Ainoastaan vähin osa kirjailijoita, jotka vuoden 1848 vallankumouksessa
taistelivat tasavaltaisen puolueen rintamassa, on vielä
keisarikaudenkin aikana rohjennut, niinkuin V. Hugo ja E. Quinet, pysyä
niin kiinteästi vanhassa vakaumuksessaan, että mieluummin kärsivät
maanpakolaisuutta kuin mukautuvat nykyisiin oloihin -- enemmistö joko
jäi Ranskaan tai palasi sinne kohta saatuansa anteeksiannon. Muutamat
ovat sitten lujamielisellä jäykkyydellä vetäytyneet asioista, odottaen
parempia aikoja, muutamat ovat muuttuneet keisariuden parhaimmiksi
ystäviksi ja tungeskelevat nyt virallisten sanomalehtien toimituksissa.
Kovin onni on tavannut vallankumouksen etevintä johtajaa, Lamartinea.
Hänen on täytynyt nähdä kaikki vapaudentoiveensa rauenneiksi sekä
myöskin havaita, kuinka kansassa nousee nousemistaan ääniä, jotka
syyttävät juuri Lamartinea ja hänen vertaisiansa siitä, että
vallankumous on tyhjiin supistunut, vieläpä syyttävät heitä nykyisestä
diktatuurista. He tahtovat nähdä Lamartinen koko elämässä sekä
kirjoituksissa vain turhamielisyyttä ja pintapuolista haaveilua. Tämä
vastaponnahdus Lamartinen entistä jumaloitsemista vastaan on kyllä itse
perusteeltaan luonnollinen ja oikea, mutta vihamielinen arvostelu on
kuitenkin mennyt liiallisuuksiin. Ennen ihailtiin Lamartinea
valtiomiehenä ja puhujana runollisuutensa tähden -- nyt etsitään
hänessä runoniekkanakin valtiomiehen vikoja. Lisäksi ei Lamartinen ole
näinä viime aikoina suotu tyvenellä äänettömyydellä välttää
arvostelijain soimauksia. Kova onni pakoittaa häntä päinvastoin melkein
joka vuosi uusilla kirjallisilla teoksilla ikäänkuin houkuttelemaan
vihollisiansa esiin. Asianlaita on näet niin, että Lamartine pramean
retkensä vuoksi Itämaihin ja ollen tuhlaavainen tavallisessakin
elämässään on joutunut täydelliseen taloudelliseen häviöön;
hyvittääksensä velkojiansa hänen on nyt täytynyt käyttää kynäänsä
kaikenlaisiin kirjallisiin keinotteluihin, joissa hänen lisäksi on
täytynyt taivuttaa mielensä monenkaltaisiin nöyrtymisiin. Ranskan kansa
"heittää roponsa runoniekan rikki lyötyyn kanteleesen ja kulkee ohi pää
poispäin käännettynä." Kova olisi asiain näin ollen moittia häntä
kirjailijana siitä, että hän ihmisenä koettaa täyttää velvollisuutensa,
ja vielä kovempi olisi arvostella hänen runollista voimaansa viime ajan
heikkojen tuotteiden mukaan, vaikka kyllä on myönnettävä, ettei näitä
teoksia huomattaisikaan, jos niissä ei olisi Lamartinen nimeä.
Lamartinen kirjoitustapa on tosin sama kuin ennenkin, mutta hänen
entinen kuvarikas puheensa on vähitellen kangistunut teeskenneltyyn
tekotapaan -- hänen runoelmansa viime ajoilta ovat syyskukkia
monenkarvaisia, vaikka ilman tuoksua. Hänen novelliensa joukosta on
mainitseminen kaksi parasta, "Geneviève" ja "Kivenhakkaaja St.
Pointista", jotka ovat voittaneet yleisön suosion liikuttavalla
sisällyksellänsä. Kummassakin kuvaillaan köyhien, näköjään
jokapäiväisten työmiesten jalomielisyyttä. Suurten historiallisten
teosten joukosta viime ajalta on "Restauratsionin historia" ainoa,
jossa sentään johonkin määrin ilmenee Lamartinen kyky esitellä
historian tapauksia elävästi ja draamallisesti. "Restauratsionin
historia" on henkilökuvaustensa puolesta etävämpi mainiota
"Girondistein historiaakin", jolla Lamartine ensin ja parhaiten perusti
maineensa historioitsijana; juonikkaat diplomaatit Bourbonien
hovijunkkarien joukosta sopivat Lamartinen luonteelle paremmin kuin
vallankumouksen tylymmät, vaikka suurisuuntaisemmat sankarit.
