III.

Siinä missä Melissa nyt seisoi, oli lunta yli hänen polviensa.

Karhunnahka oli aivan hänen vieressään; hän vaipui sille väristen.

Arkku oli lumessa päällään ja mytyt puoleksi lumeen peittyneinä

hujan hajan hänen ympärillään. Hän tuijotti niihin avuttomasti monta

minuuttia, ja sitten reki katosi tien mutkan taa. Muutaman sekunnin

kuluttua kulkustenkin ääni hälveni, eikä kuulunut muuta kuin silloin

tällöin tuimassa pakkasessa halkeavan puun naksahdus.

Mutta ainoastaan muutaman minuutin Melissa salli surun näin masentaa

itsensä. Pian hänen päättävä ja yritteliäs luontonsa pääsi voitolle.

Niin, tietysti hän jaksoi kulkea nuo muutamat mailit jalan, ennenkuin

väsymys ja kylmyys voittaisivat. Tietysti hän jaksoi. Ja hän _tahtoi_.

Ei mikään häntä estäisi. Ja hän aikoi tehdä sen sukkelaan ja hälyyttää

ihmiset ja toimittaa poliisit jäljille. Ja joka tapauksessa oli parempi

olla täällä kuin reessä sen roiston -- ilmeisestikin murhamiehen

kanssa. Ja vielä kerran oli hänelle oikeutetusta suuttumuksesta

hyvä apu, se lämmitti ja rohkaisi häntä. Hän kiinnitti neuloilla

hameenliepeensä ylös polvia myöten, loi vastahakoisen katseen arkkuun

ja rakkaihin myttyihinsä ja lähti urhoollisesti sille tasaiselle

valkoiselle saralle, joka johti County Linelle.

Tarmonsa ensi puuskauksessa hän teki reippaasti taivalta, kaaloi

eteenpäin kinosten läpi, joihin hän monessa kohden upposi vyötäisiä

myöten, ja seisahtui aina satakunnan syltä kuljettuaan hengittämään.

Hän tosiaan sai kulkeneeksi runsaan puolen mailia, ennenkuin täysin

käsitti aseman vaarat. Yhä taajemmin ja taajemmin hänen täytyi

seisahtua hengittämään, yhä vähemmän voitokkaaksi kävi ponnistelu

loppumattomissa kinoksissa. Hän mietti, heittäisikö tielle raskaan

karhunnahkan, joka niin pahasti esti kulkua; mutta hänen päähänsä

juolahti, että se oli hänen ainoa toivonsa, jos täytyisi pysähtyä

kauemmaksi aikaa lepäämään, ja siitä syystä hän laahasi sitä mukanaan

epätoivon ponnistuksella. Milloin hän vain pysähtyi henkäisemään,

paikalla hän paiskasi sen lumelle ja istui sen päälle, täten järkevästi

säästellen kaikkia voimiaan.

Alussa ponnistukset pitivät häntä lämpöisenä. Mutta vihdoin alkoi

väsymys tulla ja samalla hän alkoi tuntea, kuinka ankara pakkanen

oli. Itse kuuvalokin näytti siinä värisevän, kuin katkeamaisilleen

pingotettu nuora. Ensi kerran totuus iski häntä vasten kasvoja --

että ehkä hän todella _ei_ jaksaisi County Linelle saakka. Hän ei

tahtonut suvaita semmoista ajatusta, mutta kaikesta hänen lujuudestaan

huolimatta se pujahti hänen päätöksensä puolustuslaitosten alle ja

heikensi häntä. Sitten hän antoi ajatustensa palata Jimin luo, ja tämä

antoi hänelle uutta uskallusta, valoi uutta lämpöä hänen sydämeensä.

Ehkä Jim tulisi perässä, vaikka hän oli kieltänyt! Walter oli vain

kiltti poika, jota saattoi väännellä ja käännellä. Mutta Jim oli mies,

kauttaaltaan. Melissa ajatteli hänen voimakkaita kasvojaan.

Tähän saakka oli ollut tyyni. Sankat metsät olivat kokonaan pidättäneet

tuulen. Mutta viimein se eräässä tien äkkimutkassa puski häntä aivan

suoraan kasvoihin. Se ahdisti hänen pettävää hengitystään ja teki

pakkasen hyökkäykset kahta purevammiksi. Taisteltuaan sitä vastaan

kymmenen tai viisitoista minuuttia hän tunsi, että hänen _täytyi_

levätä. Mutta samalla hän alkoi tuntea suurta halua nukkua. Tämä häntä

säikähytti. Se havahdutti hänet valveille ja uusiin ponnistuksiin;

hän tunsi, että jos hän antaisi unelle vallan, niin se olisi hänen

loppunsa. Hän nukkuisi eikä milloinkaan heräisi.

