Olemme ennen sanoneet, ettei kirjallisuudessa ja yleensä Ranskan kansan
kirjallisessa osassa ollut paljon napoleonilaisuuden puolustajia ja
ystäviä; olemme myöskin jo maininneet etevimpien tasavaltaisten
kirjailijain käytöksen nykyistä keisarikuntaa kohtaan. Nämät vuoden
1848 tasavaltaiset kuitenkin ovat vastustuspuolueen keveänä
ratsuväkenä, pääväkenä keskirintamassa ovat kohtuulliset vapauden
puolustajat, jotka sivistyksen ja edistyksen nimessä kiistävät
sortavien tapausten voimaa vastaan. Ranskan akatemiassa on tämä
antibonapartelainen vastustus saanut oikean pesäpaikkansa; tämä ei
milloinkaan unohda, ei puheissaan eikä vaaleissaan, osottaa millä
karsaudella sen johtavat jäsenet katsovat keisaria ja hänen
vapaudenlupauksiansa. Suurin osa näitä akatemian vastustusmiehiä on
vanhoja orleanisteja ja Ludvig Filipin miehiä, niinkuin Guizot, Thiers,
Villemain, Cousin y.m., mutta kohtuulliset legitimistitkin, niinkuin
Berryer, ja vapaamieliset paavinpuoluelaisetkin, niinkuin Montalembert
ja Lacordaire, ovat myöskin yhtyneet liittoon näiden kanssa. Erittäin
viimeisen Italian sodan jäljestä, kun näet eripuraisuus Napoleonin ja
paavin välillä ensin syntyi, on kirkollisen puolueen vaikutus
akatemiassa kasvanut. Myöskin Guizot, vaikka protestantti, ja Thiers
sekä Villemain, vaikka ovatkin vanhoja voltairelaisia, ovat ruvenneet
paavin ja hänen maallisen valtansa puolustajiksi. Eräs Cousinin lause
on ikäänkuin avaimena tähän arvoitukseen, hän näet sanoi: "Puolustan
paavia, koska rakastan spiritualismia, sillä hän on ainoa henkisyyden
edustaja maailmassa nykyistä aistillisuutta vastaan, joka uhkaa meidät
niellä; paavin valta on sielujen ainoa valo. Olkoot ajatuksemme muuten
vaikka kuinka erilaiset, meidän sekä kirkollismielisten että filosofien
pitää kuitenkin liittymän yhdeksi puolueeksi tässä kohdassa." Ylipäänsä
on tämä Ranskan akatemian tarkoitus yhdistää kaikki vanhat puolueet
nuorta bonapartelaisuutta vastaan muutenkin näkyvä; niin esimerkiksi
neuvoo Guizot keskisäätyä sopimaan vanhan aateliston ja legitimistien
kanssa, sillä "ne (keskisäädyt) eivät yksinään jaksa kantaa vahvaa
hallitusta"; niinpä Prévost de Paradol kirjassaan "Les anciens partis"
selittää, että "vanhat" puolueet, legitimistit, orleanistit,
tasavaltaiset, ovat oikeastaan uudet, joiden pitää liittyä yhteen
itsevaltaista keisariutta vastaan, kun muka tämä nykyinen ylenvaltiuden
ja kansanvaltaisuuden liitto jo vanhastaan aina on tuottanut Ranskalle
onnettomuutta. Tämä uppiniskaisuus arvattavasti ei ole Napoleonin
mieleen, mutta kun akatemia on vapaa laitos, ei hän ole voinut estää
sen jäseniä julki lausumasta, mitä tahtovat. Muuten tämä vastustus ei
ole erittäin vaarallinen keisarille, sillä se pysyy enimmiten
ainoastaan kirjallisuuden rajain sisällä eikä pyri eikä uskalla
valtiolliselle alalle. Tältä alalta ovat kaikki nekin akatemian
johtajat, jotka Ludvig Filipin aikana olivat asiain etunenässä, melkein
kokonaan vetäytyneet syrjään; he ovat enimmiten ryhtyneet nuoruutensa
kirjallisiin teoksiin, jotka valtiollisten toimiensa tähden olivat
jättäneet lopettamatta. Niin on esim. Guizot näinä viime aikoina
jatkanut Englannin vallankumouksen historiaansa aina Kaarlo I:n
surmasta Stuartien palaamiseen asti; Thiers on lopettanut konsulaatin
ja ensimmäisen keisarikauden historiansa; Cousin on entisiin lisännyt
uusia elämäkertoja mainioista rouvista XVII:nnellä vuosisadalla (esim.
M:lle de la Fayette, M:lle de Hautefort, Herttuatar Chevreuse, M:lle
Scudéry y.m.). Kaikki nämä teokset siis ajan suhteen kyllä ovat
osaltaan toisen keisarikauden synnyttämiä, mutta hengeltään ne kokonaan
kuuluvat 1830 ja 1840 vuosikymmenien kirjallisuuteen. Samanlainen on
Guizot'nkin muistelmain laita, joiden julkaisemiseen hän myös näinä
viime vuosina on ryhtynyt. Guizot'n vihamiehet ovat näistä muistelmista
ottaneet syytä osottaaksensa, ettei Guizot ole mitään oppinut eikä
mitään unohtanut, ja kummallista onkin nähdä, kuinka jäykästi hän vielä
nytkin pysyy kaikissa vanhoissa mielipiteissään, vaikka vallankumous
1848 ja tapaukset sen jäljestä todistavat hänen useinkin olleen
väärässä. Mutta jos hänen monenlaisia ja suuria ansioitansa vertaillaan
harvoihin, vaikka valitettavasti paljon onnettomuutta tuottaneihin
vikoihinsa, kylläpä silloin saadaan miehestä meidän vuosisatamme
jaloimpia. Mutta tämän hetken miehiä Guizot ei ole yhtä vähän kuin
kaikki vanhat "doktrinäärit" ja yleensä kaikki vastustukseen kuuluvat
akatemialaiset. Tämä "juste milieu"-puolue on nytkin vaikuttanut hyvää;
se on suojellut ranskalaisen sivistyksen muistojäljet tunkeutuvasta
barbaarisuudesta, mutta päätarkoitukseen -- kaikkien vanhain puolueiden
liittoutumiseen bonapartelaisuuden kumoamiseksi -- ovat sen voimat
olleet liian heikot; siihen ei muutamat korupuheet akatemiassa eikä
joku keskustelemus Bourbonin ja Orleansin perheitten välillä riitä.
