I.

Järyllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai

pysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään

lumikinoksia.

Siitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa

Eliot -- hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään

tummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni

leuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja

molemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli

jäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat

häntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja

auttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle,

päästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli

käännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen

kyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään.

Neitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle

puolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi "kaikki vaunuun",

vaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja

verkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin

(koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni

matkoihinsa. Asema -- ja asemapäällikkö -- näyttivät kaihomielin

katsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli

Tin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin

suoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä,

ja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen

kapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään

maailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein

mailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun

repaleisen kuusimetsän takana.

Vaikka matkustajia oli vain yksi, oli asemasillan ääreen ajettu kahdet

ajoneuvot. Walter Bird oli tullut kiiltävällä ruskealla tammallaan,

joka oli upein valjain asetettu kevyen keikari-reen eteen. Jimmy

Wright taas oli tullut toisella isolla harmaalla parihevosellaan, joka

oli valjastettu matalan vankan maalaisen laitareen eteen. Molemmat

nuorukaiset olivat koko viime viikon käyneet jokaisella tulevalla

junalla, he kun tiesivät Melissan varmaan palaavan jouluksi kotiin eikä

kumpikaan uskaltanut luovuttaa vähintäkään etua toiselle.

Poikamaisen ylpeänä ajoneuvojensa upeammuudesta Walter, kohottaen

pakettiosuuttaan korkealle kuin voitonmerkkiä, koetti saada Melissan

paikalla oman rekensä luo.

"Tule katsomaan minun uutta kilparekeäni, Melissy!" hän houkutteli

yksinkertaisen valtioviisaasti. "Se on jo ollut minulla kuukauden

päivät, mutta ei ainoakaan tyttö ole siihen vielä päässyt. Olen pitänyt

sitä, jotta sinä saisit sen uusia!"

Jimmy Wrightin terävät syvät harmaat silmät olivat tasaisten

kulmainsa alla kirkastuneet voitonriemusta, kun hän näki vankan

ruskean matka-arkun, joka majesteettisessa yksinäisyydessä seisoi

asemasillalla. Hän oli tuntenut tuskastuttavaa epäilystä kilpailijansa

hemaisevan pikkureen vuoksi. Mutta hänen käytännöllinen silmänsä oli

paikalla huomannut, että se reki oli liian pieni, jotta arkku olisi

siihen mahtunut. Jättäen Melissan käden napisematta hän lähti arkun

luo ja heilautti sen laitarekeensä keveästi, kuin olisi se ollut

nauhakotelo. Hänessä askarteli semmoinen viekas epäluulo, ettei naista

ole helppo saada eroamaan matkatavaroistaan.

"Minä ajattelin, että tietysti sinulla on arkkukin, Melissy", hän sanoi

tyynesti, "ja sen vuoksi otin laitareen, enkä vanhaa kirkkorekeä. Minä

toivon, että kyllä kai sinä nyt suostut laitareessäkin ajamaan, kun

olet ollut niin kauan Frederictonissa."

Melissa katsoi epäröiden toisen odottavan kasvoista toiseen. Hänen

avoimissa sinisilmissään ei näkynyt muuta kuin ystävällisyyttä ja

jonkinlaista tyttömäistä mielihyvää tämän mairittelevan tilanteen

johdosta.

"Se on kovin ystävällisesti tehty, että _molemmat_ olette tulleet

minua hakemaan!" hän sitten huudahti, "ja minä _todellakin_ haluaisin,

että voisin ajaa kummankin kanssa samalla kertaa. Ja jos minä olisin

sirkuksessa kasvanut, niin ehkä voisinkin." Hän nauroi hempeästi ja

väänteli molempia valkotumppuisia käsiään teeskennellyllä epätoivolla.

"Jim sai arkun!" intti Bird. "Hän on saanut osansa. Tule sinä minun

kanssani!"

