I.

Kun vallankumous viime vuosisadan lopulla viskasi kumoon kaikki

Ranskanmaan olevat olot, näytti siltä kuin olisi yksi kohta jäänyt

koskematta. Tämä oli kirjallisuus. Kuninkaanvalta oli kukistettu,

aatelisto maasta paennut, ja kuitenkaan ei kieli eikä runous voinut

päästä niistä siteistä, joihin 17:s vuosisata, juuri kuninkaanvallan ja

aateliston loistoaika, oli ne pakoittanut. Eikä kumma; valtiolliset

myrskyt ottivat kansan mielessä liiaksi tilaa, että kirjallisuus ja

taide, jotka varsinkin vaativat rauhaa, olisivat voineet kukoistaa.

Napoleonin valta kukistui ja restauratsionin mukana rauhakin palasi ja

kirjallisuus sai uutta eloa. Mutta kehitys vanhasta uuteen ei

tapahtunut vähitellen, vaan äkillisesti ja rajusti. Kirjallisuudessakin

uudistui nyt sama näytelmä kuin ennen valtiollisella alalla.

Klassillinen kirjallisuus syöstiin vallastansa yhtä helposti ja yhtä

nopeasti kuin ennen kuningas istuimeltansa; kirjallisuudessakin

valtapuolueet pian saivat voiton. -- Chateaubriandin ja Béranger'n

tekemät välitysyritykset onnistuivat yhtä vähän kuin Lafayetten ja

Mirabeaun vallankumouksen aikana. Kumoava onkin koko tämä romanttinen

kirjallisuus -- kuten sitä kutsuttiin klassillisen vastakohtana. Siinä

on yltäkyllin aatteita, uljaita, usein yleviäkin, vaikka kuohuvia ja

sekaisia, vieläpä siinä on havaittavana enemmän tarkoitusta kuin tekoa,

väkeviä intoja ja varsin vähän mieltä, kiihottunutta spiritualismia

(henkisyyttä) ja törkeätä materialismia (aineellisuutta) -- kaikki

kumoavan aikakauden tunnusmerkkejä. Eheitä, suuria taideteoksia tämä

kirjallisuus on synnyttänyt ainoastaan harvoja, mutta voimaa ja henkeä

ei voi kieltää siinä olevan. Klassikot olivat etenkin pyrkineet

ilmilausumaan yleisiä tunteita ja perusteita selvässä, miltei

kaunopuheisessa muodossa, romantikot päinvastoin etsivät tahallansa

outoja, jopa ihaillakin aineita, jotka he sitten pukivat hehkuvaan

muotoon; klassikot tahtoivat tunnustaa kauneutta ainoastaan

somatekoisessa, romantikot päinvastoin asettivat ohjeeksensa "le beau

c'est le laid" (kauneus on rumuus); edellisten perusajatus oli

sopusointu, jälkimäisten vastakohta; edellisten pääansio oli järjestys,

jälkimäisten loistava vaikutus. Valtioelämässä tämä uusi kirjallisuus

anastaa paljoa mahtavamman sijan kuin vanha; sen etevimmät edustajat,

niinkuin Chateaubriand, B. Constant, Guizot, Thiers, Lamartine,

Montalembert, olivat myöskin hallituksen ja puolueiden päämiehiä. Mutta

valtiollisissakaan asioissa ei tämä kirjallisuus voinut kieltää

kumouksellista luonnettansa. Alussa, Bourbonien aikana, romantikot

kyllä olivat kuninkaallisempia kuin hallitus, mutta pääasiallisesti

vastenmielisyydestä Napoleon I:n valtaa vastaan. Vuoden 1830

vallankumous muutti asiain laidan ja lopetti heidän sekä rakkautensa

että vihansa. Pienin osa kirjailijoita, "doktrinääri"-nimiset, antoi

suorastaan tukea Ludvig Filipin vallalle, suurin osa, erittäinkin

runoniekkoja, kuului vastustuspuolueihin ja heittäytyikin viimein

hurjaan sosialismiin. On kummallista nähdä, kuinka samat miehet

nuoruudessaan 1820 pauhasivat kaikkea vastaan, mitä vallankumouksen

aika oli tuottanut, ja 1840 taas katsoivat kaiken autuuden

mahdottomaksi samaisen vallankumouksen ulkopuolella; niin esim.