Viimein hän kuitenkin, tultuaan suunnattoman kaatuneen petäjän

luo, jonka lumenkietomat juuret töröttivät korkealla ilmassa, tuli

siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä muutamaksi minuutiksi

tuulen suojaan, välttääkseen sen huumaavan ja sekottavan vaikutuksen

aivoihinsa ja tahtoonsa. Syrjälleen kääntynyt juurakko oli ehkä

neljänkymmenen askeleen päässä tiestä ja semmoisessa paikassa, että

se tarjosi täydellisen tuulensuojan. Hän lähti sitä kohti pyrkimään,

päättäen _seistä_ sen takana jonkun minuutin hengähtääkseen ja

saadakseen taas ajatuksensa valtaansa, mutta ei missään tapauksessa

maata ruvetakseen. Hän oli näkevinään lämpöisen turvallisen

kotinsa, isänsä ja äitinsä ja pikku siskonsa onnellisesti nukkuvan

ehkä uneksivan hänen huomenna saapuvan, taikka ehkä vielä istuvan

odottamassa rattoisan tulen ääressä, siltä varalta että hän saapuisi

vielä samana iltana tämä näkö välähti hänen aivojensa kautta, ja

tuskaltinen itsesäälittelyn tunne tulvi hänen sydämeensä. Mutta yhä

hän jäykkänä ja urhoollisena, vaikka tuntienkin kummaa ajatusten

sekaannusta, karkotti mielestään tämän heikontavan näyn. Hän tiesi,

että hänen piti koota tahtonsa taisteluun.

Karhunnahka tiukkaan ympärilleen käärittynä hän kaaloi ja hoiperteli

suuren petäjän juurakon ympäri, sen taa päästäkseen. Tuulensuoja tuotti

sanomattoman huojennuksen. Vaistomaisesti hän tunkeutui lähemmäksi

tätä suloista suojaa. Niin tehdessään hän tunsi lumen äkkiä syvenevän.

Säikähtyneellä huudolla hän koetti heittäytyä taapäin. Mutta samassa

tuntui, kuin olisi itse varma mantu pettänyt hänen jalkainsa alla. Hän

vaipui, käsillään hurjasti tavotellen, sokaisevan lumipöyhyn läpi.

Vain sekunnin osan hän putosi -- taikka ehkä sekunnin -- matkaa kaiken

kaikkiaan oli sylen verta, ehkä vähän runsaammin! Mutta Melissan

sekaantuneissa aivoissa se tuntui pitkältä ajalta, ja hän hämärästi

odotti putoavansa tuhoavalla tärähdyksellä. Mutta sen sijaan hän

putosikin pehmeään ja vierähti nurin.

Haparoiden kaksin käsin itseään tukeakseen hän tarttui kiinni johonkin

suunnattomaan, lämpöiseen, karvaiseen, joka liikkui ja mörisi.

Hänen sydämensä seisahtui ja kauhistuksen parkaus jähmettyi hänen

huulilleen. Hän koetti vetäytyä poispäin, mutta siinä ei ollut tilaa.

Hän koetti nousta jalkeilleen, mutta oli pudonnut aivan kyljelleen,

eivätkä jalat totelleet. Hän makasi aivan hiljaa, kauhistuksesta

jähmettyneenä, pitkin sen karhun kylkeä, jonka talvipesään hän oli

pudonnut.

Valtava ruho kohottelihe hieman, muuttelihe hieman, mörisi ja vinkui,

ikäänkuin valittaen, että sen syvä talviuni oli niin karkealla tavalla

häiritty. Melissa tunsi suuren kämmenen työntävän itseään, ikäänkuin

enemmän tilaa vaatien. Jättiläismäinen kuono haisteli hänen sääriään

ja lopulta laskeutui niiden päälle, ikäänkuin havaiten ne mukavaksi

päänalustaksi.

Moniaan sekunnin Melissa ihmetteli, miksi hän ei kuollut paljaasta

pelosta. Hän muisti, että ihmiset todella toisinaan pelosta kuolivat ja

ajatteli, että tämä jos mikään varmaan oli otollinen aika semmoiselle

tapaukselle. Hänen joka hermonsa raukesi, sillä joka hetki hän odotti

tuntevansa karhun hampaiden puraisevan lihaansa.

Mutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään

tapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut

rauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti,

miten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli

vanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa

aikana -- varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja

hyvinvoipa -- on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi

vaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja

kynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen

mieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen

vakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka

oli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon

että tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että

hän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä -- että hänen

oli uni -- ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla

haavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi

lähemmä suuren eläimen kylkeä -- ja vaipui uneen.

Kuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen,

joka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään.

Suurella ponnistuksella hän heräsi, huusi "Jim!" ja avasi silmänsä.

Tuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim

Wrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.

"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi

paikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!"

Nämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.

"Hsh-sh!" sanoi Melissa varottaen. "Kyllä, olen aivan terve, mutta

kamalan kankea. Älä _tule_ alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja

auta minut pois!"

"Herra armahtakoon!" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat

Melissan rinnalla valtavan kontion -- jota hän ensin oli luullut

reenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan

Melissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan

ruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut

ajattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti

alas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti,

puoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä

asennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.

