Vähän ennen kello yhtä Melissa iltapäivällä lähti Tin Kettlestä matkaan
vanhalla punaisella laitareellä ja Parkerin raudikolla. Sää oli
kitisevän kylmää, mutta muutoin selkeätä ja vakaantunutta; ja vaikka
jokainen oli häntä varottanut, että tiet olivat ummessa ja nietoksia
täynnään, niin ei impi ollut milläänkään. Hän tiesi kuun nousevan heti
auringonlaskun jälkeen, joten ei siis pimeyskään sotkisi matkaa. Eikä
hän välittänyt siitä, kuinka myöhä olisi hänen perille saapuessaan.
Hänen ainoa ajatuksensa oli saapua. Laitareen pohjalle oli ladottu
vaatteihin hyvin käärittyjä kuumia tiiliä pitämään hänen jalkojaan
lämpöisinä, ja kaupunkilaiskenkänsä hän oli vaihtanut kotokutoisiin
villasukkiin ja pehmeihin hirvennahkaisiin mokkasineihin, jotka
olivat lienteät kuin hansikkaat. Kun hänellä oli kaksi rekipeittoa ja
paksuvuorinen karhunnahka, niin ei hänen tosiaankaan tarvinnut pelätä
pakkasta, ja kirkas nuori veri kiersi lämpöisenä ja luottavana hänen
suonissaan. Hänen arkussaan ja mytyissään oli monta hauskaa esinettä
isälle ja äidille ja sairaalle pikku siskolle, Megille, joka oli ollut
toista, vuotta vuoteen omana. Hän odotti malttamattomalla innolla,
kuinka Megin väsyneet harmaat silmät taas kerran säihkyisivät ja
laihtuneet pienet kasvot mielenkiinnosta kirkastuisivat hänen myttyjen
siteitä avatessaan. Melissa oli sitonut jokaisen esineen erikseen
ja lujaan, ja mielenkiihkoa pidentääkseen hän tuumaili ankarasti
kieltää saksien käyttämisen. Tämmöisten suloisten kotoajatusten
lumoissa ensimäiset viisi mailia Melissan mielestä kuluivat sangen
sukkelaan, vaikka keli _oli_ niin raskasta, että ne lyhyestä talvisesta
iltapäivästä kuluttivat puolentoista tuntia. Siihen saakka oli ollut
jotain jäljen tapaista, sillä milloin yhtäältä, milloin toisaalta
oli joltain sivutieltä tullut matkareki tai halkokuorma. Mutta sillä
kohdalla, missä tie kulki Fordin puron poikki, viiden mailin päässä
kylästä, kaikki nämä jäljet katosivat. Tie juoksi aukaisemattomana
kahden puoleksi lumeen hautaantuneen aidan välissä, pinta sileänä ja
tasaisena, paitsi missä lumi oli tuiskinut kiperiksi kinoksiksi ja
aaltomaisiksi pöykyiksi. Melissan täytyi luopua unelmistaan ja ajaa
valppaalla huolella, milloin löysäten kärsivällisen raudikon ohjaksia,
milloin lujasti tiukaten niitä, kun se kompuroi pöykyn läpi, jota
ei voinut välttää. Hänen silmänsä olivat lumentietoiset, ja ajaen
toisinaan hautaantuneiden jälkien oikeata puolta, toisinaan taas
kaukaa vasemman käden kautta, hän saattoi välttää ne molemmat vaarat,
joita tässä oli pelättävä -- kaatumisen ja kinokseen juuttumisen.
Mutta matkan edistyminen oli niin hidasta, niin työlästä, että hän
alkoi kiitellä itseään, kun oli mukaansa ottanut kimpun voileipiä.
Selvästikin olisi jo sangen myöhä yö, ennenkuin hän pääsisi County
Linelle.