Lamennais, Lamartine, Michelet, Quinet y.m. Totta on, etteivät nämät

kirjailijat ole synnyttäneet vuoden 1848 vallankumousta, yhtä vähän

kuin Voltaire ja Rousseau olivat synnyttäneet viime vuosisadan

vallankumouksen, mutta heidän retorinen kaunopuheisuutensa on osaltaan

paljon virittänyt ja sekoittanut kansan mieltä. Runolliset ja

suorasanaiset kirjailijat riemuitsivat, kun vallankumous oli syttynyt;

nyt muka ahdasmielisen porvaristovallan kaaduttua jokainen väärin

halveksittu älyniekka voisi vapaasti puhua ja profeteerata kansan

edessä, tuon vapaan, jalomielisen kansan edessä. Vallankumouksen

ensimmäinen hetki olikin aatteen miesten, pian toiminnan sankarit

tunkivat heidät syrjään. Lamartine esim., joka 1848 oli vallankumouksen

pääjohtaja, pääsi 1849 töin tuskin lainsäätäjä-kokoukseenkaan. Mutta ei

siinä kyllin. Runoilijat saivat lisäksi nähdä vallankumouksen

kallistuvan ihan toiseen suuntaan, kuin heidän ihanteelliset toiveensa

olivat ennustaneet -- se loppui sotilasvaltiuteen. Mihin nyt jäivät ne

kultaiset sadot, joita toivottiin vallankumouksesta? Runoilijat olivat

leikitelleet ihankuin lapset tulen kanssa ja seisoivat, sittenkun tupa

oli palanut tuhaksi, saamattomina, alakuloisina. Uudesta tuvasta, joka

rakennettiin vanhan sijaan, heidät sysättiin pois tai otettiin siihen

vastaan armoille. Vuoden 1848 vallankumouksen tauottua, oli koko tämä

romanttinen kirjallisuus -- sillä romanttinen se vielä muotonsa

puolesta oli, vaikka sen sisällys oli muuttunut -- tehnyt

tehtävänsä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että se pyrintöinensä,

harrastuksinensa ei olisi vaikuttanut mitään tulevaisuuteen. Tulevan

onnellisemman kirjallisuuden on nouseminen siitä maasta, jota tämä on

perannut, tulevan kirjallisuuden on omistaminen tämän romanttisen avut,

ihankuin ennen Ranskan klassillinen kirjallisuus Ludvig XIV:nnen aikana

selveni renesanssin jaloista, vaikka himmeistä aatteista; Mutta Ludvig

XIV:nnen hallituksen ja renesanssin välillä on aikakausi --

Richelieu'n, Mazarin'in ja Hôtel de Rambouillet'n, -- jona kansan henki

ihankuin seisahtui hetkeksi kootaksensa uusia voimia. Samalla tavalla

toinen keisarikausi kirjallisuuteen katsoen näyttää levon ja

valmistuksen ajalta.

Ettei toisen keisarikauden kirjallisuus tarjoo mitään rehottavaa eikä

viehättävää näkyä, voi siis kyllä käsittää. Uusia aatteita ei ole, sitä

vähemmin uutta runouden muotoa; mutta vanhojakin aatteita, jotka ennen

olivat synnyttäneet Ranskan kansassa ylpeyttä ja voimaa, halveksitaan

nyt ja katsotaan epäilyksen silmillä. Vapautta, joka vei kumoukseen,

kammoksutaan, uskontoa, joka vei tekojumalisuuteen, pelätään, runous,

joka asetti tarkoitusperänsä korkeammalle, kuin mitä sitten voitiin

toteuttaa, hyljätään. Vanhan ylenpalttisuuden ja kiihkomielisyyden

sijaan ovat jäykkämielisyys ja pahastelemus tunkeutuneet; nautinnon

halu ja huimaavat rahapuuhat ovat vähitellen vieneet voiton

aatteellisista pyrinnöistä. Yhtä nurja kuin väärä olisi kuitenkin

katsoa tämä masentuminen koko toisen keisarikauden varmaksi

tunnusmerkiksi taikka, niinkuin sentään monikin tekee, sanoa keisari

siihen syyksi, sillä onhan tämä keisarikauden ensimmäinen aikakausi,

jona se kokoo voimiansa ja oppii tuntemaan asiain tilan. Sen asema

Euroopan politiikassa on jo vakautunut -- sitä todistaa itämainen ja

Italian sota. Sisällisten asiain hoidossa hallitus sitä vastoin horjuu

erilaisten periaatteiden välillä, tai oikeimmin sanottuna, sen ainoa

periaate näkyy olevan pitää kaikki puolueet kurissa. Kirjallisuudessa

vallitsee nyt sama saamattomuus ja nerottomuus kuin valtioelämässäkin.

