Karkotettuna vanhasta asumuksestaan, joka oli ollut sekä mukava että
syrjäinenkin, oli Hakki, juovainen tsipmunkki [Tsipmunkit (_Tamias_)
ovat oravan heimoon kuuluvia amerikkalaisia jyrsijöitä, jotka asuvat
maassa. Siitä niitä sanotaan "maaoraviksi". Yleisin Yhdysvaltain
itäosissa on juovainen maaorava (_Tamias striatus)._ S.m.],
vihapäissään muuttanut lähimmän mäen kylkeen ja sen etelärinteestä
katsonut uuden asuinpaikan läheltä sitä sortunutta kiviaitaa, joka
erotti pyökkimetsän ylämaan laidunmaista.
Se oli kokenut erikoisen tuskastuttavia vastoinkäymisiä. Aivan
sattuman kautta oli muuan häijyluontoinen ja lisäksi vielä itsepäinen
sekarotuinen terrieri, joka asui maatilalla alhaalla laaksossa,
löytänyt hänen maanalaisen asuntonsa kapean oviaukon ja ruvennut häntä
esiin kaivamaan. Tämä tietysti oli vaikka mille koiralle aivan turha
yritys, sillä sekä oli ovireikä monta syltä pitkä ja johti hyvinkin
puolta syltä syvälle maan alle, että oli vielä keskuskammiolla,
eli varsinaisella asunnolla, eri uloskäytävä monen sylen päässä
syrjässä. Sen kautta Hakki oli kulkenut ulos ja sisään mielin määrin,
käydessään läheisellä aidalla istumassa ja räkättämäsä kimakoita
kirouksiaan hupsulle koiralle. Terrierillä kun oli vähän mäyräkoirankin
verta suonissaan, monen muun kantatilkkasen ohella, niin se jo oli
suorittanut sangen kauniin kaivaustyön, ennen kuin tuli huomaamaan
ponnistustensa turhuuden, ja peräytyi reiästä silmät ja karva aivan
mullassa. Hakin kimakkaa sättimistään jatkaessa se muka hyvinkin
välinpitämättömänä juoksi etsimään jotain edullisempaa yritystä.
Tämä oli tapahtunut myöhään iltapäivällä. Aivan illan suussa oli
siihen tullut skunkkiperhe ja paikalla anastanut tilavan kolon,
jonka terrieri oli niille kaivanut. Skunkit eivät olleet tyhmiä,
vaikka itse laiskoja kaivamaan. Ne kyllä älysivät hyvästä hyötyä,
milloin se vastaan sattui. Ne olivat jatkaneet koiran työtä, kunnes
saapuivat Hakin keskuskammioon. Ja huolimatta Hakin mäkättävistä
vihanpurkauksista ne olivat paikalla anastaneet sen haltuunsa,
väljennellen sitä oman kokonsa mukaiseksi. Kieltämättä ne olivat
tsipmunkille aivan sopimatonta seuraa. Tällä ei ollut muuta neuvoa,
kuin jättää talonsa näille laiskoille ja katalille tunkeilijoille.
Hakki oli koko perheensä keralla lähtenyt mieron tielle, hiipien kautta
sinipunervan hämärän äänettömällä varovaisuudella, joka kerrassaan
poikkesi niitten päiväisaikaisesta rupattavasta rohkeudesta. Ne
tiesivät, että hämärä oli niille erikoisen vaarallinen; ne sen vuoksi
paikalla hajaantuivat, etsien suojaa ystävällisten naapurien reijistä
tai koloista, joita olivat päiväisaikaan vaelluksillaan löytäneet.
Se oli ollut Hakille hermoja koetteleva yö, kun oli pitänyt vavista
hät'hätää laajennetussa hiiren reiässä niin pelottavan lähellä kettujen
ja portimoitten tallaamaa maanpintaa. Heti kun auringonnousu oli
runsaalla ruskotulvallaan karkottanut öiset rosvot luoliinsa, hän oli
ryhtynyt uutta asuntoa hankkimaan. Sillä ei kukaan tiennyt paremmin
kuin hän, että maaoravalle, jolla ei ollut maanalaista pakopaikkaa,
tämä päivänpaistama rinne, nämä iloiset tyynet pyökkimetsät, nämä
avoimet laitumet rauhallisin silmin katselevine karjoineen olivat
ainaisen murhaavan vaaran seutuja.
