Viime kuussa kuoli Bremenissä tämä yhtä nerokas kuin onneton
ruotsalainen kirjailija kaukana isänmaastansa, yleisön vanhan
rakkauden, jopa melkein vihankin unhottamana. Tuo hurja jumaloiminen,
jota osa aikalaisia hänelle osotti, on ihan vaiennut, kateus ja
herjaushimo ovat myöskin väsyneet tahraamasta hänen muistoansa; pitkä,
viisitoistavuotinen maanpakolaisuus on sovittanut hänen rikoksensa ja
hänen hautansa ääressä on yleisesti ainoastaan säälin ääni kaikunut.
Almqvist ihmisenä ei rikoksellaan enään pimitä runoniekan loistavia
ansioita, Almqvist runoniekkana voipi ainoastaan tulevaisuudessa saada
lopullisen tuomionsa. -- Almqvist oli syntynyt Tukholmassa vuonna 1793.
Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1808 ja maisteriksi v. 1815. Hän
oleskeli sitten muutamia vuosia Tukholmassa kanslistina
kirkollistoimistossa. Kevytmielinen ja pintapuolinen henki, joka
silloin vallitsi Tukholman sivistyneissä seuroissa, inhoitti
nuorukaisen viehkeätä ja ihanteellista mieltä. Niinsanotut "göötit"
Upsalassa olivat silloin Ruotsin kirjallisessa elämässä
mahtavimmillaan. He kammosivat kaikkea ulkomaista henkeä sekä elämässä
että kirjallisuudessa, tahtoivat tehdä tapansa umpikansallisiksi ja
haaveksivat ainoastaan muinais-skandinavilaisia oloja, uljaita
viikingejä, voimallisia odalmiehiä y.m. Suuri joukko nuorukaisia,
(niinsanottu Manhemin liitto), johon Almqvistkin kuului, päätti
toteuttaa nämä mietteet ja muutti sentähden Vermlannin sydänmaihin,
ruvetaksensa siellä oikein talonpojiksi, oikein muinaisiksi
uutisasukkaiksi. Tämä elämä näytti kuitenkin paljoa runollisemmalta
nuorukaisten mielikuvituksissa kuin se todella oli. Heidän kiihkonsa
oli palava, mutta voima oli tahtoa heikompi ja toinen toisensa perästä
heistä kyllästyi pian tähän kansalliseen metsäidylliin ja pakeni
Tukholmaan ja Upsalaan takaisin. Vaikka koko tämä koe oli jotenkin
lapsellinen, se kuitenkin oli suureksi hyödyksi Almqvistin
kirjalliselle kehitykselle. Silloin hän näet oppi tuntemaan
ruotsalaisen rahvaan elämää ja havaitsemaan minkälaisia runollisuuden
aarteita on köyhäin alhaisissa majoissa, jotka aarteet hän sitten
käytti aineeksi Ruotsin kirjallisuuden kahteen kauneimpaan uuteloon:
"Grimstahamns nybygge" ("Putkinotkon uutispaikka") ja "Kapellet"
("Kappeli").[44] Muutettuaan Vermlannista takaisin Tukholmaan, Almqvist
rupesi pedagogiseen toimeen, ollen ensin opettajana Karlbergin
sota-akatemiassa, sitten (1829) rehtorina Tukholman uudessa
alkeiskoulussa. Tässä toimessa hän kirjoitti historiallisia,
matemaattisia ja kieliopillisia oppikirjoja, jotka todistavat,
kuinka monipuoliset hänen pyrintönsä ovat olleet, vaikka ne tässä
oppikirjain sepittämisessä arvattavasti ovat kirjalliselta kannalta
vähäpätöisiä. Parhaasta päästä hän kuitenkin antautui runouteen ja
kaunokirjallisuuteen. Jo Upsalassa hän oli liittynyt romanttiseen
kouluun ja kirjoittanut kaikenlaisia runollisia kokeita sen ajan
kirjallisiin kalentereihin, mutta vasta 1830-luvulla hänen teoksensa
alkoivat herättää suuren yleisön huomiota, erittäinkin nuo lyyrilliset,
draamalliset ja eepilliset kappaleet, jotka tavataan kokoelmassa:
"Törnrosens bok". Koko Ruotsi ihastui rikkaaseen mielikuvitukseen,
plastilliseen voimaan ja värien loistoon, jotka yht'äkkiä ilmautuivat
tässä teoksessa; Almqvistia kiitettiin milt'ei etevimmäksi
ruotsalaisten runoniekkojen joukossa. Mutta tämä kunnia ei tyydyttänyt
Almqvistin rauhatonta henkeä, hän ei tahtonut olla ainoastaan runouden,
vaan myöskin yhteiskunnallisen elämän uudistaja. Hän kirjoitti mainion
uutelonsa "Det går an", jossa hän puolustaa vapaan rakkauden oikeuksia
kirkollista avioliittoa vastaan ja meni "Aftonbladet" lehden