Runoilijatkin epäilevät ihanteitansa ja kiintyvät ikäänkuin epätoivossa

oleviin oloihin.

Tässä on kuitenkin oikea vaisto ohjeena. Terve realismi on

murrosaikoina sekä luonnollisin että helpoin muoto, jossa kirjallisuus

voi saada aikaan jotakin ansiokasta. Tämä käytännöllinen suunta on

kuitenkin valitettavasti toiselta puolen suuresti lisännyt

keinotekoista kirjallisuutta, niinkuin vielä moni oikeakin taideniekka

luulee ruokottomuuden olevan samaa kuin realismin.

Mutta tämä yleinen kuva ei käsitä kokonaan tämän ajan ranskalaisen

kirjallisuuden ominaisuutta, vaikka se osottaa viimeisen miespolven

luonnetta. Onhan vielä olemassa kirjailijoita, joiden pääteokset ja

mieli ovat yhteydessä menneen aikakauden kanssa, mutta jotka vielä

näinäkin aikoina jatkavat kirjailijatointaan. Nämät kirjailijat kyllä

eivät anna tämän aikakauden kirjallisuudelle sen varsinaista muotoa;

mutta ensinnäkin nuo vanhat ovat sankareita nuorten maatiaisten

rinnalla, ja toiseksi heidän tuotteensa ovat runolliselta kannalta

melkein etevimmät. Nykyisten Ranskan olojen suhteen nämät miehet ovat

asettuneet eri kannalle. Toiset ovat, vallankumouksen tyhjään rauettua,

kadottaneet ryhtinsä, heidän voimansa on kukistettu ja he horjuvat

harhaluulon ja epäluulon välillä. Toiset ovat vetäytyneet pois asioiden

johdosta, kun vallankumouksen antamat katkerat kokemukset ovat heihin

kipeästi sattuneet. Kuitenkaan ei heidän luottamuksensa aatteihinsa ole

hävinnyt. Toiset taas eivät ole mitään oppineet eivätkä mitään

unohtaneet, toivovat vielä kaikkea hyvää kumouksesta eivätkä sano

millään tavalla suostuvansa nykyiseen Ranskan halaukseen. Heidän

päämiehensä on Victor Hugo.

Victor Hugo on koko tämän ajan elänyt maanpakolaisena ja lujasti

kieltäytynyt ottamasta vastaan keisarin monta kertaa tarjoomaa

anteeksiantoa. Tasavaltalaisen puolueen nimessä hän on väsymättä ja

leppymättä taistellut sitä hirmuista tyrannivaltaa vastaan, joka muka

nyt sortaa Ranskan jaloa kansaa. Victor Hugo on maanpaossa kirjoittanut

sekä lyyrillistä että satiirista runoutta, hän on yritellyt sekä

maailman-epopeiaa että maailman-romaania. Kaikista näistä hänen

teoksistaan huokuu miehekäs ja ylevä henki meitä vastaan, me ihailemme

runoniekan neroa, ja kunnioitamme hänen mielensä innokkuutta, joka on

pitänyt voimassa vanhan uskonsa vapauden aatteihin. Todella onkin hänen

uskonsa luja, mutta se muuttuu valitettavasti kyllä usein taikauskoksi.

Victor Hugon vakaumukset nojautuvat vähemmän vakaviin periaatteihin

kuin määrättömiin, useimmiten taiteellisesta pohjasta lähteneihin

tunteihin. Sen tähden ei hänessä olekkaan yhtään johdonmukaisuutta; hän

jumaloi Napoleon I:tä ja kiroo Napoleon III:tta; hän kiihoittaa

ranskalaisten sotilaallista kunnianhimoa ja hän saarnaa kansainvälisten

sotien loppumista ja ja iankaikkisen rauhan alkua maailmassa. Lisäksi

Victor Hugon runollinen voima on entistään heikompi. Useat paikat hänen

tämän-aikuisissa kyhäyksissään muistuttavat vielä runoniekan jo ammoin

menneestä, kauniimmasta lyyrillisestä ajasta, mutta hänen useinkin

loistava kaunopuheisuutensa on muuttunut tyhjäksi sanasotkukai.