Jim Wrightin leuka työntyi itsepintaisesti eteenpäin moisesta

ehdotuksesta, mutta kun hän oli harvapuheinen mies, niin ei hänellä

ollut vastausta valmiina. Niin harras oli hänen halunsa anastaa ja

kääriä ja viedä matkassaan tämä solakka, tuskaa tuottava olento, joka

oli hänen edessään, että hän oli vielä tavallista harvapuheisempi.

Mutta hänen vaikenemisensa oli hänelle enemmän eduksi kuin sanat, sillä

sen kautta Melissasta paikalla tuli hänen liittolaisensa.

"Walter", hän huudahti, "jos _se_ on sinun mielestäsi tasajako, niin

varmaan Jim antaa sinulle arkun ja ottaa minut! Kuka olisi luullut,

että vanhaa ruskeata arkkua, oli siinä _mitä_ tahansa, koskaan

pidettäisiin kohtuullisena tasajakona _minun_ rinnallani!"

Bird näytti nolatulta; ja hänen vielä suuremmaksi surukseen Jimmy keksi

juuri ne sanat, jotka siihen piti sanoa -- ne sanat, jotka _hänen_

olisi pitänyt sanoa.

"Mutta se ei ole _vain_ arkku, Melissy", hän sanoi. "Se on _sinun_

arkkusi. Ja siinä on se suunnaton erotus."

Melissa loi häneen nauravan, hyväksyvän katseen. Mutta seuraavassa

tuokiossa hänen sydämensä heltyi, kun hän näki alakuloisuuden Walterin

tavallisesti niin vilkkaissa ja itseensäluottavissa kasvoissa.

"Yksi tie on tästä pulasta", hän sanoi päättäväisesti, "ja ellei

jompikumpi teistä siihen suostu, niin sitten lähden toisen keralla.

Jos molemmat suostutte siihen, niin minä ajan toisen puolen tiestä

toisen ja toisen toisen kanssa. Ja minä tulen ensin sinun kanssasi,

Walter!" hän hätäisesti lisäsi, huomatessaan Birdin, joka oli vähän

hemmoteltu, aikovan väittää vastaan. Siitä itsekään selvillä olematta

hän sisimmässä mielessään luotti Jim Wrightin tasaiseen mielenlaatuun

ja naisten tapaan oli taipuvainen panemaan hänet kovemmalle koetukselle.

"Se on oikein, Melissy! Sinä olet aina harrastanut oikeutta!" myönsi

Jim sydämellisesti. "Minä ajan perässä Boylen tienhaaraan saakka, ja

sitten tulet minun laitarekeeni. Boylen tienhaara on juuri aseman ja

postitalon puolivälissä."

Bird jo tukki hyvin varustetun rekensä peittoja Melissan jalkojen

ympäri.

"Ruskea tamma on aina silloin tällöin vähän kovasuinen", hän huomautti

olkansa yli. "Kun se tietää, että nyt mennään kotia, niin ei sitä ole

helppo saada pysähtymään Boylen tienhaarassa, Jimmy."

Melissan nuori valkoinen otsa rypistyi melkein huomattavasti. Jim

Wright oli sanonut totuuden sanoessaan, että hän aina harrasti oikeutta.

"Minä vaihdan rekeä Boylen tienhaarassa, Jim", hän sanoi päättävästi.

Ja Bird älysi, että hän tulisi sen tekemään, seisahtuipa ruskea tamma

tai ei. Hän myöntyi sen enempää vastaan inttämättä.

"No niin, saanhan minä sen pysähtymään", hän huudahti rauhottavasti,

"ajattelipa se vaikka kuinka kaurojaan. Minä vain sanoin saadakseni

Jimmyn vastaan väittämään."

"Tietysti, Walter, tiesinhän minä sen", myönsi Melissa semmoisella

äänellä, että se sai Walterin ajattelemaan, että Melissa kuitenkin

oli ainoa tyttö, joka todella ymmärsi häntä. Voitonriemulla hän

kohotti ohjakset ja ruskea tamma lähti menemään kyytiä, joka näytti

kylläkin puolustavan sitä, mitä hän oli vast'ikään siitä sanonut.