Kun oli lopullisesti tarkkaan ratkaisematta, mistä paikasta
reiän kaivaus oli paras alkaa, pysytteli Hakki vanhan kiviaidan
lähettyvillä, koska se rakoineen ja reikineen ilmeisestikin tarjosi
paremman piilopaikan vaaran uhatessa kuin mikään muu seutu. Paljon
muitakin tsipmunkkeja oli liikkeellä varhaisessa auringonpaisteessa,
aamukastetta maistelemassa. Niistä mikä leikki mikä hankki muonaa
lehtien seassa, juosten huolettomimman ilon valloissa ylös ja alas
vanhaa aitaa taikka istuen valppaina pystyssä, toinen toiselleen hyvää
mieltään räkittämässä ja rupattamassa, kun tuntui tulevan niin kaunis
päivä. Mutta Hakki tunsi itsensä heidän joukossaan sangen yksinäiseksi.
Hän tiesi, että niillä itse kullakin oli lähellä turvallinen luola.
Hänellä ei ollut syytä räkittämiseen eikä tirskumiseen. Hänen laitansa
oli toinen, hän oli tsipmunkki, jolla ei ollut pesää. Kaikki hänen
neronlahjansa olivat tuskallisesti, keskitetysti varuillaan niitä
tuhoja vastaan, joitten hän tiesi joka hetki uhkaavan sekä maasta että
taivaasta.
Hänen ei edes ollut tällä haavaa nälkä, sillä huoli voitti kaiken
muun. Sen vuoksi hän, valppaimpana ollen, kaikkein ensimäiseksi
huomasi kyyhkyshaukan, joka varkain lähestyi kiviaidan luota, läpi
suuren koivun oksikon, ja syöksähti alas kuin kärpässieppaaja, toivoen
saavansa jonkun näistä aamun ilakoitsijoista saaliikseen. Mutta Hakin
läpitunkeva hätäkirskuna sen rakoon livahtaessa oli riittänyt. Jokainen
tsipmunkki sen kuuli ja pyllähti pakoon niin vikkelään, ettei nopea
haukkakaan ollut yhtä vikkelä. Hälytyshuuto kulki pitkin kiviaitaa
edelleen. Haukka nyökkäili suuntaan ja toiseen, välähdellen ristiin
rastiin niin sukkelaan, ettei silmä voinut sitä seurata. Mutta ei
ainoatakaan tsipmunkkia se saanut; ja nyt se yrmeissään liiteli pois
tavottelemaan vähemmän sukkelaa riistaa.
Kun se oli mennyt matkoihinsa, niin Hakki livahti kivien välistä,
juoksi kymmenisen syltä kiviaidasta ja sitten pysähtyi, tarkastellen
huolellisesti ympäristöä. Tämä näytti mukavalta paikalta hänen
tarkoitukseensa, eikä se ollut liian taajaan asuttukaan. Kiviaidan
laidunpuolella tuli iso tsipmunkki ulos reiästä, joka oli noin kolmen
jalan päässä, pyörähti kivien päälle ja alkoi hävyttömästi haukkua
vierasta. Mutta Hakki ei ottanut loukkaantuakseen. Hän _oli_ vieras
ja hän tiesi, että hänen täytyi olla sen mukaan. Hän päätti koettaa
niin sukkelaan kuin suinkin päästä vieraan kirjoista, ja sitä varten
hän päätti majottua aivan vastapäätä morkkaajaa, kiviaidan toiselle
puolelle. Pyökkejä kasvoi siellä ja täällä, ja turve oli tiivistä
ja lujaa, juuri semmoista, josta hän piti, ja syysaurinko paistoi
lämpimästi kiviaidan alle.
Puolen sylen päässä kiviaidasta hän huomasi itseään leventelevän
pistävän katajapensaan, jonka alla sopisi, niin hän arveli, panna
kaivanto alkuun, tarvitsematta suurin pelätä, että sitä kukaan
häiritsisi. Kaikki näytti turvalliselta. Ei näkynyt haukkaa eikä
kettua. Punaoravat ja sininärhit pitivät puissa iloista huoletonta
mekastustaan -- varma merkki se, ettei ryöväreitä ollut likitienoilla.
Pitkin kiviaitaa ja taajalla lyhyellä nurmella sen kahden puolen
kirmaili muita tsipmunkkeja, mikä oli muonan hankkeissa, mikä
turvetta vain raapieli somilla pienillä käsimäisillä käpälillään. Ja
etäämpää kuului sulavaa epätasaista _tonkk-tinkkiä, tonkkatinkkiä_.
ja _tonkeloa_ punaisen ja valkoisen kirjavien lehmien jonossa
kompuroidessa lypsyvajalta ylös laitumelle.
Hakiltä pääsi mielihyvän kujerrus ja se oli juuri kiviaidalta alas
hyppäämäisillään, kun läpitunkeva hätäkirskuna jäykisti sen kiveksi.
Joka puolella hän näki tsipmunkkeja, jotka mikä millekin taholle hurjaa
kyytiä livistivät reikäänsä ja kadotessaan kiljuivat kaikkein suurinta
hätähälyytystään.