Erittäinkin lentokirjassansa "Napoleon pieni" ja pilkkarunoissaan "Les

châtiments" tämä sanarikas pöyhkeily on vienyt voiton sekä totuudesta

että kauneudesta. Näissä molemmissa kirjoituksissa V. Hugo kaikin

voimin koettaa häväistä nykyisen Ranskan oloja. Niitä voisi välistä

verrata vallattomiin pilkkakirjoituksiin ensimmäisen vallankumouksen

ajalta. Viha on tässä V. Hugolta vienyt ei ainoastaan älyn, mutta

siveydenkin. Nämät kirjat sisältävät mitä ilkeimpiä herjauksia

Napoleonia vastaan. Niiden laatu voidaan helposti arvata, kun

esimerkiksi Napoleonia verrataan "sikaan, joka piehtaroi jalopeuran

taljalla" -- ja semmoinen lause kuitenkin on lauhkeimpia. Mutta sen

ohessa on näiden kirjain sisällys eloisaa, vaikka tuiki epätarkkaa

vallankumouksen kirkastamista. Yleisen äänioikeuden V. Hugo katsoo

valtiollisissa asioissa viisasten kiveksi, mutta hän unohtaa, että

samassa kaikki hänen hyökkäyksensä ovat kadottaneet otansa; tulihan

Napoleon juuri saman yleisen äänioikeuden kautta keisariksi. Suurin syy

näiden pilkkakirjoitusten pikaiseen unohtumiseen on ollut se, että V.

Hugo niissä osottautui huonoksi ennustajaksi. Kaikki mitä "Napoleon

pienessä" ennustetaan, esim. että keisari joutuisi venäläisen

valtiotaidon orjaksi, ei ole käynyt toteen. Paljoa tyydyttävämmän näyn

tarjoo kokoelma lyyrillistä runoutta, "Les contemplations". Tämän

kokoelman V. Hugo julkaisi 1856. Runolliselta kannalta tämä teos on V.

Hugon etevin viime ajalta. Erittäinkin ne runoelmat, joissa kirjailija

esittelee yksinomaisesti ranskalaisia aineita taikka tunnustuksia

omasta sydämmestään, "Mémoires d'une âme", ovat viehättävän suloisia.

Niissä on kuvia runoniekan lapsuudesta ja kouluajasta, lemmenlauluja ja

unelmia, muistoja kirjallisista taisteluista hänen nuoruudessaan,

kaikki täynnä runollista voimaa ja suloa. Niissäkin runoelmissa, joissa

hän jälittelee Sarny'ta ja viime vuosisadan rakkauden-runoilijoita, hän

ymmärtää samalla ihanalla ja hehkuvalla viehkeydellä ylentää

aistillisuutta. Mitä suloisin on vielä moni niistä runoelmista, jotka

kuvaavat runoniekan harrasta yhteyttä luonnon kanssa. Eräässä esim.

jutellaan, kuinka tämä huomaa metsässä perhosen halaavan kukkaa;

ujostellen kukka tahtoo pistäytyä piiloon, mutta perhonen nuhtelee

näin: "mitä vielä -- onhan tuo runoniekka ja hän kuuluu perheesemme".

Mutta "Les contemplations'issa" on myös kipeitä kohtia, joilla V. Hugo

jo niin runsaasti on edistänyt yleisön kauneudentunnon turmeltumista.