Hyväksi onneksi nousee nousemistaan joukko nuoria kirjailijoita (sillä
eipä se vielä ole järjestetty puolue), jotka ovat saaneet ihankuin
perinnöksi vanhojen "doktrinäärien" vapaudenyritykset. Nämät nuoret
ovat, ihankuin vanha "juste milieu"-puoluekin, vihamielisiä nykyistä
hallitusmuotoa kohtaan, mutta pohjaltaan heidän tarkoituksensa sopii
varsin hyvin napoleonilaisuuden periaatteisiin, ja siinä onkin ero
heidän ja "doktrinäärien" vastustuksen välillä. Jälkimäisten
pääharrastus oli valtiollinen vapaus, heidän perikuvansa oli Englannin
valtiojärjestys, heidän tunnussanansa valtiosäännöllinen parlamentti;
edelliset taas saarnaavat yhteiskunnallisen vapauden välttämättömyyttä
Ranskalle, ottavat paremmin esimerkkinsä Amerikasta; heidän
tunnussanansa on keskityksen masentaminen. Mahdollista, jopa
uskottavaakin on, että juuri tästä vastuksesta syntyy se hapatus, jonka
tulee tunkeutua napoleonilaisuuteen ja antaa sille pysyviä voimia.
Kaikki vapauden yritykset Ranskassa tähän asti ovat rauenneet turhiin,
sillä liiallinen keskitys Parisissa on tehnyt maan vapauden
mahdottomaksi. Ne, jotka pyrkivät masentamaan tätä liikaa keskitystä ja
pelastamaan maalaisrahvasta hallituksen ja Parisin alinomaisesta
holhouksesta, ovat siis oikeassa ja heidän yrityksensä ovat ihan
ajanmukaisia. Mutta historia osottaa vielä, että Ranskan kansalle on
tarpeen myös voimakas ja luja hallitus, joka voi mahtavasti ryhtyä
Euroopan asioihin, minkä vaatimuksen napoleonilaisuus epäilemättä
paraiten täyttää. Napoleonilaisuus nojautuu lisäksi enimmiten
talonpoikaissäätyyn eikä voi siis perinpohjin olla vihollinen
keskityksen rajoittamiselle. -- Näistä kirjailijoista, jotka enimmän
ovat vastustaneet keskitystä, on kreivi Alexis Tocqueville etevin. Hän
kun ymmärsi kansanvallan siksi tarkoitusperäksi, johon kaikki Euroopan
kansat ja erittäinkin ranskalaiset pyrkivät, oli hän jo ennen (1835)
kirjassaan "Kansanvalta Amerikassa" viisaustieteellisellä
tarkkaälyisyydellä tutkinut kansanvallan olemusta, etuja ja vaaroja. Jo
silloin hän osotti, että kansanvalta ja diktaattorivalta yhdessä
liitossa ovat kaikista hallitusmuodoista se, joka väkevimmin
tukehduttaa kaikki hyvät kansalaisavut. Tämän ajatuksen hän vielä
selittää toisessa kirjallisessa pääteoksessaan "L'ancien regime et la
revolution" (1856) (Vanha valtiojärjestys ja vallankumous). Eräs
tarkastaja on väittänyt, että Tocquevillen ja vapauden välillä ei ole
avioliitto rakennettu rakkaudesta, vaan ainoastaan sovinnollisuudesta,
ja totta onkin, ettei hän jumaloi vallankumouksen vapautta eikä
nykyistä kansanvaltaa, mutta hän ei toiselta puolen myöskään ota osaa
legitimisti-kirjailijain harhaluuloihin. Heidän (esim. Carnén,
Raudot'n, A. Tocquevillen oman isän y.m.) seassa on muuttunut melkein
uskonkappaleeksi, että viime vuosisadan vallankumous on synnyttänyt
keskityksen Ranskassa; ennen oli muka maalaisaatelisto vastapainona
hallituksen ja Parisin ylelliselle mahtavuudelle. Tocqueville osottaa
tämän vastapainon olleen enemmän näennäistä kuin todellista, keskitys
on hänestä yhtä hyvin Richelieun ja Ludvig XIV:nnen aikojen lapsi kuin
vallankumouksen tuote. Tocquevillen teoksessa hänen vastahakoisuutensa
pelkkiä teoreettisia perustelmia kohtaan on varsin suureksi ansioksi
luettava, semminkin kun tämä ansio on niin harvinainen ranskalaisten
valtioviisasten joukossa. Hänen tietonsa perustuvat aina syviin
tutkimuksiin pienimmissäkin seikoissa. -- Muutkin taitavat kirjailijat
ovat liittyneet Tocquevilleen ja vapauden nimessä väittäneet
Ranskanmaan ja hallituksen onnetonta keskitystä vastaan, olipa tämä
hallitus sitten kansanvaltainen tai ylenvaltainen: niin esim. Jules
Simon ("Vapaudesta"), Duergier d'Hauranne ("Parlamentillisen
hallituksen historia Ranskassa 1814-1840"), Lasteyrie ("Ranskan
vapauden historia"), Remusat ("Vapaamielinen valtioviisaus") y.m.