toimitukseen, jonka lehden jyrkät vapaamieliset siihen aikaan olivat
korottaneet oikeaksi valtiolliseksi mahdiksi. Ulkonaisesti Almqvistin
kirjallinen tila oli nyt loistava: hänen runolliset ystävänsä
muodostivat suuren puolueen yleisön joukossa ja hänen sosialistiset
yrityksensä kiihoittivat monessa ihastuksen innostukseksi; kirjallisena
tarkastajana "Aftonbladetissa" hän hallitsi kirjallisuuden. Mutta
toiselta puolen olivat juuri hänen harrastuksensa myöskin herättäneet
vihaa; yhteiskunnalliset vastustajat liittyivät hänen runollisiin
vihollisiinsa, ne todistivat hänen tarkoitustensa vaarallisuuden, ne
syyttivät hänen teoksiansa epäkristillisiksi ja siveettömiksi, ja moni
tahtoi tehdä hänen oman siveytensäkin epäluulon alaiseksi.
Valitettavasti Almqvist itse antoi heille surkean tilaisuuden
riemuitsemaan. Hän todistettiin näet syypääksi vekselinväärennykseen ja
luultiin vielä, hyvinkin painavista syistä, myrkyttäjäksi.
Välttääksensä rangaistusta hän pakeni salaa (1851) Ruotsista
Amerikkaan, jossa hän sitten eleli aikansa viime vuoteen asti, jolloin
hän muutti Bremeniin. Tarkkoja tietoja ei ole hänen elämästään tältä
aikakaudelta, vaikka sanomalehdet välistä ovat hänestä jutelleet
kaikenlaista perätöntä.
Harvoin on elänyt niin monipuolinen nero kuin Almqvist. Hän on
harrastanut monenlaisia pyrintöjä, hän on ollut osallisena kaikissa
huomattavimmissa liikkeissä, jotka ovat tällä vuosisadalla
kirjallisuuden alalla koskeneet Ruotsia. Kummallisinta kuitenkin on,
ettei Almqvist milloinkaan ole koettanut ottaa välittävää asemaa
puolueiden kesken, hänellä kun oli niin paljon liittymäkohtia kaikkien
kanssa; päinvastoin hän on kirjoituksissaan melkein aina vienyt joka
puolueen omituisuudet äärimmäisyyteen. Hän on, ihankuin vanhan taruston
Proteus, aina ollut sekä uusi että samanlainen joka muodossa. Jos
likemmin tarkastamme, mitkä henkiset sytykkeet pääasiallisimmasti ovat
vaikuttaneet Almqvistin teosten sisälliseen henkeen ja muotoon, niin
näemme siinä kohden etenkin kolme: saksalais-ruotsalainen romanttisuus,
ranskalais-ruotsalainen vapaamielisyys ja kansanvaltainen
ruotsalaisuus. Almqvistin romanttiset runoelmat ovat milt'ei enimmin
hankkineet hänelle tavallisen yleisön suosiota. Näissä runoelmissa
tavattava värien loistavuus, kukkien ja koristuksien rikkaus, suloinen,
puoleksi peitetty hempeämielisyys ja haaveellinen eriskummaisuus
vaikutti erittäin nuorison viehkeisiin sydämmiin. Niissä on unelmien
valta; mielikuvitus ja mielenväreet hallitsevat siinä itsevaltiaina
kuningattarina, joita sekä sisällys että muoto palvelevat orjina. Nämät
runoelmat ovat suureksi osaksi pieniä lyyrillisiä kappaleita, joissa
hempeä hentomielisyys on etevin avu; mutta tavallisesti ne ovat myöskin
niin epäselviä muodoltaan, että ne kyllä jaksavat herättää, vaikk'eivät
tyydyttää tunteitamme; ne tekevät meihin soitannollisen eikä runollista
vaikutusta. Molemmat suuret ballaadit "Schems-el-Nikar" ja "Arthurs
jagt" ovat kuitenkin siinä kohden poikkeuksena, ne ovat kauneimpia,
mitä on ruotsiksi kirjoitettu. Almqvistin romanttisissa draamoissa
ilmaantuu hänen runollinen voimansa vielä kirkkaampana; melkein
kaikissa on kohtia (tavallisesti kuitenkin lyyrillisiä), jotka voisivat
olla Goethen tai Shakespearen kirjoittamia; mutta täydellisesti eivät
nekään meitä tyydytä. Draamassa näet kärsimme vielä vähemmin kuin
lyyrillisessä runoudessa mielikuvituksen rajatonta omavaltaisuutta;
emme ainoastaan tahdo tietää "mitä", mutta myöskin "miksi", ja
Almqvistin draamoissa "punctum satiens" on aina hämärässä. Etevimmiksi
näistä draamoista voidaan katsoa "Svangrottan i Ipsara" ja "Ramido
Marinesco", josta runoilijamme Runeberg on kirjoittanut nerokkaan
tarkastelman.