Sitten hän muisti, kuinka lyhyt matka oli Boylen tienhaaraan ja

äkkiä hillitsi sen. Tamma kaikesta menovillistään huolimatta totteli

kylläkin mielellään, sillä keli oli sangen raskasta. Jim Wrightin

iso harmaa tulla hölkytti aivan kannaksilla. Ja asemapäällikkö,

joka kuivakiskoisesti irvistäen oli katsellut tätä kometiaa,

viittoi puolueettomat jäähyväisensä kuumaksi lämmitetyn, pienen

virastohuoneensa ovelta.

Walter ensin oli ylpeä siitä, että oli saanut Melissan ensiksi.

Mutta sitten hänelle äkkiä välähti mieleen, että kilpailijahan se

nyt saisikin kunnian ajaa saaliin kylään, jota vastoin hän, perässä

tyhjällä reellä tullen, koko maailman silmissä näyttäisi rukkaset

saaneelta. Hänen naamansa kävi niin pitkäksi, että Melissan hellään

sydämeen koski ja hän rupesi häntä kohtaan niin hyväksi, että takana

laitareessään ajavan Jiminkin naama synkistyi. Tilanne tosiaan oli niin

vaikea, että olisi pitänyt olla Melissaa paljon viekkaampi tyttö, joka

olisi sitä täydellä menestyksellä käsitellyt. Vähitellen hänen omakin

hyvä tuulensa alkoi masentua näiden ristiriitaisten tunteitten vuoksi,

joitten välissä hän oli. Hän alkoi tuntea, että jalkoja vilutti,

ja että ilman tuima pakkanen nipisteli hänen sormiaan. Kun sitten

Boylen tienhaara alkoi näkyä, niin häntä halutti suuttua kummallekin

kavaljeerilleen. Hän oli sitä enemmän pahoillaan, kun hän tiesi parhaan

kykynsä mukaan koettaneensa olla tasapuolinen kumpaakin kohtaan. Ja

kun asianlaita kerran oli niin, niin ei heillä hänen mielestään ollut

oikeutta tuottaa hänelle ikävyyksiä.

Bird oli hillinnyt ruskean tammansa kulkemaan hiljaa kuin etana --

mutta tienhaara kuitenkin lopulta saavutettiin.

"Tässä sitä nyt ollaan!" sanoi Melissa hieman terävästi. Ja Bird

tottelevaisena, vaikka vastahakoisesti, hillitsi hevosensa. Vaikka

lunta oli vahvalta tien kahden puolen, niin Jim paikalla pakotti ison

hevosensa kahlaamaan kinoksien läpi ja ajoi laitarekensä kilpareen

viereen, niin ettei Melissan tarvinnut muuta kuin astua siihen.

"Parempi kun annat loputkin sälyt tänne, Walter", arveli Wright hieman

ynseästi.

Birdin naama punastui harmista, mutta ennenkuin hän ennätti vastata,

huudahti Melissa:

"Eihän toki, ellei hän itse tahdo. Tietysti ajamme edelleenkin yhdessä!"

Hieman lohdutettuna tästä nopeasta välityksestä Bird kallistui

istuimeltaan, auttaakseen peittämään Melissaa laitarekeen.

"Ja minne sitä ajetaan?" hän kysyi. "Arvatenkin menet majataloon, sillä

posti ei lähde teille päin ennenkuin huomisiltana."

"Ei", sanoi Melissa, "en minä lähde majataloon. Ole hyvä, Jim, ja

aja minut suoraan Parkerille. Häneltä minä saan kyydin. Tunnen hänen

kaikki kolme hevostaan ja ne tuntevat minut, ja hänen vanha punainen

laitarekensä kestää vaikka minkälaisella kelillä. Vai te luulette minun

jäävän Tin Kettleen kokonaiseksi vuorokaudeksi, kun kotiin ei ole kuin

kaksikymmentä mailia ja huomenna on jouluaatto! Tähden County Bineen

paikalla, kun olen saanut vähän syödä. Keli on raskas, enkä saa hukata

vähääkään aikaa."