Englannin ja Pohjois-Amerikan vapaita valtiomuotoja kaikki nämä
kirjailijat katsovat esikuviksi, mutta he koettavat kiertää vanhojen
"doktrinäärien" erehdystä, jotka huolimatta kansojen eri tunteista
tahtoivat orjallisesti jäljitellä Englannin valtiosäännöksiä. -- Suurta
huhua ja suosiota on nostanut Laboulayen pilkkakirjoitus "Paris en
Amerique" (Parisi Amerikassa). Terävällä älyllä kirjailija tässä
pilkkaa ranskalaisten taipumusta kumarrella jokaista valtaa paitsi
viisautta ja vapaata uskontoa; hänkin katsoo tämän taipumuksen samaten
kuin enimmät muut pahat kohdat Ranskan kansan luonteessa ylellisestä
keskityksestä syntyneeksi.
Jos nyt käännymme nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden puoleen, täytyy
meidän ensiksikin myöntää se melkein köyhäksi. Lyyrillisiä runoniekkoja
kyllä kasvaa kasvamistaan, uusia teatterihuoneita rakennetaan miltei
joka ainoa vuosi, oikeita romaanitehtaita perustetaan, mutta henki ja
voima on paennut tästä kirjallisuudesta -- se kantaa keinotekoisuuden
eikä runollisuuden merkkiä. Totta on, ettei yleensä Euroopassa
runollinen tuotteliaisuus tätä nykyä ole suuri, mutta Ranskassa
asianlaita on kuitenkin pahempi kuin missään muussa maassa. Tämä
huomataan paraiten nykyisen ranskalaisen kaunokirjallisuuden vähästä
vaikutusvoimasta suureen eurooppalaiseen yleisöön, verrattuna siihen
humuun, jonka Ranskan romaanit ja draamat herättivät 1830 ja 1848
vuosien välillä. Jokainen on moittinut "Monte Cristoa" ja "Parisin
mysterioita" siveettömiksi, miltei viheliäisiksi kyhäyksiksi, mutta
jokainen on niitä lukenut, kun sitä vastoin nuoremman polven runolliset
aiturit, Baudelairet, Flaubertit, Feuilletit, Feydeauit ovat usein ihan
tuntemattomia muussa Euroopassa. Lyyrillisessä runoudessa tämä suuri
voipumus erittäinkin ilmautuu; siitä puuttuu sekä alkuperäisyyttä
että taiteellista makua. Jokseenkin iso joukko näitä nuoria
laulurunoilijoita jäljittelee V. Hugo'ta ja koettaa voittaa tämän
runoniekan hänen pahoilta puoliltaan, ylenkatsoen hänen aatteidensa
rikkautta ja hänen ihanteellista innostustaan. Théophile Gautier'n
runoelmissa "Emaux et Camées" on V. Hugon vastakohtien himo kiihoitettu
korkeimmalle kukkulalleen; kummallinen törkeyden ja pöyhkeyden
sekasotku on Gautier'sta mitä kauneinta ja korkeinta runoudessa.
Kootessaan adjektiiveja hän luulee tekevänsä runoutensa selväksi ja
käsitettäväksi, mutta aistillinen materialismi on astunut selvyyden
sijaan. Vaatteista, vartalomuodosta, huonekaluista hän puhuu leveästi;
ihmisen sielusta ja sydämmestä hän ei tiedä mitään. Loistavien värien
rikkautta ei voida kieltää ilmenevän Th. Gautier'n paraimmissa
runoelmissa, vaikka nekään eivät ole oikeita kuvia, vaan pikemmin
paletteja, joihin maalaaja on tahrannut monenkarvaisia, mielettömiä
pilkkuja. Arsène Houssaye on myöskin jäljitellyt V. Hugon loistavaa ja
välähtelevää kirjoitustapaa kuitenkin vähemmällä taidolla, mutta
suuremmalla maulla kuin Th. Gautier. Samaan joukkoon kuuluu Th.
Banville, joka etenkin osottaa taitonsa vaikeissa runomitoissa,
oudoissa sanakäänteissä ja teeskennellyissä kuvissa. "Hän leikittelee
säkeillänsä ihankuin intialainen nuorallatanssija leikittelee
palloillansa". Hän on myöskin antanut suurimmalle runokokoelmallensa
merkillisen nimen "Odes funambulesques" (nuorallatanssivat laulut). --
Toista puolta V. Hugon runoudessa on Charles Baudelaire ruvennut
liioittelemalla jäljittelemään. V. Hugo on välistä ottanut
käsitelläkseen aineita, jotka ilkeytensä ja rumuutensa tähden tuskin
kuuluvat runouden alaan. Samanlainen pyrkimys rumuutta kohden on
etevimpänä tunnusmerkkinä myös Charles Baudelairen runoelmissa.
Kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä tämän ajan elämässä esitellään
inhoittavalla julkeudella näissä runoelmissa, joille hän on antanut
kummallisen nimen "Les fleurs de mal" (Pahuuden kukat). Tämä
runokokoelma on herättänyt suurta huomiota, vaikka kyllä tämä huomio on
ollut meluavan rähinän kaltainen. Ranskalainen yleisö hämmästyi näiden
runoelmain omituisuudesta, jotka näyttivät ikäänkuin olisivat olleet
kirjoitettuja delirium tremensissä ja kuitenkin sai sama yleisö tietää
sensuurin pyyhkineen pahimmat kappaleet. Kun Baudelairen runotar ei
irstaile eikä kiroo Jumalaa eikä pilkkaa maailmaa, niin se ottaa laulun
esineeksi aineita, semmoisia kuin "käärme, joka tanssii", "vampyyri",
"raato", "kalma", "spleen", "kuolon tanssi" y.m. Ja kuitenkin
Baudelairessa on oikeankin runoniekan ominaisuuksia, sillä hänessä on
sekä intoa että voimaa; mutta ulkomaailman samumtuuli on jo hänen
hengestään polttanut runouden kukat -- ne olivatkin lakastuneita jo
maailmaan syntyessään. -- Baudelairen täydellinen vastakohta on
Laprade. Baudelaire on luonteeltaan rohkea, Laprade on lempeä, toisen
runous on aineellista, toisen mystillistä; toisen uskonto on
epäileväisyys, toisen kristillinen panteismi; toinen liittyy V. Hugon,
toinen Lamartinen taikka oikeimmin Ballanchen seuraajoihin. Laprade on
filosofinen runoniekka; hän näkee kaikissa luonnon ja elämän ilmiöissä
ainoastaan korkeimpien perikuvien heijastuksia. Mielellään hän myöskin
etsii pyhiä salaisuuksia vanhain kreikkalaisten jumaltaruista. Ensin
hänen selityksensä olivatkin yleisesti ihmisellisiä (Eleusis, Psyche,
Cybele, Hermes y.m.), nyt erittäin kristillinen tarkoitus on niissä
nähtävänä ("Poëmes évangéliques", "Symphonies", "Idylles héroiques").