"Restauratsionin historia" ei siis ole ansioton, ja kuitenkin se
todistaa, että Lamartinen historiankirjoituksen alalta leikkaama
laakeri on pian lakastuva. "Restauratsionin historia" on näet
ilmestynyt herättämättä suurempaa huomiota yleisössä, joka asia näyttää
kummalliselta, muistaessamme mihin ihastukseen "Girondistein historia"
saattoi koko Ranskanmaan. Näiden teosten ero johtuu kuitenkin vain
siitä, että ne ovat ilmestyneet eri aikoina. Se on myöskin vaikuttanut
teosten eri kohtalon; "Girondistein historia" (1847) oli kipinä
ruutihuoneessa, koska Lamartine siinä ymmärsi mukautua silmänräpäyksen
vaatimuksiin ja saarnata tasavaltaisuuden ylevyyttä; "Restauratsionin
historia" vastaanotettiin kylmästi, sillä sen tarkoitus ei soveltunut
yleisön mielipiteihin sinä hetkenä, jona tämä historia julkaistiin.
Tämä vuosi oli 1852, juuri sama vuosi, jona Napoleon III kansan
yleisellä suostumuksella valtansa viimeiseksi vahvistukseksi otti
keisarin nimen ja arvon. "Restauratsionin historiassa" taas on
perusajatuksena viha Napoleonin hallitusjärjestystä vastaan, joka muka
muuttaa valtion koneeksi. Olivatpa Lamartinen mielipiteet muuten vaikka
kuinka erilaiset ja vastakkaiset -- tässä vihassa ne kaikki yhtyvät;
hänen legitimistiset nuoruutensa muistot ja tasavaltaisuutensa,
taiteellinen jumalisuutensa ja filosofis-runollinen valistuksensa
sulavat tässä yhteen. -- Paitsi "Restauratsionin historiaa" on myöskin
mainitseminen "Vuoden 1848 vallankumouksen historia", kuitenkin enemmin
kirjan aineen kuin itse teoksen tähden. Vaikka nimi lupaa koko
vallankumouksen historian, esittää itse kirja kuitenkin ainoastaan
Lamartinen ajatuksia, puheita ja tekoja tässä vallankumouksessa.
Tuleville runoniekoille, maalareille ja näyttelijöille, jotka ehkä
tahtovat esittää Lamartinen mielenlaatua ja kuvaa, tämä historia voi
tarjota paljon viehättävää, mutta puhtaalta historialliselta kannalta
tutkimus on jokseenkin yksimielisesti tuominnut sen kuoleman omaksi.
Vallankumous tapasi George Sandin ihankuin Lamartinenkin hänen
vaikutusvoimansa ja kunniansa korkeimmalla kukkulalla. Vaikkapa olikin
nainen, heittäytyi "Indianan" ja "Lelian" kirjoittaja rohkeasti
liikkeiden virtaan, toivoen niistä Ranskanmaan uudestasyntymistä
yhteiskunnallisessa suhteessa, samaten kuin Lamartine toivoi tätä
uudestasyntymistä valtiollisessa. Vaikkei George Sand juuri suoraan
ottanut osaa tapauksiin, on kuitenkin tietty asia, että useat Ledru
Rollinin ja Louis Blancin julistukset kansalle ovat lähteneet hänen
kynästänsä. Muittenkin hän oli lujasti liittynyt tasavaltaiseen
puolueeseen. Hänen täytyi siis myös niinkuin muidenkin nähdä toiveensa
turhaan rauenneiksi ja ottaa osaa yleiseen alakuloisuuteen.