Almqvistissa oli romanttisen koulun haaveellinen idealismi saanut
johdonmukaisimmin ilmauksensa; mutta hän osottaa myöskin tämän
idealismin hajoamista. Vihasta aikojemme tavallista, kuivaa,
tasoittelevaa sivistystä vastaan olivat romantikot kuljeksineet,
ihankuin entiset vaeltavat ritarit, kaukaisimmillekin maille,
kaukaisimpiinkin oloihin, kaukaisimpiinkin aikoihin saakka, hakeakseen
runouden kadotetun paratiisin; usein ne jo luulivat sen löytäneensä,
kun mielikuvitus loi heidän silmäinsä eteen kauniita kangastuksia,
mutta ne olivat valitettavasti vain kangastuksia; väsyneenä Almqvist
kääntyi takaisin tältä harharetkeltä ja näki runottaren istuvan hänen
oman kuusensa juurella, hänen oman kansansa majoissa. Hän otti aineensa
alhaisen rahvaan elämästä, koetti lämpimällä rakkaudella etsiä
runollisuutta jokapäiväisimpien ihmisten sieluista, ja hän onnistui
oivallisesti. Ei ainoastaan "Kapellet" ja "Grimstahamns nybygge", mutta
myöskin "Aramintha May", "Målaren" ovat yhtä taiteellisia muodoltaan
kuin asiallisia sisällykseltään; Almqvistin vanha epäselvyys on
kadonnut ja hänen kuvailutapaansa voidaan kutsua klassilliseksi; hän on
välttänyt sekä turhamaista kirkastamista että törkeätä luonnollisuutta.
Mutta vaikka tämä idyllin maailma on runollisesti viehättävä, se
kuitenkin ajan pitkään tuli ahtaaksi. On aina kiitettävää, kun kansan
jokapäiväistä elämää kuvaillaan vastakohdaksi liika kiihoittuneen
mielikuvituksen unelmille -- mutta totta myöskin on, että korkeampi
runous tavallisesti vaatii korkeampia aineitakin kuin ne, jotka
muodostavat idyllisen runouden sisällyksen. Ei siis kumma, että
Almqvist välistä jätti sekä Skällnoran Britan että Grimstahamn'in
Juhanan elämänvaiheet ja tarttui suurempiin ja aatteellisempiin
kysymyksiin. Hän kuvaili ristiriitoja alhaisten säätyin suorien,
luonnollisten ihmisten ja korkeampain säätyin irstasten ulkokullattuin
henkilöiden välillä, hän tahtoi todistaa, kuinka ahtaat ihmisten
ajatukset Jumalasta, rakkaudesta y.m. ovat, hän puolusti
kansanvaltaisia uudistuksia ja saarnasi sivistyneiden ulkonaista mieltä
vastaan. Totta kyllä on, että Almqvist on koskenut moneen nykyisen
elämän kipeään haavaan ja että hän on puhunut monta painavaa sanaa
Ruotsin oloista, mutta hänen henkensä kaksi perisyntiä, epäselvyys
ja halu liioitteluun, ovat vielä suuremmaksi haitaksi hänen
yhteiskunnallis-runollisissa teoksissaan kuin ne olivat runollisissa
kuvauksissa. Vielä hämmentävämmältä tuntuu tämä filosofisen tarkkuuden
puute niissä Almqvistin kirjoituksissa, joissa hän on käyttänyt
tieteellistä esittelytapaa. Hänen terävä ymmärryksensä havaitsee
tavallisesti pian kaikenlaisia satunnaisia vastakkaisuuksia ja
puutteita, hänen mahtava mielikuvituksensa muodostaa keveästi yleisiä
näkökohtia näistä havainnoista, mutta todeksi näyttäminen jääpi häneltä
kesken; hän joko unohtaa taikka ei ota tietääkseen asian pääkohtaa
taikka hän peittää sen tyhjillä korupuheilla. Ainoastaan vakaumuksen