Yleisesti Laprade on jokseenkin vieras nykyiselle Ranskan yleisölle;
sivistyneet antavat hänelle mitä ranskalaiset sanovat "succès
d'éstime'ksi", suuri joukko moittii häntä liian oppineeksi,
lyhyesti sanoen: ikäväksi. Myöntää täytyykin, että Lapraden tarkoitus
on hänen taitoansa suurempi, hän usein joutuu hämäryyteen ja
teeskenteleväisyyteen. Vanhan ranskalaisuuden etevimmät avut, äly,
keskitys ja kaavaustaito puuttuvat Lapradelta melkein kokonaan. Nämät
avut puuttuvat vielä enemmän toiselta runoniekalta, E. Grenier'ltä.
joka ihankuin Laprade, mutta rohkeammin, mielellään valitsee
mystillisiä aineita (esim. vaeltavan juutalaisen kuolema, Prometheuksen
pelastus y.m.). -- Lecomte de Lisle ei ainoastaan ota aineitansa
vanhasta Kreikasta kuten Laprade, hän myöskin tarkoittaa
kreikkalaisesta runoudesta saada jotakin vastaponnahdusta nykyisen
runollisuuden muotoa vastaan. "Poëmes antiques" (Muinaisaikaiset
runoelmat) nimisen runokokoelman esipuheessa hän sanoo: "Homeron,
Sofokleen ja Aiskylon jäljestä on rappeutuminen tavannut ihmiskunnan
henkeä... Shakespeare, Dante ja Milton ovat barbaareja... koko
kristillinen runous on barbaarinen." Valitettavasti Mr. Lecomte de
Lisle ei liene määrätty tekemään nykyistä aikaa sivistyneemmäksi, sillä
hänen kykynsä ei ole hänen itseluottamuksensa vertainen. Lecomte de
Lislen "Poëmes et poësies", "Poëmes antiques" ovat kylmiä akateemisia
luentoja kreikkalaisesta tai intialaisesta tarustosta virheettömissä
säkeissä. Jos Lecomte de Lisle toivoo runouden uudestasyntymistä
vanhasta Kreikasta, niin Maxime du Camp ("Les chants modernes",
"L'eunuque", "Mes convictions") toivoo sitä luonnontieteistä. Hän on
suuttunut meidän vuosisatamme runoniekkoihin: "höyrylaivat keksitään ja
he laulavat -- Venuksesta, aaltojen tyttärestä; sähkö keksitään ja he
laulavat -- Bacchuksesta, viinimarjan ystävästä." Runouden tarkoitus Du
Campin mielestä on "auttaa tiedettä", "ohjata teollisuutta" (eräässä Du
Campin runoelmassa, jota hänen ihailijansa kiittävät hänen miltei
parhaakseen, hän laulaa -- "koron vapaudesta"), sillä tämä vuosisata on
näet "koneiden" eikä "unelmien" aika. Tähän asti ei ole kuitenkaan tämä
rautateiden ja koneiden runollisuus tuottanut muuta kuin kuivia
selityksiä taikka teeskenneltyjä allegorioja. Yleensä onkin kuvaileva
runous varsin muodinmukainen nykyisessä Ranskassa (niinkuin ainakin
häviön aikoina). Siinä laadussa Autran, joka idylleissään ("Les
paysans", "Les laboureurs et les soldats", "La vie rurale" y.m.)
kuvailee Provencen luonnon suloisuuksia, on saavuttanut suurimman
suosion.
Romaanikirjallisuuden alalla ei ole tuotteliaisuus nykyaikana Ranskassa
paljoa suurempi kuin lyyrillisessä runoudessa, ja kuitenkin on toisen
keisarikauden aikana ilmestynyt suurempi joukko kelvollisia romaaneja
kuin kelvollisia lyyrillisiä runokokoelmia. Ainoastaan terveet tunteet,
ainoastaan aatteellinen kuvitus, synnyttävät voimakkaan lyyrillisen
runouden -- tämä miespolvi Ranskassa on tämmöisen runouden
synnyttämiseksi liian kyllästynyt kaikkiin aatteihin, jopa liian
väsynyt. Terävä havaintokyky, kekseliäisyys ja sukkeluus (mitkä avut
eivät milloinkaan ole ranskalaisilta puuttuneet) jaksavat
sitä vastoin yksinäänkin synnyttää jokseenkin hyviä uuteloita ja
romaanejakin. Alexandre Dumas'n, Balzac'in, Sue'n näennäistä
mielikuvituksen rikkautta ei ole nykyisissä romaaninkirjoittajissa;
sitä vastoin he valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja
tiedolla. Olemme jo ennen sanoneet kaunokirjallisuuden toisen
keisarikauden aikana realistiseksi ja se onkin sanottu enemmän
romaanikirjallisuudesta kuin mistään muusta runoudenlajista.