Valtiokeikaus v. 1852 ei ole lähettänyt häntä maanpakoon, vaan,
niinkuin hän itse sanoo, luonut erämaan hänen ympärillensä. Hänen
kunniaksensa täytyy sanoa, ettei hänen henkensä jäntevyys ole tykkänään
lauennut, niinkuin esim. Lamartinen -- päinvastoin George Sand on
ymmärtänyt runollisen henkensä voimalla saada tuon erämaankin kukkia
kasvamaan. Hänen viimeiset teoksensa eivät enään ota aineeksi
yhteiskunnallisia kohtia eivätkä koeta kypsymättömillä mielijohteilla
tehdä maailmaa onnelliseksi. Ne ovat selviä, mutkattomia novelleja ja
romaaneja ilman opettavaa tarkoitusta; ne vain tahtovat viehättää
puhtaalla runollisella sulollaan. Kuitenkin ne ovat toisen
keisarikauden miltei virkeimmät ja pysyväisimmät tuotteet
kirjallisuuden alalla. Näytelmienkin tekoon on George Sand näinä
aikoina ruvennut ja vaikka tämä on hänen heikko puolensa, ei hän
siinäkään kohden ole ansiotta, hän kun on ollut Ranskassa ensimmäinen,
joka on tohtinut draamallisesti esittää talonpoikain elämää.
Näytelmällisillä kyläkertomuksillaan hän on aukaissut rikkaan aarnion
tuleville näytelmäntekijöille. Yleensä lämmin ihmisyys, tarkka
havaintokyky ja vilpitön siveellisyys ilmaantuu kaikissa George Sandin
myöhemmissä teoksissa. Hillitty on hänen ensimmäisen aikakautensa
kiihkoinen hehku, joka antoi lumousvoiman "Indianalie" ja "Lelialle",
mutta joka myöskin usein himmensi runoniekan katsetta ja vei hänen
harhateille -- sitä vastoin on hänen elämännäkemyksensä tullut
puhtaammaksi ja selvemmäksi. Tämän seikan pitäisi yksinäänkin kyllin
todistaman, että George Sandin viholliset ovat väärässä, kun he eivät
tahdo pitää häntä muuna kuin siveettömänä sofistina. Hänen pyrintönsä
heittää entiset hairaukset on sitä ihmeteltävämpi ja hänen neronsa sitä
enemmän arvossa pidettävä, kun näemme miten muut samalta ajalta ja
samalla perustuksella olevat kirjailijat eivät ole jaksaneet päästä
tähän sopusointuiseen selvyyteen. Onhan V. Hugo esimerkiksi päinvastoin
hukkunut hukkumistaan pöyhkeilyyn, Lamartine hervottomuuteen. Sillä
emme kuitenkaan tahdo sanoa kaikkia syytöksiä George Sandia vastaan
perättömiksi. Valitettavasti on hänen viimeaikaisten teostensa joukossa
yksi, joka yltäkyllin todistaa, että vaikka voidaan merkitä useat hänen
hairauksensa tämän vuosisadan laskuun, jää muitakin jäljelle, joita
tuskin millään voi puolustaa. Tämä kirja ei ole oikea romaani, vaan
romaanintapainen kertomus kirjailijan omasta elämästä "L'histoire de ma
vie". Julkaisemalla sen George Sand toivoi voivansa kumota nuo pahat
kulkupuheet itsestään, jotka yleisössä olivat liikkeellä, mutta hän
unohti, ettei naisen elämässä kovinkaan parjaus tee niin suurta
vaikutusta kuin puolustus, joka loukkaa häveliäisyyttä. Hän ei juuri
selitä näitä kulkupuheita ihan perättömiksi, mutta hän lykkää kaikki
vikansa kasvatuksensa ja läheistensä syyksi. Omasta elämästänsä hän ei
puhu paljoa, ja peittää erittäin monet lemmenseikkansa hämärään -- sitä
laajemmin hän esittelee äitinsä törkeätä himollisuutta, äidinäitinsä
irstasta uskottomuutta ja miehensä typerää yksinkertaisuutta. Vaikka
George Sandin kuvaus kyllä voi olla mitä todenmukaisin ja vaikka totta
lieneekin, etteivät hänen likimmäisensä ole vaikuttaneet häneen hyvin,
on tämä pyhimpien tunteiden loukkaaminen kuitenkin inhottava. -- Kun
George Sandin romaaneja ja novelleja näiltä viime vuosilta on melkein
epälukuinen joukko, on tarpeetonta tutkia jokaista niistä erittäin.
Eräs "Mademoiselle de la Quintinie" -niminen mainittakoon kuitenkin.