Yhteiskunnan ilkeimpien haavojen lohdutonta kaivelemista ja inhottavain

yksityisseikkojen kuvailemista tavataan tässäkin; mutta vaikuttimena

tähän kirjoitustapaan ei ole halu synnyttää näistä matalista kohdista

sen mahtavampaa sointua, vaan oikeana vaikuttimena näkyy olevan

luonteenomainen taipumus rumaan ja outoon. Se on aina ollut Victor

Hugon perisynti; mutta nuorena, tahtoessaan olla ainoastaan

taideniekka, hän voitti runouden voimakkaalla muodolla, nyt sitä

vastoin, pyrkiessään olemaan tietoviisas ja profeetta, hän leveästi

saarnata paahtaa. Tuota vanhaa virttä työn epätasaisesta jaosta,

rikasten kovuudesta köyhiä kohtaan, hallituksien hirmuvaltaisuudesta

vingutetaan väsymättömästi. Pahinta kuitenkin on, että tämän kurjuuden

runoileminen usein lähtee enemmin runoniekan mielikuvituksesta, joka

etsimällä etsii mahtivaikutusta, kuin hellästä sydämmestä. Eräässä

runoelmassa esim., "Chose vue un jour de printemps", V. Hugo kuvailee

kaikenlaista surkeutta viheliäisten majassa -- alastomia lapsia,

nälkää, vilua ja puutetta isää ja äitiä keskenään tappelemassa ja sen

vastakohdaksi kevätaurinkoa, joka iloisesti loistaa ulkona, ihankuin

tämä kurjuus olisi kevätauringon vika.

Korkealaatuisemman yrityksen V. Hugo teki "Légende des siècles'issä".

Hänen tarkoituksensa tässä laajassa kertomarunossa on kuvailla, kuinka

ihmiskunta on luomisestaan saakka edistynyt edistymistänsä. V. Hugo on

usein tavallisella ujoudellaan verrannut itseänsä Danteen, ja siltä

näyttääkin kuin hän tahtoisi "Légende des siècles'in" "Divina Comedian"

vastineeksi. Vuosisatojen tarinan sankari ei ole mikään yksityinen mies

-- se on ihminen yleisessä merkityksessään tai oikeammin ihmiskunta.

Totta on, että tämä aine on ylevin, mitä runoudessa voidaan kuvailla,

mutta se tunkeutuukin arveluttavalla tavalla historian ja filosofian

aloille. Tähän runolajiin germaanilaisten miettivä luonne kuitenkin

sopii paremmin kuin ranskalaisten. "Légende des siècles" ei siis

olekkaan "Faust'in" veroinen. Mutta ranskalaiset itsekin ovat laatineet

filosofisia runoelmia, joissa historia aukenee avarampiin ja

mahtavampiin näköaloihin kuin V. Hugon tarinassa, esim. E. Quinet'n

Ahasveruksessa ja Prometheuksessa. Merkittävä on, että historian suuria

miehiä ja tapauksia harvoin kuvaillaan tässä V. Hugon epopeiassa;

tavallisesti runoniekka on valinnut jonkun vähäpätöisen tarinan, johon

hän sitten yrittää panna yleisemmän merkityksen. Myönnettävä on, että

moni niistä kappaleista, jotka ovat "Légende des siècles'issä", on

pieni mestariteos rohkean runollisuutensa puolesta. Mahdikkaita

vastakohtia, ihanteellista väriloistoa, kaikuvia säkeitä on myöskin

runsaasti tässä niinkuin V. Hugon muissa runoelmissa. Vähemmän

onnistuneita ovat kuvaukset raamatusta ja vanhan ajan historiasta.

Rooman perikatoa, jonka toki pitäisi oleman selvän V. Hugolle, joka

ennen niin voimakkaasti on esittänyt "Neron pidot" ja "Gladiaattorien

tappelun arenalla", ei kuvailla, mutta ennustetaan loppumattoman

sanavirran juoksuttamisella. Tultuaan keskiaikaan V. Hugon runous

luontuu paljoa selvemmäksi ja tarkemmaksi. Kaarle Suuren harhailevat

ritarit ja paladiinit, jotka yöt päivät huviksensa tappelevat

keskenänsä, kuvataan sekä lämpimästi että humoristisesti -- vaikka

kyllä yleisillä piirteillä. V. Hugo ei kuitenkaan mieltymyksestä

keskiaikaan unohda läänitysvallan pimeätä puolta. Julmat keskinäiset

metelit, täynnä surmaa ja hävitystä, antavat tilaisuutta kamalain

taulujen esittämiseen. Astuessaan keskiajasta V. Hugo taas kadottaa

asiain johdon. Semmoisten kappaleiden rinnalla, joiden yhteyttä sen

aikakauden kanssa, jota ne ovat edustavinaan, ei voi parhaimmallakaan

tahdolla käsittää, on muita, joissa aikakauden suuntaa kuvaillaan niin

epäselvillä vertauskuvilla, että lukija ihan hämmentyy. Mitä

oivallisimpia ovat sitä vastoin runoelmat nykyajasta. "Les pauvres

gens" ja "le crapaud" nimiset kappaleet voidaan ihanan suoruutensa

tähden hyvin verrata Runebergin tai Béranger'n kauneimpiin laatukuviin.