Mutta nykyisten romaaninkirjoittajienkin seassa on pieni joukko
kirjailijoita, joita kutsutaan realisteiksi, he kun ovat ylimmilleen
saattaneet tarkoituksen orjallisesti kuvata luontoa. Vaikka nämät
kirjailijat eivät tahdo tunnustaa yhtään esikuvaa kirjallisuudessa
sanoen luonnon ainoaksi mestarikseen, näkyy kuitenkin heidän
teoksistaan selvästi, että he ovat lukeneet Balzac'in romaaneja.
Itsenäisin ja etevinkin tästä joukosta on kieltämättä "Madame Bovary'n"
tekijä, G. Flaubert. Tämä romaani ja tämä kirjailija jakoivat
ilmautuessaan arvostelijat kahteen vastakkaiseen viholliseen leiriin.
Toiset (esim. vanha St. Beuve) ennustivat "Madame Bovary'sta" uuden
käänteen Ranskan romaanikirjallisuudessa, toiset lukivat sen kehnoon
kirjallisuuteen. Totta onkin, ettei tämä romaani tarjoo paljon
runollista nautintoa; se on kolkko, törkeä kuvaus, jonka yli ihanteen
aurinko ei luo yhtään sovinnon sädettä. Kirjailijan siveellinen kanta
voipi antaa epäilykselle sijaa; Flaubert ei suinkaan ihannoi pahuutta
ja himollisuutta, hän päinvastoin kuvailee niitä mitä ilkeimmiksi,
mutta tuo melkein anatominen tarkkuus, jolla raaimman himollisuuden
syttymistä esitellään, on kuitenkin aina loukkaava. Ja vaikka kaikki
nämät syytökset ovat todenperäisiä, on tämän romaanin vaikutusvoima
kuitenkin mitä suurin; jos suutummekin kirjailijaan vaikka kuinka, on
meille kuitenkin mahdoton olla lukematta hänen teostansa loppuun asti.
Kirjan henkilöt eivät ole lainkaan viehättäviä ihmisiä, heidän
riettautensa on ainoastaan heidän kurjuutensa vertainen, ja kuitenkin
me seuraamme heidän elämänvaiheitaan säälillä ja pelolla -- sillä he
elävät, he ovat lihaamme ja vertamme. Vielä suuremmalla taidolla
(vaikka useinkin sopimattomalla laajuudella) Flaubert kuvailee elotonta
luontoa, esim. vaatteita, huoneita, huonekaluja y.m.; ne näyttävät
meistä vanhoilta tutuilta. -- Toisessa "Salammbo" nimisessä
romaanissaan Gustave Flaubert on muuttunut varsin kauvaksi pois
nykyisestä Ranskasta, sekä ajan että paikan suhteen. Aine on otettu
kreikkalaiselta historioitsijalta Polybiolta; "Salammbossa" kuvaillaan
näet sotaa, jota Kartaago kävi vieraita palkkasoturejansa vastaan.
Flaubert on ahkerasti tutkinut kaikkia lähteitä, jotka koskevat
Kartaagon hämärää historiaa; oppineet itämaisten kielten ja olojen
tutkijat (esim. Renan) ovat kiittäneet hänen kuvauksiansa varsin
tarkoiksi. Ja kuitenkaan ei "Salammbo" ole suinkaan juuri huvittava; se
on kylmä, miltei ikävä kertomus. Suureen historialliseen romaniin
Flaubortin voima on liian heikko; hän ei ole jaksanut antaa henkeä
vanhan Kartaagon kiviraunioille. Samoin ovat ihmiset tässä romaanissa
ainoastaan lihamöhkäleitä, joita saamme nähdä verenhimossa taikka
törkeän hekumallisuuden hommassa; heidän sielujensa tunteet ja
ajatukset ovat meille vieraita ja tuntemattomia. -- G. Flaubertin
rinnalla mainitaan usein Ernest Feydeau, joka myöskin on liittynyt
liiallisen realismin edustajiin. Tällä kirjailijalla on kuitenkin
kaikki Flaubertin viat, vaikka tämän taito häneltä puuttuu. Feydeaun
ihmiset, jotka enimmiten kuuluvat "le beau mondeen" (ylimyspiireihin),
sen sijaan kuin Flaubert paremmin liikkuu alhaisissa ja keskisäädyissä,
eivät ole tavallisia ihmisiä niinkuin Madame Bovary; he päinvastoin
rupeevat isotteleviin vaatimuksiin, maailma muka ei ymmärrä heitä, he
ovat kaikki Byron'eja ja George Sand'eja pienoiskoossa, he ovat
ihanteita, mutta pahuuden ja siveettömyyden ihanteita. Kaikista
Feydeaun romaaneista ("Fanny", "Daniel", "Catherine Overmeier" y.m.)
tuulahtaa meitä vastaan kummallinen hajuveden ja loan sekoitus. --
Champfleurytä pidetään usein Ranskassa realistien runoilijakunnan
päämiehenä, vaikka hän itse suoraan kieltäytyy tästä kunniasta.
Champfleury ei ryhdy erinäisyyksiin semmoisiin kuin Flaubert ja
Feydeau, hän ei huoli muusta kuin yksinkertaisimman todellisuuden
valokuvaamisesta. Lausetavan tarkkuus, keksintö, taiteellinen muoto
ovat hänestä joutavia; pitkillä sivuilla hän voi kuvailla jotakin
lakkia taikka hametta.