"Juokse!" hän läähätti. "Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!"

ja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen

käsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.

"Elä ammu sitä!" hän rukoili. "Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi

ollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani,

niin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain

mörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui

uudelleen."

Jim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin

vyöhönsä.

"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!" itki Melissa

kalmankalpein poskin. "Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat

ja ampuvat sen kesken untaan."

"Jos kuka häiritsee _tätä_ karhua, Melissa", vastasi Jim pontevasti,

syytäen lunta takaisin paikoilleen, "niin hän joutuu minun kanssani

tekemisiin. Ja siitä hyvästä, mitä tämä vanha vaari on tehnyt, minä en

koskaan toista karhua vahingoita, niin kauan kuin elän!"

Melissa loi häneen silmäyksen, joka hänestä oli kaikkia kiitoksia

parempi. Hän siitä käsitti, että juuri sitä häneltä odotettiinkin.

Kun he saapuivat tielle, jossa iso harmaa hevonen jörönä heitä odotti,

niin Jim auttoi Melissaa rekeen ja kietoi hänet siihen lämpöiseksi.

"Ensimäinen asia, Melissa", hän sanoi, "on minun mielestäni saada sinut

kotia vuoteeseen ennen päivän nousua. Minä palaan hakemaan arkkusi ja

tavarasi paikalla, kun näen sinut äitisi turvissa. Meg saa sittenkin

ajoissa joululahjansa, siitä saat olla varma!"

Helpotuksen ja tyytyväisyyden huokauksella Melissa sukelsi syvemmälle

peittoihin ja käänsi häneen kiitollisen katseen.

"Kuinka huolekas sinä olet, Jim! Ja kuinka sinä näytät aina

käsittävän!" hän mutisi. Ja sitten, hieman arkaillen -- "tiedätkös

mitä, minä tosiaan _ajattelin_, että sinä ehkä tulisit perässä,

huolimatta siitä, mitä minä sanoin!"

"Se ajatus osottaa, että sinä ymmärrät minua, Melissy", Jim vastasi

vakavasti. "Ja mitäpä nyt koko jutusta, ellet ole _liiaksi_ väsynyt?

Voi tyttö parka, se oli minulle kova isku, kun tulin tienhaaraan ja

näin, mitä oli tapahtunut, ja kaikki tavarasi lumessa, ja sinun raukan

pienet jälkesi County Linea kohti ponnistelemassa. En elämässäni soisi

tuntevani sitä toista kertaa."

Melissa ei ollut huomaavinaan, kuinka hänen äänensä vapisi

liikutuksesta, vaan alkoi kiireen kaupalla kertoa seikkailuaan.

"Ja kaiken kaikkiaan", hän lopetti, "hän _olisi_ voinut minut tappaa

ollakseen varmempi, ettei häntä takaa ajettaisi, Jim! Meidän täytyy

muistaa tämä hänen puolustuksekseen Niin että oikeastaan minä soisin,

että hän ennättäisi hyvään matkaan edelle. Minä en tahtoisi, että hänen

täytyisi ajatella mitään menettäneensä, kun laski minut menemään." Jim

nauroi.

"Sinä toden totta tahdot olla oikeamielinen kaikille, Melissy! No

hyvä, ainoa keino on, että kotiin tullessasi olet olevinasi liian

uninen mitään kertoaksesi. Ja minä lupaan, etten puhu siitä mitään,

ennenkuin palaan takaisin arkkuinesi ja muine tavaroinesi. Niin

hän ennättää kulkea kauemmaksi. Ja siinä sitten luullakseni onkin

kaikki, mitä voimme hänen puolestaan tehdä." Ison harmaan jykevänä

kyntäessä lumikinoksia matkalla kotiin päin Melissa tunsi itsensä niin

onnelliseksi, että hän pian uudelleen vaipui uneen. Huomatessaan hänen

horjahtavan joka kerran, kun reki kallisteli, Jim kiersi vasemman

käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään, ja

hänestä tuntui, että matka päättyisi aivan liian sukkelaan. Melissa

nukkui tunnin verran. Aamunkoiton alkaessa raottaa edellisiä ilmoja ja

metsän väistyessä, County Linen uloimpien asumuksien tullessa näkyviin,

hän heräsi. Huomatessaan, miten hän oli nukkunut, hän kohosi hyvin

suoraksi istumaan ja käänsi pois kasvonsa sen verran, että Jim juuri

saattoi huomata tumman punan, joka levisi ylös hänen ohimoihinsa saakka.

"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun _täytyi_ pitää

kiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää

sinusta _aina_ huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?"

Melissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi

hiljaisella äänellä:

"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme

melkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?"

"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!" Jim vastasi. "On yksi hyvin selvä

keino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin."

Melissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin

vakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut

vähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän

onnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:

"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun _jälkeen_,

Jim, niin minä -- minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen

kuin itse haluat."

"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!" vastasi Jim. Ja

kulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.