Tämä romaani on George Sandin myöhempien teosten joukossa ainoa, jossa
hän uskaltaa astua vanhaan valtakuntaansa, yhteiskunnallisten
kysymysten alalle. Pimeillä väreillä tekijä kuvailee ristiriitoja
katolisessa perhe-elämässä, jotka syntyvät pappien aviottomuudesta ja
heidän vaarallisesta vallastaan erittäinkin naisväkeen; innokkaasti hän
varoittaa Ranskan kansaa paavinpuolueen ja roomalaisen tekojumalisuuden
kasvavasta vaikutusvoimasta. George Sandin kuvaus on sitä enemmän
mieleen koskeva, kun paavinpuolueen edustajia ei esitetä tavallisiksi
viekkaiksi teatterijesuiitoiksi -- päinvastoin on romaanin päähenkilö,
nuori pappi Moreali, jalomielinen, vaikka heikko ja horjuva. Katolinen
kirkko on antavinaan suuremman pyhyyden avioliitolle, tehden sen
sakramentiksi, mutta todellisuudessa on tämän kirkon mielestä
avioliitto välttämätön paha, naimattomuus ja luostari ovat sitä vastoin
muka pyhemmät kuin avioliitto ja perhe. Nuoruudessaan Georg Sandkin,
vaikkei ollutkaan oikeauskoinen katolinen, puolusti luostarien
tarpeellisuutta erittäinkin naisille, he kun muka olivat liika
arkatunteiset miespuolen raakuudelle; nyt hän "Mademoiselle de la
Quintiniessä" päinvastoin osottaa, mihin vaarallisiin ristiriitoihin
tämä luostarien innokas, kiihoittunut hartaus, jossa hengellisyys ja
himokkuus kummallisesti sekaantuu, usein viepi, ja kuinka ihmisen
siveellinen kasvatus on mahdollinen ainoastaan perhe-elämässä. --
Puhtaalta runolliselta kannalta on tämä romaani kiitettävä. Erittäin
kuvaillaan sitä luontoa, jossa kertoelman tapaukset ovat liikkuvinaan
-- mainio Chamounix-laakso Savoyenissä -- ihmeellisellä voimalla.
Michelet'n elämässä on Napoleonin valtiokeikaus ja uusi keisarikausi
aikaansaanut vielä katkeramman muutoksen kuin George Sandin
elämänvaiheissa. George Sand oli kiivaimmissakin valtiollisissa
seikoissa aina parhaasta päästä taideniekka ja sen tähden hän jaksoi
paeta niistä oikeaan isänmaahansa, runouden luvattuun maahan. Michelet
taas oli, yliopiston joutuessa riitaan papiston ja jesuiitain kanssa,
astunut valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain markkinoilla liiaksi
esille, että hän eheänä olisi voinut palata tieteen rauhalliseen
pyhäkköön. Jo v. 1851 kielsi hallitus Michelet'ä pitämästä luentoja
College de Francessa, niiden uljaan vapaamielisyyden tähden, ja
kosk'ei Michlet 1852 vuoden joulukuun tapausten jälkeen tahtonut vannoa
uskollisuuden valaa keisarille, erotettiin hän virastansa ja hänen
täytyi kokonaan vetäytyä yleisistä harrastuksista yksityiselämään.
Väsyneenä monesta pettyneestä toivosta alakuloisena nähdessään
vastakohdan oman vapaudenihanteensa ja todellisuuden välillä Michelet
on heittänyt valtiollisten taistelujen tanteren. Intoa-sytyttävään
historiaan, joka ensin vei hänen tälle tanterelle, hän näkyy
kyllästyneen -- saadaksensa täydellisen rauhan, hän on kiintynyt
luonnontieteeseen. Michelet, sama joka ennen rohkeimmilla piirroksilla
kuvaili Rooman maailman-valloittavia sankareja tai oman isänmaansa
loistavaa historiaa, tarkastelee nyt hellimmällä hartaudella runollisia
kohtia lintujen ja hyönteisten elämässä. Onhan tämä vaikuttanut
Micheletiin hyvääkin -- hän on nuortunut, vaikka melkein liiaksi.
Voisihan luulla näiden Michelet'n luonnontieteellisten tuotteiden
syntyneen nuoren runoniekan mielikuvituksessa eikä suinkaan uskoa niitä
vanhan, koetellun tieteilijän tekemiksi. Tämä käänne Michelet'n
kirjoituslaadussa ei suinkaan ole merkityksetön eikä liian kummallinen.