Melissa oli taitava ajamaan ja tiesi, kuinka hevosen voimia oli
säästettävä. Aika ajoittain hän pysäytti ja antoi uskollisen eläimen
puhaltaa. Kerran, hevosen kovin hiestyessä, hän nousi reestä, peitti
hevosen ja antoi sen levätä hyvinkin kymmenen minuuttia. Matka
osottautui paljon vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut, siitä ei
epäilystä. Mutta sen sijaan että olisi tästä hämmästynyt, hänen luja
nuori luontonsa siitä sai aihetta iloiseen innostukseen.
Lyhyen talvisen iltahämärän virittäessä sanomattoman kylmiä lavendeli-,
pihka- ja violettivärejään äänettömien erämaitten latvoille, Melissa
huomasi ihmisolennon, joka kaaloi kinoksien läpi kaukana hänen
edellään. Se oli mies -- ja mies melkein nääntymäisillään, kuten hän
sukkelaan huomasi. Hän oli ilmeisestikin tullut tielle siltä kapealta
poikittaiselta jäljeltä, jonka poikki hän juuri ajoi. Aivan niin, siinä
olivat hänen jälkensä. Uupumus selvästi näkyi hartiain kohoamisesta ja
laskemisesta hänen eteenpäin ponnistellessaan; ja Melissa jo samassa
sääli häntä, itseään ajattelematta. Mies ei merkilläkään osottanut
huomaavansa tulijaa, ennenkuin tämä oli aivan hänen kohdallaan. Melissa
silloin hänelle huudahti:
"Tulkaa rekeen, hyvä herra, niin saatte vapaakyydin. Näen, että olette
hirveän uupunut."
Äänen kuullessaan mies käänsi päätään. Ja sen pään nähdessään Melissa
tunsi ahdistavan pelon kouristavan sydäntään. Siinä oli jotain kamalaa
-- jotain, jota hän ei käsittänyt -- siinä katseessa, jonka mies häneen
leimautti. Mutta Melissan rohkeus oli puhdasta kultaa, ja hän pakotti
itsensä huomaamaan vain sen, että nuo kasvot olivat riutuneet ja
vakoillut, silmät uupumuksesta syvälle kuoppiinsa vaipuneet. Mies
ei vastannut mitään, horjahti vain sisään, tarttui epätoivoisella
kouristuksella laitareen laitaan ja puoleksi veti itsensä, puoleksi
kaatui sen sisään. Istuimelle pääsemättä hän romahti reen pohjalle
muodottomaksi kasaksi Melissan jalkojen viereen. Melissa pisteli
peittojen kulmaa hänen ympärilleen, ikään kuin hän olisi ollut
lapsi, ja ajoi edelleen huolestuneena, vaikka turvallisena siinä
tiedossa, ettei hän olisi voinut toisin menetellä.
Ehkä puolen tunnin kuluttua, kuuvalon alkaessa luoda pitkiä mustia
varjoja valkoisen tien poikki, mies äkkiä kohottautui istuimelle
Melissan viereen ja pyyhkäisi takkuiset hiuskimput silmiltään ja
otsaltaan. Ensin hän kurkisteli ympärilleen ja kauas eteenpäin, ikään
kuin etsien jotain maamerkkiä, eikä piitannut Melissasta enempää kuin
puukuvasta. Lopulta hän kääntyi neitosen puoleen niin äkkiä, että tämän
sydän hätkähti, ja kysyi käheästi:
"Onko teillä mitään väkeviä?"
Melissa ei hetkeen aikaan vastannut, peläten, ettei hänen äänensä olisi
aivan vakava. Sitten hän sanoi ystävällisesti:
"Niin kyllä, minunhan olisi pitänyt tarjota teille jotain, te kun
olette niin _kamalan_ väsynyt. Ei, _väkeviä_ minulla ei ole --
eivät naiset niitä tavallisesti kuljeta mukanaan!" Ja hän naurahti
herttaisesti. "Mutta minulla on pullo kahvia, joka ainakin _oli_
kuumaa, ja muutamia hyviä isoja voileipiä."