Tässä V. Hugo oikein osottautuu köyhän kansan runoilijaksi; tästä

nähdään paremmin kuin kaikista hänen sosiaalisista kaunolauseistaan,

että kansaa hellivä sydän sykkii hänen runossansa. Melkein harmillinen

vastakohta näille suorille ja teeskentelemättömille runoelmille on

epopeian viimeinen kappale, jonka aineena on kahdeskymmenes vuosisata.

Silloin hätä, murhe, kurjuus muka katoavat maailmasta ja ilo, rauha ja

varallisuus pääsee silloin vallalle. Kaikki tämä autuus saadaan aikaan

-- ilmalaivan keksimisen kautta, joka merkillinen keksintö on sallittu

kahdennenkymmenennen vuosisadan tehdä. Tuota ilmalaivaa V. Hugo ei

käsitä vertauskuvalliselta kannalta, vaan sitä kuvaillaan teknillisellä

tarkkuudella, luultavasti tulevain rakentajien hyödyksi. Tuommoisten

hahmostusten perästä ei kukaan liene utelias tuntemaan niitä

filosofisia, vielä tekemättömiä runoelmia, joissa V. Hugo tarkoittaa

siirtää aineensa ajasta iankaikkisuuteen ja niin täydentää vuosisatain

tarinan -- erittäinkin kun näille runoelmille on luvattu niin

pimikköisiä nimiä kuin "Le fin de Satan" (Pirun loppu) ja "Dieu"

(Jumala).

"Légende des siècles'issä" osotti V. Hugo runolliset ajatuksensa

ihmiskunnan historiasta; hän tahtoi samalla lailla "Les

misérables'issa" antaa täydellisen kuvauksen nykyajan elämästä. Tämä

romaani on valokuva nykyisestä Parisista, ihankuin "Notre-Dame" romaani

loihti keskiaikaisen Parisin lukijan eteen. Runolliselta kannalta tämä

uusi romaani ei kuitenkaan vedä vertoja runoniekan nuoruuden teokselle.

Taiteellinen puoli ja kirjailijan sosiaalinen tarkoitus eivät ole

elimellisessä yhteydessä, vaan seisovat yhteen sulamatta rinnakkain --

ja siitä koituu haittaa romaanin sekä laatimukselle että henkilöille.

Moni näistä, esim. Jean Valjean, Gravoche, Javert y.m., on

perustukseltansa merkillinen, ja useinkin runoilijan kuvitusvoima on

tehnyt heidät lumoavan selviksi, mutta yhtäkkiä hän muistaa näiden

henkilöiden myöskin olevan aatteiden edustajina; Jean Valjean esim.

edustaa rahvasta, Javert lakia j.n.e. Nytpä heitä peitetään semmoiseen

filosofiseen himmeyteen, että on mahdoton käsittää heidän oikeata

muotoansa. Esipuheessa V. Hugo mainitsee kolme koinhaavaa meidän

aikamme pahimmiksi -- miehen halventumisen proletaarisuuden kautta,

naisen hukkumisen haureuteen ja lapsen pimentymisen taidottomuuden

kautta; mutta turha olisi itse romaanista etsiä ajatusjohtoinen

selitys, mistä juuresta nämät koinhaavat saavat syntynsä. Omissa

mietteissään V. Hugo kyllä syyttää siitä lakien kovuutta, mutta hänen

henkilöissänsä taas ilmaantuu ainoastaan tavallisia, ihan yksityisiä

tunteiden ristiriitoja. Ainoa varmaperäinen, terve mieliperuste, jota

voitaisiin hakea koko "Les misérables'ista", on V. Hugon jalo into

kansan opetuksen ja kansan sivistyksen hyväksi. Tätä kiitettävää intoa

hän ilmottaa ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan myös hartahimmilla