Ihan niinkuin Michelet on heittäytynyt luonnontieteesen, ihan niinkuin
George Sand ryhtynyt suoraan mutkattomaan kertomustapaan, molemmat
jättäen yhteiskunnalliset yrityksensä sikseen, on koko kirjallisuuskin
herännyt entisestä ihanteellisesta hourauksestaan nykyiseen kuivaan,
innottomaan realismiin. Tämä asianlaita on melkein välttämätön ja se
onkin aina toipumuksen merkki. Ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan
kieltää entisyyttään; tarkastellessamme näitä Michelet'n viimeisiä
teoksia, löydämme niistä entisen Michelet'n sekä avut että viat,
edelliset kuitenkin vähemmässä, jälkimäiset suuremmassa määrässä.
kaikissa ("Hyönteinen", "Lintu", "Perhonen", "Meri", "Rakkaus",
"Nainen") ilmenee Michelet'n vanha kuvarikas ja loistoisa lausetapa,
hänen rikkautensa ylevistä aatteista, hänen taitonsa käyttää
vähäpätöisimpiäkin tarinoita painavain asiain selvittämiseksi, mutta
myöskin tuo vanha sekoitus jumalisuutta ja irstaisuutta, runollisuutta
ja tiedettä, mystillisyyttä ja aineellisuutta. Erittäinkin "Rakkaus" ja
"Nainen" soivat milloin viehkeän dityrambin, milloin anatomillisen
lääkärin-luennon tavoin. Muuten tuo naisen jumaloiminen molemmissa
näissä kirjoissa on herättänyt enemmän naurua kuin ihastusta.
Kaikki kirjailijat, joista tähän asti on ollut puhe, vihaavat
sydämmensä pohjasta Ranskan nykyisiä hallitusoloja, he joko käyvät
julkista sotaa bonapartelaisuutta vastaan, niinkuin V. Hugo,
taikka välttävät, niinkuin Michelet, vähintäkin yhteyttä sen
kanssa. Kääntykäämme nyt katsastamaan vastakkaista puoluetta --
bonapartelaista. Vaikk'ei heidän seassaan aivan monta loistoisaa
kirjaniekannimeä kohtaakkaan, ovat hekin aivan merkittävät varsinkin
sen vuoksi, että he ovat nyt ranskalaisen yleisön johtajina, että he
ovat viime ajan miehiä. Etevimpänä heistä on epäilemättä mainittava
keisari Napoleon itse. Keisari näet luetaan ei ainoastaan
valtiolliselta kannalta ensimmäiseksi nykyajan ranskalaiseksi
älyniekaksi; myöskin kirjalliselta kannalta hän voittaa kaikki muut
nykyisen bonapartelaisuuden päämiehet. Totta on, että enin osa hänen
teoksiansa on kirjoitettu ennen vallankumousta 1848 eikä siis juuri
kuulu tähän, mutta nämätkin teokset ovat vasta keisarikauden aikana
herättäneet yleisössä suuremman huomion. Se tapahtui erittäinkin v.
1858, jolloin kokoelma kaikista Napoleonin kirjoituksista toimitettiin
painosta. Napoleonin vapaamieliset ja varsinkin hänen tasavaltaiset
vastustajansa ottivat kuin ottivatkin tilaisuudesta vaarin selvästi
muka osottaaksensa erotuksen maanpakolaisen kiehtojan sanojen ja
voitolle päässeen keisarin tekojen välillä -- josta sitten hyvä syy
parkuen soimaamaan häntä kavaltajaksi ja viekastelijaksi. Kun
tasapuolisesti tarkastelemme näiden syytösten pontta ja perää,
huomaamme tuskin ollenkaan tai ainoastaan vähäpätöisissä asioissa
vastakohdan entisten ja nykyisten mielipiteiden välillä -- päinvastoin,
jos erotamme nuot julistuksissa ja lentokirjoissa välttämättömät
valtiolliset korupuheet, julistavat "L'idée Napoleonienne" (ilmestynyt
1840) ja kirjanen "1680 et 1830" (ilmestynyt 1841) selvästi nykyisenkin
bonapartelaisuuden ohjelmaa. "L'idée Napoleoniennessä" hän esimerkiksi
selittää; kuinka joka valtakunnassa on tarpeen joko aatelisvalta taikka
perinnäinen hallitsijasuku edustamaan kansan pysyväisiä etuja; kun nyt