Puoleksi sekuntia Hakin sydän seisahti, sillä merkeistä päättäen
tämä oli heimon kaikkein vaarallisimpia vihollisia -- portimo. Tätä
vihollista vastaan, joka oli nopea takaa-ajamaan ja uupumaton,
hellittämätön jälkiä seuraamaan, ei ollut muuta kuin yksi varma
turvapaikka -- tsipmunkin reikä, jonka suu on niin ahdas, ettei portimo
pääse siihen tunkeutumaan. Mutta Hakillä ei ollut reikää, kuhun paeta.
Hän tiesi, että hänet hajua myöten paikalla löytäisi, jos hän yrittäisi
paeta johonkin kiviaidan rakoon. Lyhyen kalliin hetken hän siinä
seisoi, yksinään vaarallisessa maailmassa, mustat ja kermankeltaiset
juovat silmään pistävinä ja vilkkaina poskien ja kylkien
ketunkarvaisella punalla. Äkkiä portimo livahti näkyviin, ilmestyi
pitkä matala sujakka murhaajamuoto ilkeine suippoine naamoineen ja
julmine silmineen aivan kiviaidan selkään. Se ei ollut kuin parin sylen
päässä.
Hakki tointui. Se ponnahti ilmaan kuin sähkö, putosi alas kiviaidan
laidunpuolelle ja livahti kuin ankeriainen sen vieraan tsipmunkin
reikään. Portimo seurasi niin likeltä sen vilahtavia kantapäitä, että
Hakki kuuli sen leukain naksahtavan aivan häntänsä päässä.
Vimmoissaan, kun saalis oli pakoon päässyt, juuri kun hän luuli sen
niin helposti saavansa, portimo äristen tunki kolmikulmaista päätään
ahtaaseen reikään. Kuten se kuitenkin monesta entisestä yrityksestään
tiesi, oli tämä vain ajan hukkaa. Se tuota pikaa heitti koko asian ja
syöksyi kaniinin jäljille, kaniini kun kovaksi onnekseen sattui siinä
samassa ohi loikkimaan.
Hakki vallan hyvin tiesi, ettei hän, vieras kun oli tässä reiässä
ja vielä tunkeilija koko siirtokunnassakin, suinkaan voinut toivoa
hyvää vastaanottoa tässä väkinäisessä pakopaikassa. Hän sen vuoksi
pysytteli suupuolessa vavisten ja tekeytyen pieneksi ja toivoi, ettei
omistaja näyttäytyisi. Mutta se oli turha toivo. Puolen minuutin
kuluttua tuli omistaja ja hyökkäsi Hakkia vastaan suu auki ja mitä
epävieraanvaraisimmin kiljuen. Hakki sangen hyvin tiesi, että hyvä tapa
vaati häntä siinä paikassa poistumaan reiästä. Mutta hyvästä tavasta
hän viisi välitti, niin kauan kuin portimo ehkä odotti ulkopuolella.
Hän kesti hyökkäyksen pakon rohkeudella, ja muutaman sekunnin olivat
kaivannon ahtaat paikat täynnään kirskunaa ja kiljauksia ja lentävää
punanukkaa.
Äkkiä omistaja, suuttuneena siitä, että Hakki kieltäytyi lähtemästä
ulos vihollisen suuhun, lähti apua hakemaan. Hakki älysi, mitä sen
poistuminen merkitsi. Hänellä ei ollut vähääkään halua tapella koko
perhettä vastaan. Takaisin suulle pujahtaen hän pisti kuononsa
äärimäistä kärkeä reiästä ja haisteli. Ilmassa vielä oli portimon
makua, mutta epäilemättä se oli hälvenemässä. Ylen varovasti se pisti
ulos koko päänsä ja terävin, valppain silmin kurkisti ympärilleen.
Portimoa ei näkynyt, ei kuulunut. Hetkisen se siinä odotti, puoleksi
reiässä, puoleksi ulkona. Sitten kuului takaapäin kaivannon syvyyksistä
jalkain töminää. Hän syöksähti ulos salavihkaa ja pujahti kiviaidan
rakoon. Melkein samassa epävieraanvarainen huonekuntakin lappoi mäelle
yksitellen ja alkoi rupattaa halventavia huomautuksiaan hänestä,
mutta hän ei arvellut kannattavan niihin vastata. Viekkaasti toisella
silmällään kurkistaen pakopaikastaan hän huomasi, ettei kaikki tämä
suun soittaminenkaan houkutellut takaisin portimoa. Kun tämä oli
riittävän varma todistus siitä, että vedet taas olivat selvät, niin hän
pujahti ulos, hyppäsi kiviaidan yli ja edelleen katajapensaan alle,
jonne hän aikoi etuovensa sijottaa.
Hän alkoi kaivaa pyöreätä reikää, ehkä noin kolmeaneljännes-tuumaa
läpimitaten. Terävillä nykivillä liikkeillä hän polki reunat koviksi ja
lujiksi, kunnes aukon leikkausmitta oli laajennut täydeksi tuumaksi.
