Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan
silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi
hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja
nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä
tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin
kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman
välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin
johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin
ja koko lauma vaieten sen perässä.
Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman
kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka
tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime
hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen
joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun,
joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon
ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja
repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.
Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut
pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu
iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia
kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan
se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa
rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi
vastustajan vasen kämmen sen päälle -- nopealla leikkaavalla iskulla,
kaikki kynnet harassa -- ja katkennein selkärangoin se sortui
toveriensa jalkain alle.
Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti
sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi
takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti
kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu
puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei
kaikki ollut sen omaa.
"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin
uljaasta tappelusta innoissaan.
Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä
sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin
torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen -- ne niistä,
jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden
silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli
huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen
kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin,
sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.
Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta
vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle
jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa
nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi
suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein
räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen
kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui
pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen
säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru,
sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski
kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi
mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.
Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen,
miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä
kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä
laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat.
Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch
huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen
pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken
tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja
heimolaisiaan repimään.
Vaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat
kimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn
pamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan
tai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään
rusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja
laskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.
Uudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä
tyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka
kuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta,
niin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri
oli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet
äkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka
puolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen
ja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia
pyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä
pelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden
harmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat
sukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki
hyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes
taakseen katsomaan.
Karhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen
ja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä
oli uusi vihollinen -- hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch
kohotti hitaasti rihlansa.
"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden", hän mutisi.
Sitten hän taas antoi aseensa vaipua.
"Ei sentään, vanha veikko", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän
näköiselle elukalle suoraan puhuen, "se sentään olisi ruma teko siihen
nähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä
tappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä
erilläsi minun ansoistani!"
Ikään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui,
vetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta
piilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta
katseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi
kolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä
yhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata
takaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän
vähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta
vähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.
"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi", hän mutisi. "Se oli vanha ja
_sitkeä_, ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta
nuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!"
Hitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton
innosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan
hän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain,
jotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion
kärsittyään peräytyvän.