lauseilla kirjassaan Shakespearesta. Sitä vastoin runoniekka kansan

jumaloitsijana ("la sainte canaille") on yhtä epäselvässä kuin

väärässäkin. Tuosta rauhallisesta, vakaasta, ahkerasta kansasta, johon

valtakunnan kulmakivet nojaavat ja joka senkin tähden viimeiseen asti

epäilee järkyttää näitä kulmakiviä, ei Victor Hugo pidä lukua, vaan

Parisin levoton, kevytmielinen roistoväki edustaa kansaa. Mitä

luonnollisintahan on, että tasavaltainen vuodelta 1848 puolustaa

vallankumousta, mutta kummalliselta kuitenkin soipi, kun Victor Hugo

asettaa kapinan ja vapauden samalle kannalle. Pahin seikka tässäkin

kohdassa on, ettei runoilijan tarkoitus ja teko käy käsitysten.

Mariossa hän esim. selvästi tarkoittaa kuvailla sen jalon nuorison

esikuvaa, jolle tulevaisuus kuuluu, ja kuitenkin sama Mario on

miedoimpia, voimattomimpia henkilöitä. Samalla tavalla ovat muut nuoret

vallankumoojat "Les misérables'issa" väärän idealismin tuottamia.

Usein, lukiessamme heidän urotöistään, muistuu Don Quixote mieleemme.

Viehättäviä ja raittiita sitä vastoin ovat enimmiten ne paikat, joissa

V. Hugo ilman valtiollista tarkoitusta kuvailee Parisin kansan elämää.

V. Hugo tuntee joka nurkan suuressa Ranskan pääkaupungissa ja hän osaa

myöskin tehdä kaikki lukijalle silminnähtäväksi -- kadut, huoneet,

historialliset muistomerkit tulevat ihankuin eläviksi ja seisovat

Ranskan historian tapausten todistajina. Hän tuntee vielä ihmisetkin ja

heidän luonteensa; me näemme elävässä kuvauksessa tuon rauhattoman,

irstaan parisilaisen poikaveitikan, "le gamin de Paris", joka harrastaa

kahta tointa: "hallituksen kumoamista ja housujensa paikkailemista";

näemme koko sen säätyluokan, jonka sankari tämä "gamin" on, sekä

tavallisessa elämässä että suurissa kohtauksissa, ja näemme hänen

jokaisesta liikunnostaan, että edessämme liikkuu oikeita ihmisiä eikä

aatteisia valekuvia, niinkuin Mario tai Javert. Kokonaisuutena "Les

misérables" kyllä ei ole mikään romaanin esikuva, mutta siinä on

paikkoja, ja useitakin, joita ainoastaan oikea runoilija ja vain suuri

runoilija on osannut kirjoittaa.

"Les misérables'in" perästä Victor Hugo ei ole kirjoittanut mitään

merkittävää. Laajuudeltaan hänen Shakespearen juhlaksi julkaisema

kirjansa runoilijain kuninkaasta on suurimpia, mutta siinäkin on paljoa

enemmän kaunolauseita kuin ajatuksia -- muutamia täysipainoisia

kultarakeita keksitään kuitenkin runsaan hiekan seasta. Shakespearesta

Victor Hugo puhuu tässä kirjassaan varsin vähän, sitä enemmän --

itsestänsä. Muun muassa saadaan siitä tietää V. Hugon olevan Ranskan

vallankumouksen runoniekan; V. Hugon käsityksen mukaan seisoo näet

historiassa aina jokaisessa ajankäänteessä kaksi miestä toistensa

rinnalla, toinen teon ja toinen ajatuksen, toinen voiman ja toinen

hengen; Lutherin rinnalla seisoo Shakespeare, Cromvellin rinnalla

Milton, Richelieun rinnalla Corneille ja Napoleon Suuren rinnalla

seisoo -- V. Hugo itse. Samalla tavalla kuin V. Hugon "Shakespeare",

näyttää myös hänen ihan uusi kokoelmansa lyyrillisiä runoelmia antavan

enemmän syytä moittimiseen kuin ylistämiseen.

