II.

Vaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille

eläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään

vuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli

kodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta

hän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia

lisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään

hankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa

kuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä

nelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja

omassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi

metsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka

kuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen

katseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja

uupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi

tappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka

jälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin

pehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden

tunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä

pelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen

hänen riistansa tähteille.

Mutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän

koskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki

verestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka

sattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään

kaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni

häntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä

alkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas

karibun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja

nahkaa.

Ja tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli

kuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät

ja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa

erään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara

ja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin

pienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan

väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa

katkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.

Sekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän

tiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan

leppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja

saaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi

turrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä

oli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin.

lämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy

kovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi

ja hän saisi vaipua iäiseen uneen.

Sitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen

tahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti

torjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään

päättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt

ja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan

pureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla

hän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi

ääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen

ryömiäkseen takaisin mökilleen.

Ensin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään,

sillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön.

Lumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä

tien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli

tappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa

kuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet.

Suotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä

kuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä

raivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun

jälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui

lumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä

salpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.

Nyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki

menettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa

turvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos

hän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema

olisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin

olisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin.

Mutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän

heräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki

valkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran

lattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi

itsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.

Hänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi

paikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän

kyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä

on monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon,

mielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita

-- ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko

semmoisia rippeitä -- hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan

tuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen

sitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli

lastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa

taittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan

hiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi

yhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa

käännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon

lujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet

liikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.

Viikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä

sääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella

vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea

tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta,

suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja

kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä

toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia

neljän halon saantiin metsästä pirttiin.

Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen

toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen

varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan

päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän

hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi

näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.

Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset.

Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja.

Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi,

että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi

päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän

häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä,

kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä

tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli

riittämätön aika parannukseen.

Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä

kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja

leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi

hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että

nyt oli selkä seinää vastaan.

Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti

niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa,

kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas

sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä

hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein

käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta

kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman

kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin

selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen

hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin

sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.

Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden

ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä

ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä

hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota

hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan.

"Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle

hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä

järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.

Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa

ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi

muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa,

vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.

Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään

mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja

hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi

itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita,

jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla

puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että

kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän

lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska

hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa

rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain

tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä,

että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen

kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi

hoitaa korttinsa loppuun saakka.

Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän

hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi

ovelle.

Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana.

Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että

vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi

ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät

kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.

Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului

selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine,

haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän

teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla

viluun. Hän vilkaisi rihlaansa -- se oli repeteri -- nähdäkseen, oliko

makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena

kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki

aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan

sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen

kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu,

koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi,

niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin

se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten

hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan

paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan

yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen

henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti

itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja

hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.

Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri

ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.

"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni

hyvä, etten ampunut!"