Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren
paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin
uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta
kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja
saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti
kevään varhaisin vihanta.
Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan,
viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan
kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että
valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät
jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää.
Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä
hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista
valohehkua.
Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka
suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat.
Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja
kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean
kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen
omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään
pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää
ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja
näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä,
kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt
kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut
hävitä ympäristöönsä.
Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta
aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan
ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa
hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten
ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä
pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu,
jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös
ja kyyristyi edellisen viereen.
Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes
neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja
lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla.
Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten
ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne
olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut
muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin
niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden
pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä
leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö,
korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata
keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna -- joka väri teki ne melkein
näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien
säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.
Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään
rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät
katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta.
Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin
kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi
päätään taakseen katsoakseen.
Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä,
hiipi par'aikaa notkelmaan.
Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään
oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei
kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot
aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan --
omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla
huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.
Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein
seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella
lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen
paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti,
oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti
varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.
Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa,
nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi.
Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli
sitä niin säikäyttänyt.
Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset
olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien
varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken
huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne
erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että
emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja
yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa
kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten
välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.
Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen
leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan
kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota
murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan,
loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja
teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.
Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja.
Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen
vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo
ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa
torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku
ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa,
mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja
sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet
saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.
Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti
hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle,
toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä
onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa
itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja
tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa
ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin
tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa
minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin
sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.