Mac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna
pian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt
elämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa
ja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen
ruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia
vihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se
palkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää
melkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun
tottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista,
niin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei
tahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville
pyynnöille.
Kuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä
ja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli
vaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja
korkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin "elukasta"
"puna-dandyksi" eli "puna-keikariksi". Vähitellen se nyt tottui
selviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan
siedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden
vanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän
kanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun
sen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon
kaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja
vartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen,
sillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille
julmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää
niiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi
taipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä
tämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac
Tavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin
kantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi
kaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että
sille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni
kaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac
Tavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin
espanjan mustalainen.
Puna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä
kehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin -- sikaa ja kaikkia käärmeitä
kohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen
huomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta,
josta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi
ladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja
tuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish
kohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain
väliset raot.
Kun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli
olemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon
paahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa,
taikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle
karkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä
kavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään,
sillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet,
kirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman
aiheuttava "mokkasiinikin" eli "kuparipää", olivat perkeleen sikiöitä.
Tämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se
saattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan
mittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin
hävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli "sinikiitäjän".
Mutta kun kysymyksessä oli kyy eli "kuparipää", niin se oli
kylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi -- ken
voi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut -- sangen
hyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja
semmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.
Sattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä
tuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään
mielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana
pohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen
hajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän
myrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät
pysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa
ja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen
vuoksi ne helposti unohdettiin.
Mac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta
hän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi
näköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi
putoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli
melkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien
ja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään.
Hän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä
kasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui
kuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän
päästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä,
että taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään
juureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin
ja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima
paukkuvia kiviä.
Hän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian
seuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen
tehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva
kuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon
ajamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin
kivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli
saanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku,
joka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.
Mac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen
takanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja,
oliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin
Mac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena
poistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin
jyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan
tulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin,
pää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten
ikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas.
Sen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas
ja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän
pystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa
alallaan.
Puna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä
muutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan
semmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä.
Epäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille
tulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin
jyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään
helpompaa kohtaa, alas mennäkseen.
Kun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan,
niin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla
auringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin
paistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti
kirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se
tuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi
varottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko
poistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.
Kun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti,
odotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä
salaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut
heidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna
sitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi
mutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.
Mac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti
kättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen
kurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti
äänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.
Mac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan
valveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti
avasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan
kurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen
naamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina
hyökkäämään.
Mac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi,
niin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että
käärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa
vaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta
jalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa
lymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten
hän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun
jäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä
hirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän
alkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta
kourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen
hyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä
kertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.
Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan
ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei
uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli,
ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen
muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.
Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa
kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin
härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään
huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen
sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama
kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän
vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja
uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa.
Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes
ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja
syöksyi piiloon.
Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas.
Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi
käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku
jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.
Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja
väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy
vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja
polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut
ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt
eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt
vähääkään kiemurtelemaan.
Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä
turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan
hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan
haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa
minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa
voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti
hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.