Mullan, jok'ainoan ripposen, hän väljissä poskipusseissaan -- jotka
ulottuivat kauas taapäin irtaimen kaulanahkan alle -- kantoi pois
ja tyhjensi toisen pensaan alle kolmen sylen päähän. Se oli vallan
liian viisas jättääkseen tuoreen mullan nurmelle pesän suulle itseään
ilmaisemaan; ja vieläpä se oli liian viisas jälkiäkään jättääkseen
kaatopaikan ja työmaan välille. Se kulki matkan edes takaisin suurin
loikkauksin, mutkaillen harhaan johtavalla tavalla milloin toiselle,
milloin toiselle puolelle.
Suuaukko oli niin pieni, että hätinä pää näytti sisään mahtuvan. Mutta
tämän se tiesi riittävän. Sillä mistä pää mahtui, siitä mahtui hänen
koko notkea ruumiinsakin, joka kaikesta voimastaan huolimatta oli
sujuva kuin hansikas. Tultuaan tuskin tuumaakaan syvälle hän kuitenkin
alkoi vähitellen avartaa kaivosta. Hän työskenteli hermostuneen
nytkivän kiivaasti. Joka puolen minuutin kuluttua hän peräytyi ulos ja
kohotti päänsä -- viikset, otsa ja korvat kaikki mullassa -- luodakseen
ympärilleen nopean silmäyksen paremmaksi vakuudeksi, ettei vihollisia
ollut tulossa. Ja hänen retkensä toiselle pensaalle, kaatopaikalle,
tapahtuivat nyt hämmästyttävän tiheään, sillä hän oli tarkka siitä,
ettei hitustakaan tuoretta multaa saanut jäädä oven viereen.
Kaivos, jota Hakki nyt kaivoi niin uutteraan, kulki suoraan alaspäin.
Neljää tai viittä tuumaa syvällä se jo oli siksi avara, että hän
mukavasti saattoi siinä kääntyä. Ja sitä avaruutta sitä jatkettiin.
Hän saattoi nyt työskennellä turvallisemmin ja tyynemmällä mielellä,
sillä kun hän oli kokonaan maan alla piilossa, niin ei tarvinnut enää
joka puolen minuutin kuluttua lähteä vihollisia vakoilemaan. Kääntyen
yhä ympäri ja ympäri hän sulloi kaivoksen seinät tiiviiksi, sitä
myöten kuin sitä syvensi, ja siten melkoisesti vähensi käyntejään
kaatopaikalla.
Suoraan alaspäin uuttera kaivaja jatkoi kaivostaan läpi kevyen mullan
lähes neljää jalkaa syvälle. Sitten hän teki äkkikäänteen ja alkoi
puhkaista kaivantoaan vaakasuorasta hieman ylöspäin, kohti kiviaitaa.
Mutta tällöin hän jo oli suorittanut niin paljon kaivausta, että
huomasi tarpeelliseksi hankkia uuden kaatopaikan, hänen periaatteensa
kun vaativat, ettei mikään työ saanut liiaksi huomiota herättää. Ja kun
hänellä lisäksi nyt oli piilopaikka, paikka, jonka saattoi omakseen
sanoa, vaikkapa se olikin niin keskeneräinen, niin hän alkoi tuumata,
että hänen oli nälkä. Moinen tarmon ja tulisen hermovoiman kimppu kuin
tsipmunkki ei voi tulla aivan kauaa toimeen voimiaan ravitsematta.
Pujahtaen esiin reiästään hän juoksi kiviaidalle, hyppäsi sen päälle ja
kohottihe korkeimmalle kivelle ympärilleen katsoakseen. Hän istui nyt
häntää luottavammin heilautellen, räkitti uhmaavan omistusjulistuksen
ja ryhtyi nopeaan, vaikka välttämättömään, somistukseen, kammaten
mullan korvistaan ja nahkastaan. Joukko muita tsipmunkkeja, jotka
kuuluivat lähimpään ympäristöön, silmäili häntä epäluuloin, ikään kuin
puolittain aikoen lyöttäytyä yhteen hänet karkottaakseen. Mutta Hakin
varma ulkonäkö vaikutti, eikä hänen asioihinsa sen koommin puututtu.