muka aatelistoa Ranskassa ei ole eikä semmoista milloinkaan siellä voi
syntyä vallankumouksen jälkeen, onkin Napoleon I:n tarkoitus perustaa
vahva perintövalta oikea jopa tarpeellinenkin. Samaten puhui keisari jo
maanpakolaisena prinssinä jokseenkin ylimielisesti monesta
valtiosäännön perusteesta; esim. ministerien vastuunalaisuus Ranskassa
on hänestä paljasta mielettömyyttä. Jo silloin (1843) oli siis koko
nykyaikainen liberalismi hänelle vastenmielinen. -- Kaikki Napoleonin
kirjoitukset saavat milt'ei suuremman mieltäkiinnittävän voiman siitä
ihmeellisen voimakkaasta johdonmukaisuudesta, jonka ne todistavat aina
hänessä olleen. Tuskallisimmassakaan tilassa hän ei milloinkaan
kadota järkähtämätöntä luottamusta historiallisen tehtävänsä
välttämättömyyteen. Jos luetaan mikä hyvänsä hänen teostensa joukosta,
esim. kirjeet äidille sen jälkeen kun hänen yrityksensä Strassburgissa
oli rauennut tyhjäksi tai luennot, jotka hän vankina kirjoitti Hamissa,
tai hänen puolustuksensa peerikamarin edessä -- ei missään ole
horjuvaisuuden tai epäilyksen jälkeä. Tämä luja usko antaa koko
miehelle runollisen loihtuvaikutuksen ja hänen kunnianhimollensa
ihanteellisen voiman, joka myöskin kuvastuu kirjoituksissa. Napoleonin
vihamiehet ovat kyllä selittäneet hänen rohkeutensa uskalikon
röyhkeydeksi, mutta senpä keisarin tunnettu terävä ymmärrys ja
harkitseva viisaus kumoo. Kaikissa keisarin arveluissa ja ajatuksissa
ilmenee raitis ja tarkka mieli; erittäinkin vierasten kansojen suhteen
hän osottaa tasapuolisuutta, jota harvoin Ranskan miehellä tapaa.
Tutkiessaan Englannin ja Saksanmaan oloja, hän kuitenkin aina pitää
silmällä Ranskan yleisön ja omaa suhdettansa Ranskan kansaan. Voihan
sanoa kaikki Napoleonin kirjalliset teokset alusta pitäen hänen omien
valtiollisten yritystensä ja tekojensa puolustukseksi. Kuvaillessaan
vallankumousta Englannissa v. 1688 hän silminnähtävästi tarkoittaa ei
Jaakko II:ta, vaan Ludvig Filippiä, ei Vilhelm Oranilaista, vaan
itseänsä. -- Semmoinen puolustuskirja suurinta kokoa on todellisuudessa
myöskin Napoleonin kirjallinen pääteos, hänen historiansa Caesarin
elämästä ("La vie de Caesar"), johon hän viime aikoina on ryhtynyt.
Tähän asti on siitä ilmestynyt kaksi osaa, toinen menneenä, toinen tänä
vuonna. Kun tämä teos ei siis vielä ole lopussa, olisi lopullinen
arvostelu siitä liian aikainen, mutta jo esipuheesta ja johdatuksesta
näkyy kirjoittajan tarkoitus jokseenkin selvästi. Yleisesti Rooman
tasavallan viimeiset ja keisarikauden ensimmäiset ajat tarjoovat monta
kohtaa, joita sopisi verrata tämän vuosisadan tapauksiin erittäin
Ranskassa -- ja jos onkin Napoleon III:nnen elämä paremmin Augustuksen
kuin Caesarin, antaa Pharsalilaisen voittajan nimi kirjalle
ihankuin suuremman merkityksen. "La vie de Caesar" on kirjoitettu
historioitsijan rauhalliseen kirjoitustapaan; kirjoittajan arvelut
nojautuvat hyviin tietoihin eikä omaperäisiin mielipiteisiin, suoria
viittauksia nykyisiin oloihin ei siinä ole, ja kuitenkin kirjoittajan
tarkoitukset siinä kohden ovat silmiinpistävät. Niin esimerkiksi
"doktrinäärit" vuodelta 1830 ja kaunopuhujat vuodelta 1848 voivat
ottaa itselleen runsaan osan tuosta melkein ylenkatseellisesta
hylkäystuomiosta joka "La vie de Caesar'issa" kohtaa Ciceroa ja Catoa.
