I.

Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren

paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin

uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta

kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja

saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti

kevään varhaisin vihanta.

Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan,

viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan

kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että

valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät

jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää.

Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä

hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista

valohehkua.

Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka

suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat.

Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja

kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean

kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen

omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään

pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää

ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja

näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä,

kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt

kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut

hävitä ympäristöönsä.

Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta

aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan

ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa

hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten

ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä

pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu,

jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös

ja kyyristyi edellisen viereen.

Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes

neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja

lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla.

Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten

ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne

olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut

muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin

niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden

pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä

leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö,

korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata

keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna -- joka väri teki ne melkein

näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien

säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.

Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään

rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät

katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta.

Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin

kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi

päätään taakseen katsoakseen.

Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä,

hiipi par'aikaa notkelmaan.

Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään

oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei

kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot

aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan --

omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla

huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.

Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein

seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella

lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen

paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti,

oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti

varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.

Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa,

nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi.

Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli

sitä niin säikäyttänyt.

Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset

olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien

varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken

huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne

erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että

emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja

yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa

kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten

välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.

Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen

leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan

kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota

murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan,

loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja

teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.

Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja.

Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen

vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo

ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa

torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku

ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa,

mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja

sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet

saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.

Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti

hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle,

toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä

onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa

itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja

tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa

ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin

tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa

minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin

sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.

Eläinvaltiaita · 第 18 / 29 题