Jos jätämme V. Hugon sikseen, eivät nuo vanhat tasavaltaiset vuodelta

1848, jotka ovat pysyneet entiselle vakaumuksellensa uskollisina ja sen

tähden elävät maanpakolaisina, ole jaksaneet kirjallisuudenkaan alalla

säilyttää yleisön vanhaa suosiota. Tavallisesti ranskalaiset eivät voi

pysyttää mielensä jäntevyyttä maanpakolaisuudessa; heiltä puuttuu

silloin malttia ja kärsivällisyyttä. Samaten kuin Antheus

kreikkalaisessa tarinassa koskemalla maata, joka oli hänet synnyttänyt,

sai uusia voimia, tarvitsevat ranskalaiset kirjailijat Parisin ilmaa

virkistyäksensä. Tässä kohden nämät tasavaltaiset maanpakolaiset

muistuttavat ensimmäisen vallankumouksen siirtolaisista, jotka myöskin

vieraissa maissa niin vieraantuivat omasta isänmaastansa, että tämä

viimein ei ymmärtänyt heitä ensinkään. Samalla lailla nämät

tasavaltaiset kirjailijat ovat ihankuin kangistuneet vanhoihin

aatteisiinsa, eivätkä havaitse saarnaavansa kuuroille tai

kylmäkiskoisille. Niin on maanpakolaisuus tehnyt paremmat

ahdasmielisiksi ja yksipuolisiksi ja lisännyt huonompien vanhaa

taipumusta pintapuolisuuteen. Runoilijain joukossa seisoo E. Quinet

V. Hugota lähinnä sekä runollisen älynsä puolesta että vihatessaan

nykyisiä Ranskan oloja. Ihankuin V. Hugokin on E. Quinet väsymättä

runollisesti ja suorasanaisesti näinäkin aikoina ylistänyt

vallankumousta ja houkutellut sen uudistusta. V. Hugon neroa E.

Quinet'llä ei ole, mutta hän on paljoa aatteellisempi ja

johdonmukaisempi. V. Hugon tekemät kokeet todistaa vallankumouksen

välttämättömyyttä pilkkaavat jokaista ajatusoppia, E. Quinet'n ovat

myöskin usein mielettömiä, mutta niiden kanssa voi kumminkin

sovittelemalla tulla toimeen. Hänen paras teoksensa tältä viime ajalta

on näytelmällinen runoelma "Les esclaves" (orjat), jonka päähenkilö on

Rooman historiassa mainio gladiaattori (miekkailijaorja) Spartacus.

Näytelmätaiteelliselta kannalta katsottuna tämä runoelma on täynnänsä

vikoja, mutta siinä ilmenevä jalojen ajatuksien ja tunteiden rikkaus

melkein peittää toiminnan köyhyyden. Alexandre Dumas on myöskin

vallankumouksen jäljestä asunut Ranskan ulkopuolella, eikä tahtonut

muka kärsiä Napoleonin hirmuhallitusta. Hänen huonoja varojansa

syytetään kuitenkin oikeaksi vaikuttimeksi tähän tasavaltaiseen

päätökseen. Hänen kynänsä on yhtä toimelias kuin ennen, mutta aineet ja

aatteet jo rupeevat puuttumaan. Sytyttääksensä mielikuvitustansa hän on

kirjallisena huijarina kuljeksinut ympäri koko Euroopan -- Suomessakin

hän oli 1860 -- ja ottanut osaa kaikenlaisiin yrityksiin. Niin A. Dumas

1859 seurasi Garibaldia ja kirjoitti hänen muistokirjansa "Mémoires de

Garibaldi", joka kirja on yhtä huono kuin valheellinen. Hänen

viimeaikuisista romaaneistansa on "Isaac Laquedem" nostanut

jonkunmoista huhua; A. Dumas tahtoi tässä jättiläisromaanissa esittää

koko historian Kristuksesta uskonpuhdistuksen aikaan asti. Onneksi hän

väsyi jo keisari Neron aikana. E, Sue'n on vielä vähemmin kuin A.

Dumas'n onnistunut pysyä ranskalaisen yleisön suosiollisessa muistossa.

Sveitsistä käsin, jossa hän asui 1851 vuodesta kuolemaansa (1857)

saakka, hän melkein joka vuosi julkaisi uusia romaaneja, mutta niissä

ei ole kipinääkään hänen entistä taitoansa; ne olivat kuolleita jo

syntyessään.