Somistuksensa suoritettuaan hän jälleen hyppäsi alas kiviaidalta
ja alkoi penkoa pähkinöitä lähimmän puun juurella olevien lehtien
alta. Mutta tämä oli aluetta, joka ilmeisestikin oli jo tarkkaan
etsitty. Hän lähti syvemmälle lehtoon. Se oli miellyttävää
muonanhankintapaikkaa. Hyväilevä syksyinen auringonpaiste suoti maahan
kellastuvien lehtien lomitse. Ei tuullut, mutta oksat olivat vilkkaina
tirskuvista sininärhistä ja kirskuvista hyppelevistä punaoravista;
ja tuon tuostakin pari kolme pähkinää tulla rapsahti maahan, joko
omasta kypsyydestään pudoten, taikka puunlatvassa mässääjäin maahan
karistamana. Hakki ei kauaa aikaillut, ennen kuin oli aterioinut; ja
alati tulevaisuudesta huolehtivana miehenä hän sitten alkoi sulloa
täyteen poskipussejaan.
Hänen näitä hommaillessaan hyppäsi hänen eteensä lehdille, vain
muutaman jalan päähän, veikeä canadan närhi [Tätä närhiä (_Pensoreus
canadensis_) sanotaan myös "hirvinärhiksi", koska se mielellään
oleskelee hirven seurassa. Väritys on harmaahko ja nokinen, helttoja
ei ole. Se on kovin viekas varastelemaan mitä saa metsämiehen
leiristä. Suom. muist.], tarkasteli tsipmunkkia kirkkain, hävyttömin
silmin, rääkyi käheästi ja vihdoin teki sitä vastaan, hyökkäyksen,
nokka auki ja siivet koholla. Mutta Hakki tiesi, että tämä närhi oli
hävytön härnääjä ja pilan tekijä, ja hän vain huolettomasti keräili
pähkinöitään.
Muutaman sekunnin tämä kumma lintu hyppeli hänen ympärillään, kiihtyen
enemmän ja enemmän, kun siitä ei välitetty. Näytti melkein siltä,
kuin se voisi kiihottaa itsensä niin kuulumattoman rohkeaksi, että
nipistäisi hommailevaa muonanhankkijaa hännästä. Mutta äkkiä läheisen
puun latvassa vahtiva sininärhi päästi varotushuudon. Siihen paikalla
kilvalla yhtyi kimakoita ääniä. Canadan närhi lensi oksalle, joka oli
soveliaan matkan päässä, ja Hakki, luullen tulijaa haukaksi, pujahti
juuren alle ja kurkisti sieltä pelokkaasti.
Ei merkkiäkään näkynyt haukasta; mutta äkkiä hän huomasi kaksi
sininärhiä, jotka viereisestä puusta kurkistelivat ja haukkuivat jotain
maassa olevaa. Niiden rupatuksen mallista hän päätti, että se oli
kettu. Jos niin oli, niin ei tästä juuren alaisesta pakopaikasta ollut
mihinkään. Puunrungon ympäri livahtaen, toivoen sen jäävän itsensä ja
vihollisen silmäin väliin, hän hyökkäsi kiviaitaa kohti. Mutta kettu
näki hänet ja lähti takaa ajamaan.
Se oli vimmattu kilpajuoksu, mutta Hakki voitti. Hän puikahti alas
reikäänsä juuri samassa kun kettu tuli. Mutta kaivoksensa pohjalla hän
kyyristyen vapisi. Hän oli tähän saakka unohtanut, että keskeneräinen
reikä saattoikin olla ansa, eikä turvapaikka. Hän tiesi, että kettu oli
mestarikaivaja. Hänen sydämensä pamppaili hurjasti ja hän tunki itsensä
vasta alotetun vaakasuoran käytävän päähän, peläten ketun katsovan
luolaan ja huomaavan hänen tukalan tilansa.
Jos kettu olisi ollut nuori ja tietämätön, tai muutoin kyllin kiivas
ilmeisen turhiin yrityksiin ryhtyäkseen, niin Hakin elämänlanka
luultavasti olisi tähän katkennut. Mutta hänen onnekseen tämä kettu
olikin viisas. Se tiesi, että tsipmunkeilla oli syvät ja monimutkaiset
kaivannot ja että niillä myös aina oli useampi kuin yksi oviaukko.
Mistä se olisi voinut arvata, että tämä tapaus oli poikkeus tuhannesta.
Se iski viekkaasti silmää, loi nopean terävän katseen ympärilleen
nähdäkseen, eikö yllättäisi pakolaista sen puikkiessa tiehensä jostain
takaovesta, ja lähti sitten välinpitämättömänä juoksemaan kiviaidan
vartta alaspäin, mennessään hyppien lihavien heinäsirkkain niskaan.
