Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi
päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi
kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso
oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu
hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot
rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä
läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan
soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan
kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän
kuutamossa.
Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac
Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus.
Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta
innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään
siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin
päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia
aikaisemmin kuin olisi tarvinnut -- silloin tosiaan vielä oli täysi
pimeä -- varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon
nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka
oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä
syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä
oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät
ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan
tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja
ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.
Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa
pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt
vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan
auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin
uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi,
vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei
pelottava täydellisyydessään -- kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin
rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.
Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä
-- ärinää, kiljauksia, tappelua -- elämän ja kuoleman kamppailun
epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten
salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi,
melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish
hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän
tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle
vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.
Uskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän
epävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua
Mac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen -- kiukusta suunniltaan,
kun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä -- ne kääntyivät ja
asettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan
voiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy,
ja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi
ojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien
poikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen
kuin naaras otti lähdön -- siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi
pyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin
muuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.
Mac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä
hyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan
siitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat
rosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti
avarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin
takajaloista päällä olevaan oksaan, pois kettujen saatavista. Sitten
hän kääntyi vasikan puoleen.
Pikku eläin oli suuren suurilla, turtumuksen jäykistämillä silmillä
paikaltaan katsellut. Niin monta äkillistä hirmua oli täydellisessä
käsittämättömyydessään huumannut sen. Kun Mac Tavish hiljaa kättään
kurkottaen meni sen luoksi, niin se tuskin osasi vierastaa. Mutta kun
hän varomattomasti laski kätensä sen turvalle, niin pelätty ihmishaju
loukkasi sitä ja se ponnisteli jaloilleen, kimakalla ja säälittävällä
määkäyksellä taas vedoten emoonsa, joka nyt oli sille niin kuuro.
Heikosti se ponnisteli pois päästäkseen. Mutta Mac Tavish piti sitä
kiinni. Hän piti sitä lujasti, mutta silitteli sitä hiljaa, kyhnien
selkää ja kaulaa. Ja pian se kummissaan ja osaksi rauhottuneena emonsa
hajusta, joka niin ihmeellisesti sekaantui Mac Tavishin vaatteitten
ihmishajuun, lakkasi oudoista huudoistaan ja makasi hiljaa metsämiehen
sylissä, silmäillen häntä pelokkailla kysyvillä katseilla.
"Pikku eläin riepu!" mutisi Mac Tavish, pitäen sitä hellästi, ikään
kuin se olisi ollut ihmislapsi. Ja sitten hän muisti rakastetun
Burns'insa: "'Sa pienoinen värisevä'eläin parka!"
Hetkisen hän seisoi ja epäröi. Hän oli lähtenyt liikkeelle
siirtokunnassa käydäkseen, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka
vähästä mieltään muuttivat. Mutta pikku eläimen tarpeet olivat hänen
ymmärtävälle sydämelleen ehdoton käsky. Siirtokunnassa hän saattoi
käydä jonain toisenakin päivänä. Hän nakkasi olalleen kuolleen
ilveksen, asetti vasikan vasemmalle käsivarrelleen niin mukavasti kuin
suinkin ja lähti takaisin mökilleen vuoren toiselle puolelle.