Kun hän veti eväskoppansa esiin peittojen alta, niin mies ahnaasti
tarttui pulloon, joi sen sisällyksen viimeiseen pisaraan ja heitti sen
pois. Sitten hän hyökkäsi voileipäin kimppuun kuin susi.
Jonkinlainen harmin tunne kannusti Melissan rohkeutta.
"Eiköhän teidän olisi paras jättää tuosta vähän minullekin!" hän
sanoi ankarasti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja on sangen
mahdollista, että minulle itsellenikin tulee nälkä. Teidän olisi
parasta hillitä itsenne ja käyttäytyä siivosti."
Maankulkuri lakkasi hetkeksi syömästä ja mulkoili häneen vihaisesti.
Impi tunsi hänen katseensa, mutta oli kiinnittävinään koko huomionsa
hevosen ohjaamiseen vaikean kinoksen läpi. Mies sitten taas alkoi
jatkaa ateriaansa, hitaammin syöden, kunnes oli jäljellä vain kolme
voileipää. Sitten hän kietoi nämä huolellisesti paperiin ja pisti mytyn
omaan taskuunsa.
Melissa huomasi tämän tempun silmäpielestään, ja suuttumus syttyi
kuumana hänen sydämessään. Hän aikoi juuri lausua jyrkän moitteen,
kun jätkä äkkiä nojasi häneen ja vihaisesti mörähti, "sukkelammin
sinun pitää ajaa!" ja sieppasi ohjakset. Melissa vaistomaisesti piti
niistä kiinni koko voimallaan, joka ei suinkaan ollut halveksittava.
Mutta yhdellä kädellä mahdottoman suurella luisella kädellä, kuin
rautakouralla -- mies väänsi Melissan molempia ranteita niin
armottomasti, että tämän sormet itsestään aukenivat.
Melissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa
ajoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan
alle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä
pakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa
kautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti.
Tilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua
hamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti
tiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon
käsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja
hän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa _koskaan_ näyttää
pelkoaan -- että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle.
Sangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin
saattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt
tästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä
turvalliseksi.
Istuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli
piankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa
tekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan,
mutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen
syvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.
"Mitähän tuokin on tehnyt?" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten
hänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta,
pakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan
seuraavaan kinospaikkaan.
"Te olette sekä tyhmä että raaka", impi sanoi halveksivan kylmästi.
"Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että
säästätte hevosta. _Tuolla_ tavalla ajaen hevosesta tulee loppu,
ennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla
kannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin."
Maankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen
pitkät likaiset ja väärät hampaansa.
Impi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan
hänen pelkonsa.
"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla
kylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista", hän komensi
jyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta
hoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän
tosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän
oli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän
aikoi kulkea kauas. "Hyvä", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia
hampaitaan purren, "kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle
kertoa, niin silloin saat kyytiä."
Parin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut
korkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä
ja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten
erääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle,
jonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi
raudikon pään vasempaan.
"Seis!" huusi Melissa jyrkästi. "Minä matkustan County Linelle."
Maankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan
rohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.
"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!" hän sanoi. "Niin, tietenkin
_sinä_ matkustat County Linelle. _Minä_ menen rajan poikki Maineen ja
niin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä
kanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!" Ja hän
alkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.
Melissan rohkeus vihdoinkin petti.
"Te ette _saa_ tehdä sitä", hän valitti ja väänteli käsiään
kauhuissaan. "Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä.
Palellun kuoliaaksi."
"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle",
sanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. "Kyllä sinä sen kuljet
huomisaamuun. Sinä _kohtelit_ minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää
kaikki tavarasi."
Sitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan,
kääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen
kasvoihinsa kiinni.
"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään", hän kähisi,
"hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä
et ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan
mieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin
ettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!"
Kauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan,
peitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä
heitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.