Kun Hakki oli saanut mielensä tasapainoon, niin hän ryhtyi uudelleen
kaivamaan, ja pian vaakasuora kaivanto oli edistynyt pari jalkaa. Sen
suunnitelman mukaan, joka hänellä oli pienissä kekseliäissä aivoissaan,
piti keskuskammion eli pääasumuksen tulla suoraan kiviaidan alle; ja
kaikenlaisten vihollisten ovelampaa pettämistä varten piti toisen
aukon tulla kiviaidan toiselle puolelle, laidunkentälle. Mutta näihin
aikoihin hänen jälleen oli nälkä. Ja nyt hän muisti varastot, jotka
olivat jääneet vanhaan pesään. Osa niistä, ahtaihin sivukäytäviin
piilotettuna, epäilemättä oli hyvässä tallessa pesän vallanneilta
skunkeilta, joita eivät sitä paitsi huvittaneetkaan tsipmunkkien
parhaat aarteet, pähkinät ja siemenet ja juuret. Hän toivoi pääsevänsä
näihin aarteihin käsiksi vähän reikää kaivamalla, joutumatta
iljettävien anastajien kanssa minkäänlaisiin tekemisiin.
Vanhaan kotiin saavuttuaan ja takaoven kautta sisään livahdettuaan
hän huomasi, että useat muut hänen huonekuntansa jäsenistä olivat
ennättäneet ennen häntä. Ne olivat tukkineet takakäytävän vähän matkaa
keskikammiosta, erottaen itsensä siten kokonaan skunkkiperheestä, ja
parhaallaan ne kiireen kaupalla söivät kerättyjä varastolta. Hakki
noudatti esimerkkiä, kunnes oli nälkänsä tyydyttänyt, ja houkutteli
ne sitten, poskipussit täyteen ahdettuina, lähtemään uuteen kotiin
kiviaidan luo, jossa ne kaikki ryhtyivät innolla kaivamaan.
Parin kolmen päivän kuluttua oli uusi koti saatu valmiiksi ja vanhasta
paikasta kaikki varastot, joihin käsiksi päästiin, onnellisesti sinne
tuotu. Pääkäytävä kulki alkuperäisestä oviaukosta hieman ylöspäin,
kohoten seitsemän tai kahdeksan jalkaa keskuskammioon, joka oli perheen
varsinainen asumus. Tämä kammio oli noin paria jalkaa pitkä, mutta
melkoista kapeampi ja melkein jalkaa korkea holvatun kattonsa keskustan
kohdalta, ja permannolle oli vahvalta kasattu kaikkein hienointa ja
silkkimäisintä kuivaa ruohoa. Se oli tarkkaan kiviaidan alla Siitä
haarautui useita lyhyitä varastokäytäviä, joita myöhemmin voitaisiin
laajentaa tai lisätä, sen mukaan kuin varastojen karttuminen näytti
vaativan. Toinen viittä tai kuutta jalkaa pitkä ja hieman alaspäin
viettävä käytävä kaivettiin asuinhuoneen peräpuolesta alkamaan ja
toiseen, ensimäisen kaltaiseen, pystykaivoon päättymään. Tämän
kaivoksen yläpää oli kiviaidan toisella puolella avoimella laitumella,
jonka lyhyt nurmi salasi sen vähäisen aukon.
Näin hauskan kodin valmiiksi saatuaan Hakki ja hänen vähentynyt
huonekuntansa -- useat perheen jäsenistä olivat sillä välin asettuneet
muualle -- ilman muita vaikeuksia mukautuivat uuden naapuruutensa
elämään. Tsipmunkit kun olivat rauhallista väkeä, niin ei äsken
tulleille osotettu minkäänlaista vihamielisyyttä, ja nämä ottivat
osaa, ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, sekä
kisoihin kuivien lehtien seassa että rupattaviin jutteluihin, jotka
toisinaan jatkuivat loppumattomiin, niin kauan kuin kesti pitkiä ikäviä
iltapäiviä. Pähkinöitä oli sinä syksynä runsaasti, ja niin karttui
varastokäytäviin muonaa, kunnes ei ollut pelkoa siitä, että talvella
tulisi syömisestä puutetta. Ja ruokavalion vaihteluksi oli vähän
alempana mäen laidassa hylätty omenapuutarha, jota paitsi oli vielä
runsaasti monenlaisia heinäsirkkojakin.
Mutta metsän villit onnettaret olivat valinneet Hakin kurituksen
esineeksi, eikä hänen ollut suotu ilman enempiä koettelemuksia vaipua
rauhalliseen talviuneensa. Eräänä päivänä ilmestyi kaksi poikaa ja
koira, eikä näillä näyttänyt olevan sen parempaa tehtävää kuin nakella
tsipmunkkeja kivillä. Siitä huolimatta poikia pidettiin vaarattomina,
heillä kun ei ollut pyssyjä, sillä huono tsipmunkki se, joka ei
osannut kiveä väistää. Mutta koira -- sen laita oli toinen. Koirat
osaavat kaivaa ja vahingoittaa hyviä etuovia. Kuului hälytysmerkkejä
joka taholta ja suurin osa tsipmunkeista, Hakki itse mukana, katosi
kaivannoihinsa. Molemmat pojat istuivat kiviaidalle ja alkoivat popsia
omenia, joita heillä oli taskut täynnään. Koira sattumalta keksi Hakin
etuoven katajapensaan alta, haisteli sitä kauan ja uteliaasti ja alkoi
sitten haukkua. Pojat hyppäsivät alas kiviaidalta ja usuttivat sitä
innokkaasti. Mutta tämä koira ei ollut kaivajien sukua. Se tiesi, ettei
häneltä voitu odottaa sitä, että hän ryömisi moiseen reikään, ja kun
se ei siis voinut käsittää, _mitä_ häneltä vaadittiin, niin se aivan
vimmastui kiihkosta ja pelosta.