miehet hallitsevat maailman vaiheita, epäileväiset viepi elämän väkevä
virta neuvottomina sinne tänne, ja Almqvist oli skeptillisen aikakauden
skeptillisimpiä lapsia. -- Olemme jo viitanneet, kuinka Almqvistin
hyökkäykset nykyistä yhteiskuntaa vastaan osaksi syntyivät hänen
kansanvaltaisesta mielestään, mutta ulkomaan liikkeet antoivat
kuitenkin myöskin suureksi, milt'ei suurimmaksi osaksi näille
pyrinnöille suunnan. Nuorsaksalaisten kirjailijain saarnat "lihan
vapauttamisesta", ranskalaisten sosialistien väitteet avioliiton
ristiriitaisuudesta oikeata siveyttä ja luontoa vastaan, ja molempien
selitykset että kristinusko oli jo "voitettu kanta" maailman
historiassa, ne ne silloin saattoivat ulkomaiden kirjallisuudet ja
yhteiskunnatkin kuohuun ja niiden etevimmäksi puolustajaksi Ruotsissa
Almqvist pian joutui. "Colombinessa" hän kuvailee turmeltua ilotyttöä,
joka tulee "puhtaaksi" ja "viattomaksi" rakkautensa kautta erääseen
nuoreen kreiviin; romaanissa "Drottningens juvelsmycke" seisoo
pakanallinen luonnonlapsi, Tintomara, kirkkahimmassa, hengellisessä
valossa Kustaa III:nnen sivistynyttä hovia vastaan; näytelmässä
"Isidorus af Tadmor" ja "Marjamissa" esitellään apostolit jotenkin
yksinkertaisiksi, paitsi Paavali, joka oli täydellinen hullujenhuoneen
asukas -- alkuperäinen kristinusko, jonka edustajana Johannes on,
näyttää Almqvistin mielestä olleen S:t Simonismia. Upsalan
tuomiokapituli oli kuitenkin arvattavasti toista mieltä, koska se
katsoi Almqvistin oikeauskoisuuden epäilyksen alaiseksi ja kaksi kertaa
lähetti hänelle sekä varoituksia että kysymyksiä hänen oikeista
ajatuksistaan (hän oli näet v. 1838 vihitty papiksi). Almqvistin
onnistui kuitenkin sofismeilla suoriutua tästä pulasta. Suurimman
harmin toiselta puolelta, ja ihastuksen toiselta, on kuitenkin aina
"Det går an" herättänyt, -- Vaikka kaikissa näissä Almqvistin
viimeisissä kirjoituksissa on paljon moitittavaa, täytyy toiselta
puolen kuitenkin tunnustaa, että hänen runollinen mahtinsa on yhtä
voimakas kuin ennen. Monta sivua, erittäin novelleissa "Tintomara" ja
"Det går an", olisi joku muu ruotsalainen runoilija turhaan koettanut
jäljitellen kirjoittaa.
Almqvist on George Sandin, Heinen, Byronin ruotsalainen veli, hän on
sitä Wertherin ja Renén sukua, joka todella on meidän vuosisadan
onnettomimpia tunnusmerkkejä. Täynnä jaloja ihanteita, he eivät
kuitenkaan jaksa toteuttaa niitä; he sanovat silloin aina joko
olevaiset olot taikka ihanteensa syypääksi tähän, mutta unhottavat oman
heikkoutensa. Harvat hetket he elävät rauhassa Jumalan ja itsensä
kanssa; tavallisesti he horjuvat ylimielisyyden ja epätoivon,
innostuksen ja pilkan, haaveellisen spiritualismin ja törkeän
materialismin välillä. He ovat suuria miehiä ja kuitenkin heidän
kansansa ei lausu heidän nimiänsä puhtaalla ilolla, he ovat suuria
runoniekkoja ja kuitenkin tulevaisuus on säästävä ainoastaan vähimmän
osan heidän teoksistaan, sillä sekä miehiltä että teoksilta puuttuu
yksi sekä elämän että runollisuuden ensimmäisiä ehtoja -- eheys.