Sekä kirjan että kirjailijan sankari on sitä vastoin Caesar; Napoleon
ei ainoastaan kuvaile tätä urosta lämpimällä ihastuksella, vaan osottaa
myöskin, että Caesarin kansanvaltainen yksinhallitus yksinään on voinut
pelastaa Rooman perikadosta vieläpä antaa sille uusia voimia pysyä
pystyssä muutamia vuosisatoja. Tämä ajatus, joka tosin kovin eroaa
entisestä tavallisesta Rooman keisarikauden käsittämisestä, onkin
meidän aikanamme saavuttanut jokseenkin yleisen suostumuksen. Mainio
saksalainen Rooman historioitsija, Mommsen, jonka tutkimuksiin Napoleon
muutenkin usein nojautuu, on samaa mieltä; Ranskassakin ovat St. Priest
ja Mérimée jo ennen nykyistä keisarikautta lausuneet samanlaisia
ajatuksia. -- Vielä on moni tarkastaja, tyytymätönnä Caesarin
ylistämiseen syyttänyt Napoleonia mielettömästä neron jumaloimisen
suosimisesta. Siihen on muistaminen Napoleonin omat sanat "L'idée
Napoleoniennessä" sedästänsä; mitkä sanat yhtä hyvin sopivat Caesariin
ja häneen itseensäkin: "Kovin se erehtyisi, joka luulisi suuren miehen
kaikkivaltiaaksi ja hänen luovan voimansa ainoastaan itsestään;
keksiminen, käyttäminen, johtaminen, ne ovat etevän hengen ensimmäiset
avut."
Jos kirjallisuudesta voisi päättää, mikä valtiollinen
mielipide Ranskan yleisössä vallitsee, ei se olisi suinkaan
bonapartelaisuus niin kansanmielinen kuin se todellakin on.
Senaatissa, lainsäätäjäkokouksessa, vieläpä sanomalehdissäkin on
valta bonapartelaisten käsissä; kirjallisuudessa he taas ovat
vähemmistöpuolueena, jos ei paljoudeltaan, niin kuitenkin laadultaan.
Jokseenkin suuri joukko bonapartelaisia kuuluu taantumuksellisten
riviin, jotka johonkin määrään ovat ottaneet osaa keisarikauden
valtiollisiin asioihin varsinkin Italian sotaan asti. Kirjallisuudessa
he usein viljelevät vallankumouksen historiaa, mutta näkevät siinä
tavallisesti ainoastaan Ludvig XVI:nnen teloituslavat. Aatteet
1789:stä, joiden kuitenkin aina pitäisi olla Ranskan ylpeytenä ja
Ranskan valtion kulmakivinä, ovat heistä syynä kaikkiin vahinkoihin.
Vallankumousta vastustava korupuheisuus on tullut muodin ja keinottelun
asiaksi, ihankuin sosiaalinen retorisuus oli ennen. Nämät kirjailijat
eivät suinkaan varo epämieluisia väitelmiä. Niin esim. Granier de
Cassagnac, puolueen etevin tukipylväs senaatissa, eräässä kirjassaan
väittää, että vallankumous v. 1789 syttyi siitä syystä, kun Ludvig XVI
tahtoi tehdä viimeisetkin orjat vapaiksi. -- Toisen lahkon edustajana
kirjallisten bonapartelaisten seassa on Romieu. Tämä rietas, vaikka
taitava, kirjailija on julkeasti selittänyt Ranskan kansan siveellisen
voiman tyhjentyneeksi; nyt on sen tähden muka ruumiillisen
väkivaltaisuuden ja Caesarin aika tullut. Nautinnonhimo ja
rahakeinottelut, jotka toisen keisarikauden aikana ovat kasvaneet
kasvamistaan, antavat Romieu'n sofismille totuuden näyn, mutta kumma
kuitenkin, että tämä väite tehdään juuri bonapartelaisten joukosta. --
Halvannäköinen, vaikka kyllä tärkeä on La Guéronnièren sija
keisarillisessa kirjallisuudessa. Kaikki etevimmät lentokirjat, joilla
keisari on selittänyt taikka puolustanut valtiollista tilaa,
erittäinkin ulkomaan suhteen, pidetään La Guéronnièren tekeminä, niin
esim. "Napoleon III ja Englanti", "Napoleon III ja Italia", "Paavi ja
kongressi" y.m. -- Muiden muassa jotka ovat kirjallisuudessa astuneet
bonapartelaisten puolelle, on mainitseminen: Nisard, St. Beuve,
Demogeot, T. Gautier, O. Feuillet, E. About, puhumatta koko joukosta
tilapäisiä runoilijoita ja sanomalehtikirjoittajia.