Huomatessaan, ettei koira aikonut ruveta kaivamaan, pojat keksivät sen
tempun, että päättivät teljetä Hakin omaan kotiinsa. Ei se ollut heidän
puoleltaan juuri julmuuttakaan, vaan paremminkin jotain epämääräistä
kokeilun halua. Tässä oli salaperäinen reikä, jossa oli jotain elävää.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin koettaa tappaa se eläjä, jotta näkisi,
mitä sitten tapahtuisi? He etsivät pitkän seipään ja syöksivät sen
reikään, koiran hyppiessä ympäri ja haukkuessa ihastustaan heidän
urhoollisuutensa johdosta. Heidän ihmeekseen seiväs painui mitä
helpoimmin lähes neljä jalkaa syvään, seisahtuen sitten jysäyksellä.
"Katsos tuota", huomautti toinen pojista, "eikös se junkkari ole
kaivanut syvää reikää!" Ja hän kiersi seivästä voimallisesti reiässä.
"Luuletko, että se on siinä?" kysyi toinen pojista, silmät seipäässä
kiinni.
"Onpa tietenkin!" kiljui koira hurjasti iloiten.
Ensimäinen poika veti seipään varovaisesti ulos, koiran tukkiutuessa
niin lähelle kuin suinkin, ikään kuin siinä luulossa, että tuntematon
luola-asukas kohoisi sen mukana. Poika tutki seipään päätä. Ei siinä
ollut verta. Kaikki näyttivät pettyneiltä ja koira nolona antoi
häntänsä vaipua.
"Ei! Ei kai sattunut", päätteli poika. "Mutta me tukimme sen kehnon
reiän!" Ja hän ryhtyi seivästä uudelleen reikään sysäämään.
Hakki oli sillä välin täynnään uteliaisuutta ja kiukkua lähtenyt ulos
takaoven kautta katsomaan, mitä nämä vieraat puuhasivat, ja istui nyt
kiviaidalla tuskin parin sylen päässä, ilmaisten tunteitaan vihan
purkauksin.
"Katsos tuota tsipnmnkkia!" huomautti toinen pojista, nakaten sitä
kohti omenan siemenkopin. "Se tekee meistä pilkkaa!"
Mutta siinä hän erehtyi. Hakki ei tehnyt pilkkaa. Hän kirosi heitä
kaikilla niillä sadatuksilla, joista oravien ja tsipmunkkien kieli
näyttää olevan niin rikasta.
Hakin tietysti piti paikalla ryhtyä kaivamaan uutta etuovea. Se
tosiaan kävikin heti hommaan -- sisäpuolelta käsin -- kun häijyt
rauhanhäiritsijät olivat näkyvistä kadonneet. Mutta se alkoi, samoin
kuin koko kotoväkikin, jo käydä hieman kankeaksi, ne olivat jo
pikapuoliin alkavan pitkän talviunen ennokkotuntuja, ja kolmen päivän
kuluttua uusi kaivos vielä oli keskeneräinen.
Juuri tällä täperällä hetkellä siihen tuli kaikkien tsipmunkkien
pelätyin vihollinen ja yllätti Hakin kesken työtä. Musta käärme, joka
oli lämpimässä päiväliekkosessa elpynyt ja par'aikaa itsekin etsi
talvimajaa, sattui aukealta laitumelta löytämään Hakin takaoven. Se
oli sitä laatua käärmettä, jonka tapana ei ollut aikailla, se pujahti
paikalla sisään ja kiirehti keskikammioon, vakuutettuna siitä, että
tapaisi jonkun perheen jäsenistä kotosalla.
Ne _olivat_ kotosalla -- Hakki ja kolme muuta. Kun tämä kamala musta
olento melutta ja notkeasti ja vain hämärästi näkyen luisui kammioon,
niin Hakki kahden kumppanin keralla karkasi ristiin rastiin, ylös
ja alas pitkin kattoa mielettömän epätoivon riivauksessa. Mutta
neljännellä, samankesäisellä nuorella kokemattomalla vaimonpuolella,
oli kova onni ja käärmeen tuikea häjy silmä kiintyi siihen. Se
kyyristyi kokoon puoleksi sekunniksi pelosta jähmettyneenä. Rajulla
ponnistuksella sitten toipuen se hyökkäsi alas vanhaan reikään, joka
johti tukittuun pystykaivokseen. Käärme paikalla hyökkäsi perässä,
ja samalla kun sen häntä katosi reikään, niin Häkki muitten keralla
vavisten pudotti itsensä katosta.