Jim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, "annas luistaa, Bill".

Mutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua

ja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin

näiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli

liittolaiset.

"Eihän nyt mitenkään!" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen,

ettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla

voimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. "Ei mitenkään, Melissy,

et saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se

ei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!" Walter oli

kauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja

hän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.

"Walter on oikeassa", ilmotti Jim painavasti. "County Binen väliä ei

ole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen

on pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi

työ, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun

kaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa."

"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!" sanoi Melissa terävästi.

"Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, _satoja_ kertoja." Hän

heilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin

heistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä

eikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua

siten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen

yksityisistä asioistaan. "En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä

melua, jos -- jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä

lähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta

pikku siskoaan." Walter Bird nauroi halventavasti. "Tilly Smithers!"

hän huudahti. "Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi

peili, kun hän itseään sen edessä kääntelee."

Melissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.

"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?" hän kysyi.

"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään",

huomautti Jim kuivasti.

"Ja niin teen minäkin", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet

valkoiset hampaansa. "Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman

kiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua

vastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa,

mitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat.

Ja nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa

viluttaa tässä istuessani."

"Hyvä", sanoi Jim, "jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia

odota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että

minun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei

ainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi."

"Minähän sanoin, että minä lähden _yksin!"_ tenäsi Melissa vastaan,

sillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän

epäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. "Anna minulle anteeksi, Jim",

hän jatkoi. "En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin

sanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon

pitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni.

Mutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä

ja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman

tien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että

kaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen

unohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas

senkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät

_voisi_ antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut

jäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!" hän lisäsi melkein rukoilevalla

äänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä

loukkaantuisi. "Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja

näetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani."

Jimin parkittu ruskea leuka oli Melissan puhuessa tehnyt

auringonpaisteessa virttyneiden, oljenkarvaisten viiksien alla

yhä itsepintaisemmin tenää, mutta Melissan viimeiset sanat saivat

sen heltymään. Hänen vankassa rinnassaan oli sydän, joka oli

herkkätuntoinen ja nopea käsittämään. Ja hän ymmärsi tämän halun sitä

paremmin, kun hän _itse_ himoitsi saada _hänet_ kokonaan itseään

varten. Hän oikopäätä myöntyi, vaikka jäikin aivokopan takasoppeen joku

vastalause, jonka hän kuitenkin visusti salasi neitoselta.

"Näyttää siltä, että meidän täytyy laskea sinut menemään, Melissy", hän

nauroi. "Ainahan sinut on tiedetty, että sinulla pitää olla oma pääsi."

"Vai niin", huudahti Bird, sekä huolissaan ajatellessaan, että Melissa

perältäkin tekisi matkan yksin, että riemuissaan siitä, kun Jim

Wrightiä ei huolittu saattajaksi. "Sen minä vain tiedän, että jos

_minä_ olisin vapaa, niin minä en niin vähällä myöntyisi, Jim. Se ei

käy laatuun, että hän lähtee yksin. Minä tässä tuumaan, että minä

heitän joulukauppani hiiteen ja lähden itse hänen kanssaan."

Melissa oli juuri kääntymäisillään antamaan hänelle terävän vastauksen,

mutta malttoi mielensä.

"Tiedänhän minä, että sinä jättäisit kauppasi, Walter", hän sanoi

lauhkeasti, "jos minä todella _soisin_, että sen tekisit. Mutta minä

en milloinkaan, millään ehdolla, antaisi sinun jättää vanhaa äitiäsi

jouluaattona. No niin, älkäämme siitä enää turhaan puhuko. Te tiedätte,

ettei Fredericton ole minussa muuttanut vähääkään muuta kuin vaatteeni.

Minä olen sama takaliston tyttö, kuin olen aina ollut."