Nämät ovat varsinaisten realistien etevimmät edustajat. Mutta onhan
muitakin kirjailijoita, jotka myöskin sekä tarkkuudella että
rakkaudella noudattavat luontoa, vaikkeivät pöyhkeile suurenlaisilla
vaatimuksilla, ja jotka siis ovat realisteja puhtaammassa
merkityksessä. He kirjoittavat enimmiten uuteloita, suoria lyhyitä
kertomuksia, ja siinä he tekevätkin hyvin. Lavea, suuri romaani on näet
englantilaisten ala, ei ranskalaisten luonto eikä kieli siihen sovellu;
mutta suorassa, selvässä kertomuksessa he ovat Euroopan muita kansoja
etevämmät. Vielä nytkin on enemmän kuin voisi uskoa semmoisia
uuteloita, joissa selvä keskitys, keksintö ja sukkela havaintovoima
ovat suuressakin määrässä nähtävinä. Näiden tämmöisten tekijöistä
mainittakoon esim. Jules Sandeau, jonka kuvaukset korkeimmista
säädyistä ovat ihan merkittäviä ("Mlle de la Leiglière", "Sacs et
parchemins" y.m.); Murger sitä vastoin ottaa aineita somiin uuteloihin
parisilaisten ylioppilaiden ja taiturien mustalaiselämästä, siitä
alasta, joka Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "la bohème'ksi"; Edmond
About, joka kuitenkin usein on mielitellyt yleisön huonoa makua (esim.
"Madelon'issa"); Assolant, joka on paras sukkelissa piirroksissaan
Amerikasta; V. Cherbuliez; O. Feuillet, joka kuitenkin on etevämpi
näytelmissään; Fromentin y.m. Näihin kuuluvat myöskin novellien
kirjoittajat Erckmann ja Chatrian, jotka viime vuosina ovat suuressa
määrässä vetäneet puoleensa yleisön huomiota teostensa sekä hyvän
sisällyksen että tarkoituksenkin tähden. Novelleissaan ("Waterloo",
"Le conscrit de 1808") he esittävät aineita Napoleon I:n sodista;
tummankolkoilla väreillä he kuvailevat näiden sotain onnettomia
tapauksia; he osottavat kaikille, mikä verenhimoinen epäjumala tuo
ranskalaisten "la gloire" (kunnia) on, josta ahkera, rauhallinen,
alhainen kansa ei huoli ensinkään, vaikka sen kuitenkin tämän hyväksi
täytyy uhrata viimeinen veripisaransakin.
Toisen keisarikauden näytelmäkirjallisuudessakin on sama muutos
nähtävänä kuin romaanikirjallisuudessa. Suuret historialliset draamat,
kirjoitetut V. Hugon ja A. Dumas's tekotapaan, eivät ole kokonaan
hävinneet teatterista, mutta ne ovat muuttuneet paljaiksi
huvituskeinoiksi uteliaalle sivistymättömälle yleisölle; niissä ovat
nyt pääasiana loistavat dekoratsionit ja komeat vaatteet taikka hevoset
ja kanuunat, ihmiset taas jäävät syrjäasiaksi, josta ei paljo huolita.
Nämät näytelmät siis ovat kirjallisuuden kannalta ihan mitättömiä. Sitä
vastoin tavallisesta elämästä saadut aiheet ovat tätä nykyä
muodinmukaisia; yhteiskunnalliset draamat ovat tunkeutuneet
historiallisten murhenäytelmien sijaan, saarnaavat komediat ovat
työntäneet Scriben juonikomediat syrjään. Tragedia ja komedia
tarkemmassa merkityksessä ovat viime aikoina tulleet yhä
harvinaisemmiksi; tavallisesti nykyiset kirjailijat tekevät
porvarillisia näytelmiä, joissa sattumus päättää, kääntyykö loppu
murheelliseksi vai iloiseksi. Rikkautta keksinnössä, runollista intoa
ja rohkeutta, jota suuressa määrässä oli 1830 ja 1840 vuosikymmenien
näytelmissä, ei voida enään hakea viime ajan kirjallisista tuotteista;
sitä vastoin näytelmäkirjailijat valmistelevat teoksiansa suuremmalla
tarkkuudella ja taideopillisemmalla taidolla. Kaikissa näissä asioissa
tämän ajan realistinen tarkoitus astuu näkyviin; nykyiset näytelmät
ansaitsevat huomiota etenkin nykyisen Ranskan yhteiskunnan valokuvina.
Valitettavasti nämä valokuvat eivät kykene muuhun kuin kuvaamaan
nykyisiä Ranskan oloja niiden pahimmalta puolelta, useimmiten
käytetään aineita joko tuosta huimaavaan korkeuteen nousseesta
pörssikeinottelusta taikka niiden ihmisluokkien irstaisesta elämästä,
joita Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "le demi-monde'ksi". Pahin
seikka on, että näiden saarnaavien kirjailijain oma kanta on varsin
epävakainen; he eivät voi käyttää aineitansa vapaasti, he ovat samain
valheluulojen orjina, joita vastaan he sotivat. Niin esim. usein viime
ajan näytelmissä vastustetaan kasvavaa rahanhimoa ja rahan
jumaloimista, hyviä avuja ja puhdasta omaatuntoa selitetään
rikkautta paremmaksi, mutta loppu kuitenkin aina on, että
näytelmän hyvät henkilöt, tullaksensa oikein onnellisiksi, saavat
jonkun miljonan kaupanpäällisiksi. Vielä vaarallisempi on asia
"demi-monde"-kirjallisuudessa. Useat kirjailijat saarnaavat sitä
ilotyttöjen vaikutusvoimaa vastaan, joka nykyisen keisarikauden aikana
on tullut melkein mahdiksi, he osottavat pimeissä kuvauksissa, mitä
vahingoita perhe-elämälle siitä syntyy, mutta hekin uskovat koko
yhteiskunnan ainoastaan liikkuvan tuommoisten naisten keskipisteen
ympäri; he soimaavat yleisten naisten elämää, mutta katsovat
runollista ja kiihoittunutta rakkautta mahdolliseksi ainoastaan
siinä; perhe-elämälle jää hyvät avut -- ja ikävyys. Mutta
kaunottaret eivät mielellään oleskele porttojen seuroissa,
ja nämät "demi-monde"-näytelmät eivät siis tyydytä runouden eikä
siveyden kannalta. Kirjailija, joka on erittäin tehnyt tämän
"demi-monde"-kirjallisuuden mieluiseksi yleisölle ja antanut sille
nimenkin, on Alexandre Dumas nuorempi, mainion romaanintekijän poika.