Tultuaan tukitun kaivoksen pohjaan onneton pikku pakolainen kääntyi
päin. Samalla saapui siihen käärmekin. Hyökäten, ennenkuin raukka
ennätti ryhtyä minkäänlaisiin puolustushommiin, se upotti pitkät
taaskäänteiset hampaansa syvälle sen kuonoon. Se kun ei ollut
myrkkykäärme, vaan kuului kuristajain sukuun, niin se aikoi sulkea
saaliinsa renkaihinsa ja pusertaa sen pöperöksi, ennenkuin nielemään
rupeisi; ja sitä varten se tahtoi kiskoa sen takaisin kammioon. Mutta
vaikka pikku tsipmunkki olikin vähän pyörällä kuononsa vuoksi, niin ei
se kuitenkaan ollut aivan turtunut, vastustaja kun ei tilain ahtauden
vuoksi voinut purra kyllin voimakkaasti. Painautuen maahan litteäksi ja
kyntensä sisään kaivaen se vastusti, käärmeen yrittäessä sitä takaisin
päin kiskoa. Tämä, huomatessaan tehtävän niin vaikeaksi ja ruokahalunsa
tavallista kiihkeämmäksi, ei sen enempää aikaillut, vaan muitta
mutkitta alkoi niellä, pää edellä, kuten se olikin.
Se oli hidas juttu, varsinkin alussa. Mutta kun uhri oli kurkussa eikä
enää voinut hengittää, niin sen tepastelusta tuli loppu; ja parin
kolmen minuutin kuluttua sen olkapäätkin olivat kadonneet tuohon
venyvään ja vääntelevään kurkkuun.
Sillä välin olivat perheen kaksi muuta jäsentä, pelosta suunniltaan,
paenneet ulos ja piiloutuneet kiviaidan rakoihin. Mutta Hakki itse,
monessa tappelussa karkaistu veteraani, aina rohkeana ja huonekunnan
päämiehenä kaikesta vastuunalaisena, oli sukkelaan toipunut
säikähdyksestään ja jäänyt kaivannoihin. Hän varsin hyvin tiesi, että
hänen pikku toverinsa oli tuhon oma. Hän myös tunsi mustien käärmeiden
tavat ja saattoi putken syvyyksistä tulevista äänistä päättää, miten
tuo kamala nielemishomma edistyi. Ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä
kuumemmaksi ja kuumemmaksi kasvoi hänen kiukkunsa, ja päätellen
murhamiehen jo nielaisseen uhrinsa niin syvälle, ettei se enää voisi
sitä kovin sukkelaan ylönantaa, hän nyt syöksi reikään ja puraisi
käärmeen selkärangan aivan poikki heti pyrstön kannan kohdalta.
Pitkä laahaava ruumis väänteli ja riuhtoi, mutta ahtaassa reiässä
sillä ei ollut tilaa renkaihin kiertyä. Häkki juoksi vikkelään pitkin
sitä, huolimatta likistyksistä ja rutistuksista, joita piti kestää, ja
iski vimmatusti kiinni matelijan päälaen kireään nahkaan. Likistyen
matalaksi pitkin sen ruumista hän piti niin kiinteästi kiinni, etteivät
hurjimmatkaan riuhtomiset voineet häntä irrottaa, ja tietysti ilkiön
rumasti ammottavat leuat olivat kykenemättömät häneen kiinni käymään.
Hakki terävillä hampaillaan puri ja puri, milloin jyrsien kuin rotta,
milloin jauhaen kuin terrieri, kunnes tuota pikaa sai selkäytimen
poikki purruksi.
Kouristuksentapaiset tempoilut ja vääntelyt raukesivat voimalliseksi
väriseväksi liikunnoksi; mutta jonkun aikaa Hakki raivoissaan
aina vain puri ja jauhoi voimattomaksi hervonnutta vihollistaan,
kunnes lopulta, huomaten voittonsa täydelliseksi, lähti pois ja
juoksi ulos päivänpaisteeseen somistamaan itseään ja voittoaan
julistamaan. Ilmotettuaan tapauksen kaikille naapureille ja vapisevan
huonekuntansakin rauhotettuaan hän palasi pesäänsä ja ryhtyi vanhaa
reikää tukkimaan täyttä kahdeksaatoista tuumaa vahvalla seinällä, ja
tämän jälkeen hän saattoi olla varma siitä, ettei surmattu ja haudattu
vihollinen enää tuottaisi tsipmunkeille ikävyyksiä.