Oli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se
jo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut
läpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi
liikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen
sulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen
pakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa,
joka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin
vahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä
kaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut
kunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki
syvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.
Nuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli
oppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen
täynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista
juurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa,
se rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja
koukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän
juurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen
hamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi
ja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa
verettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen
mainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten
nuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se
rauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella
taidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista
jänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.
Helmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten --
karhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien -- jo tapellessa
nälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä.
Pohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita
ei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana
tunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei
penikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon
valittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun
alla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille
sattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin
sen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta
inhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle
kalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli
sen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään
riitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää
niiden tielle joutumasta.
Karhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt
suosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan.
Mutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään,
mitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä
ryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat
maat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä
vesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka
suuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana
aavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle
puolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa
siinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola,
joka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa
jo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että
vielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.
Pois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan
matalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa
kirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan
saivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen
peittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina
viivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö,
nietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä,
lumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä,
epätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.
Jonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan
epämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa.
Mieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään
huomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti
metsästäviltä ajettua saalista -- kaributa ehkä, tai mahdotonta
uroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten
hyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen,
nälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen
jäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle
hautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se
kyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin
syvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi
hämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.
Mutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi
tavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa
takaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista
ajaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi
se nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.
Äkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen
tuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan
pysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.
Joitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen
veripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä
tunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini
lymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen
kuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään
lauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän
hänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä
näky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään
mahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas
ympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän
sinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi
taistella tasaisemman tappelun.
Huolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki
taivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa
lumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti
takaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin
sen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön.
Susilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta
uhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi
nopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat
siitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.
Vuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan,
joka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen
päälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin -- vakuuden,
ettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi
selkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan,
kohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia
ääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät
sinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.
Työntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan
kahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä
koskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset
levottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen,
mutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja,
joka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään
puoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.