Totta on, että jo V. Hugon "Marion de Lorme'ssa" ja "Angelo'ssa"
julkiset ilonaiset ovat päähenkilöinä, mutta niissä hellitti
historiallinen aine asian rohkeutta. A. Dumas on ensiksi uskaltanut
(näytelmässään "La dame aux camélias") esitellä tuommoisen
jokapäiväisestä elämästämme otetun naisen viehättävässä valossa; yleisö
ensin hämmästyi, mutta kohta se tottui semmoisiin aineihin ja osotti
viimein suurimman mieltymyksensä siihen. Tämä A. Dumas'n Marguerite
Gautier ("La dame aux camélias'n" päähenkilö) tahtoo muutamilla
hellätunteisilla sanoilla Jumalasta, rakkaudesta y.m. kuolinvuoteellaan
sovittaa koko elämänsä synnit; tähän surkeaan kääntymykseen ei
korkeampi siveys eikä taide voi suostua, sillä taide puolustaa
innostuksessa syntyneitä rikoksia, mutta leppymättä se hylkää
heikkouden pahuudet. Yhtä liukkaalta alalta kuin "La dame aux
caméliassa", ovat aineet otetut A. Dumas'n muihinkin komedioihin ja
näytelmiin ("La question d'argent", "Le fils naturel", "Le Demi-monde",
"Le père prodigue" y.m.). Kaikissa ovat muutama taikka muutamat
julkiset naiset päähenkilöinä, näytelmän muut jäsenet ovat joko
itsekkäitä hekumoitsijoita taikka ikäviä, kylmiä, hyviä ihmisiä.
Huvittava ei tuo seura, johon me astumme A. Dumas'n näytelmissä,
suinkaan siis ole; henkilöt siinä ovat sekä pahoja että yksitoikkoisia.
Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee taideopillinen tekotapa A. Dumas'n
teoksissa. Kirjailija tuntee ainoastaan ahtaan piirin, mutta hän tuntee
sen perinpohjin; hän esittelee tavattomalla taidolla henkilöittensä
sielullista kehkeämistä, hänen esityksensä on selvää, hänen
kirjoituslaatunsa nerotonta, mutta myöskin tiivistä ja raitista.
Myöskin täytyy myöntää, että A. Dumas jokseenkin sievästi peittää
aineidensa vahingollisimmat kohdat; sattumukset hänen näytelmissään
ovat aina siivompia kuin henkilöt. -- Tämä ei suinkaan ole tavallista
V. Sardoun komedioissa; niissä päinvastoin aina on muutamia
huvittavia kohtauksia, muita tekijä sitten valmistelee suurimmalla
huolimattomuudella; sisällinen välttämättömyys puuttuu Sardoun sekä
henkilöiltä että tapauksilta. Sardoun teokset eivät siis ole Dumas'n
vertaisia taiteelliselta kannalta, mutta hänellä on voimakkaampi
ilveilevä sukkeluus ja suurempi keksintökyky sivuhenkilöiden
kuvailemisessa. Etevimmät Sardoun komedioista ovat: "Les pattes de
mouche" (Kynätahrat), "Piccolino", "Les ganaches", "Les femmes fortes"
(Urheat naiset), "Nos intimes" (Ystävämme), "Les vieux garçons" (Vanhat
pojat), "La famille Benoiton" (Benoitonin perhe) y.m. V. Sardoun avut
ja viat ovat myöskin T. Barrièren, vaikka hän on vielä hiukan raaempi
("Les filles des marbres", "Les faux bonhommes", "Les fausses bonnes
femmes", "L'héritage de M:sr Plumet" y.m.) -- Ihan toisenlaatuinen
kirjailija on Ponsard. Ranskalaiset pitävät tavallisesti ylellisessä
kunniassa kaikkia, jotka kirjoittavat runomittaan; kun nyt Ponsart aina
kirjoittaa sekä murhenäytelmänsä että komediansakin virheettömillä,
akateemisilla kuusmittasäkeillä, niin luulee yleisö häntä oivalliseksi
runoniekaksi. Jos ihminen tulisi runoniekaksi hyvien tarkoituksien ja
hyvien yrityksien kautta, voisi kiittää Ponsardia mitä parhaimmaksi
kirjailijoiden joukossa, mutta valitettavasti tuo terve järki, joka on
Ponsardin runollisena esikuvana, ei jaksa yksinään synnyttää korkeimpia
taideteoksia, vaikka se tavallisessa elämässä voi olla mitä oivallisin.
Ponsardin teokset eivät ole syntyneet luonnollisesta runollisesta
luomisvaatimuksesta, -- päinvastoin on joku taiteellinen taikka
siveellinen harmi pakoittanut häntä julkilausumaan hyvät ajatuksensa ja
siihen hän on sattumalta valinnut draamallisen muodon. Niin hän
nuoruudessaan vihastui V. Hugon ja muiden romanttisten runoniekkain
kirjavaan muodottomuuteen; sen tähden hän murhenäytelmässään "Lucrèce"
koetti aikaansaada kääntymyksen vanhoihin klassikoihin, Racineen
ja Corneilleen päin. Yleisö oli silloin kyllästynyt pitkiin
historiallisiin draamoihin ja Ponsardin koe onnistui. Mutta Ponsardin
voimat olivat liian heikot ajan pitkään kannattamaan tätä uutta
käännettä. Kun hänen draamansa "Ulysse" vuonna 1853 ei menestynyt
"Théâtre français'ssä", sanoi hän jäähyväiset korkeammalle näytelmälle
ja rupesi siveyttävään komediaan. Miehekkäästi hän saarnasi näytelmässä
"L'honneur et l'argent" (Raha ja kunnia) ja "La bourse" (Pörssi) sitä
rahan- ja nautinnonhimoa vastaan, jotka vievät kaikki siveelliset ja
kunnialliset tunteet nykyiseltä miespolvelta. Yleisö oli kyllästynyt
"demi-mondeen" ja vaati rehellisiä henkilöitä, jaloja ajatuksia, jonka
tähden "L'honneur et l'argent" saavuttikin yleisön suosion. Tarkoitus
Ponsardin komedioissa on siis kiitettävä eikä hänen kaunopuheiselta
innostukseltansa puutu voimaa eikä loistavuutta, mutta hyviä näytelmiä
nämät komediat eivät suinkaan ole; niissä ei ilmene keksintöä eikä
sukkeluutta vähimmässäkään määrässä ja henkilöiden kuvaus on liika
kuiva. Ponsardin viimeisten teosten laatuun ovat E. Serret ("Bonheur
passe richesse", "Un mauvais riche" y.m.) ja M:me de Girardin ("L'école
des journalistes", "Lady Tartuffe") kokonaan yhdistyneet.
Taitavin Ponsardin noudattajista on Emile Augier. Ponsardin uljuus ja
rehevä käytös puuttuu hänen nuoremmalta kilpailijaltansa, sitä vastoin
Augier'lla on jonkunlainen vilkkaus ja pontevuus, jotka ovat sangen
tarpeellisia komediantekijälle, mutta joita turhaan etsitään Ponsardin
komedioista. Toiminta Ponsardin draamoissa on mutkattomampi, Augier'n
elävämpi; Ponsardin kirjoitustapa on puhtaampi, Augier'n tarkempi.
Augier otti ensimmäisissä draamallisissa kokeissa ("La cigué", "Le
jouer de flûte") aineensa vanhasta ajasta; sitten hän rupesi tekemään
sielutieteellisiä kuvauksia perhe-elämästä ("Philiberte", "Gabrielle")
ja historiasta ("Diane"); sitten demi-monde tuli muotiin ja Augierkin
eksyi sen piiriin ("Le mariage d'Olympe", "Les lionnes pauvres"); hän
on myös kirjoittanut siveysopillisia näytelmiä, joissa hän saarnaa
"kunniaa" "onnetonta rahaa" vastaan "(Le pierre de touche", "La
ceinture dorée", "Maitre Guerin"), taikka porvarillisia avuja,
aatelisia ilkeyksiä vastaan ("Le contagion"); muissa komedioissa hän
taas puolustaa aateliston ylevämielisiä ajatuksia porvariston
typeryyttä ja turhamaisuutta vastaan ("Le gendre de Mr. Poirier", "Les
éffrontes"); kerran hän on rohjennut valtiolliseenkin aineeseen ("Le
fils de Giboyer"), jossa kovia läjähdyksiä annetaan sekä porvaristolle
että aatelis- ja paavilaispuolueille. Augier on siis ottanut osaa
melkein kaikkiin nykyisiin näytelmäkirjallisuuden eri haaroihin. Älykäs
käsitysvoima ja tarkka ihmistuntemus arvattavasti tarvitaan semmoiseen
tuotteliaisuuteen; niitä ei Augier'lta puutukkaan. Muuten hän ei ole
semmoinen kylmä epäilijä kuin A. Dumas. Vaikka hänen esityksensä on
realistinen, hän kuitenkin pitää elämän ihanteelliset vallat arvossa,
hän toivoo nuoruuden ja aatteiden voimasta parempaa tulevaisuutta
Ranskan kansalle. Ja kuitenkaan ei Augier'n paremmatkaan näytelmät voi
oikein meitä tyydyttää. Kirjailija tarkoittaa hyvää, mutta hänen
ajatuksensa siitä eivät aina ole selviä; itse ristiriita, jonka ympäri
näytelmän toiminta liikkuu, on usein väärä; ihmisten pahuudet ja
turhuudet hän kuvailee sekä terävästi että sukkelasti; hänen hyvien ja
ihanteellisten henkilöidensä luonteissa on useimmin joku välivaihe,
joka antaa henkilöille ihan väärän muodon. Augier'lta puuttuu,
samoinkuin muilta nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden edustajilta,
riittävä sisällinen siveyden varasto. Puhtaalta runolliselta kannalta
on Augier'n näytelmissä moittimisen syytä; nykyisen Ranskan
yhteiskunnan kuvina ne sitä vastoin ovat pysyväiset. -- Sitä ei voida
ennustaa O. Feuillet'n teoksille, vaikka tämä kirjailija on nykyisen
yleisön ja erittäinkin naisten suuressa suosiossa ja vaikka hänen
näytelmissään ilmaantuu paljo herkkätuntoista runoutta, paljo
miellyttävää suloutta ja näppärää havaintoaistia. Tahtoessaan tehdä
henkilönsä erinomaisiksi, O. Feuillet usein ainoastaan tekee ne
teeskennellyiksi; ensin hänen suora ja hempeä kirjoitustapansa
sekoittaa meitä ja vetää meidät puoleensa, mutta pian havaitsemme
kivulloisen ja miedon hengen asuvan teoksissa. Valitettavasti tämäkin
hellä kirjailija ottaa parhaimman runomahtinsa ("Dalilah" ja "La
Rédemption") "demi-monden" arveluttavalta alalta. Jos hän sitä vastoin
käyttää jonkun aineen säädyllisestä elämästä, on hänen innostuksensa ja
runollinen voimansa heikompi ("Alix", "Le roman d'un jeune homme
pauvre", "Monjoye", "La belle au bois dormante" y.m.). Oivallisia ovat
O. Feuillet'n pienet draamalliset laatukuvat ("Le clé d'or", "Le pour
et le contre", "Les cheveux blancs", "Le village", "Une fée" y.m.),
joissa hänen soma ja miellyttävä taitonsa pääsee näyttäytymään täydessä
vapaudessaan ilman sitä sielutieteellistä teeskenteleväisyyttä, joka
haittaa hänen suurempia teoksiaan.