Se oli muhkea kala, verrattomasti muhkein suvannon kaikista kaloista --
paljasta hopean hohtoa ja karaistun teräksen sinihäivettä, pää hieno,
olat vankat, pyrstön kanta sirkeä, eväliuskat leveät, puhdastekoinen
pienintä suomua myöten, ja se oli merestä vasta tullut.
Suvantolampi, joka oli syvä ja tilava, oli tulvillaan kirkasta
meripihkan karvaista valoa; joki nimittäin oli yksi niitä Uuden
Brunswickin virtoja, joiden vedellä erinomaisesta läpikuultavuudestaan
huolimatta on ruskean topaasin värivivahdus. Suvantolammen keskitse
kulki virta voimakkain hitain pyörtein, siellä täällä pinnallaan
hienoja vaahtiviiruja yläpuolisista vihaisista koskista. Mutta
kummallakin puolella vesi lepäsi rauhallisesti hohtaen kirkkailla
hietakaltailla.
Se uljas kala ei ollut yksinään, se oli noussut tänne merenlahdesta
melkoisen heimolaiskarjan keralla, ja kaikki ne jonkun aikaa lepäsivät
tässä luonnon suosimassa lammikossa, ennen kuin lähtivät pitkälle
koskimatkalle ja raskaille virroille, jotka alkoivat heti tästä. Mutta
ei ainoakaan niistä vetänyt vertaa johtajalle ko'on, voiman, nopean
valppauden puolesta, eipä voinut kilpailla niiden väripilkkujenkaan
puhtauden puolesta, joita kuulti sen kiehtavien kylkien hohteen alta.
Se oli vuokravettä tämä yksinäinen ja syrjäinen latvahaara; ja koska
sitä mainittiin maakunnan parhaitten lohivirtojen joukossa, niin oli
se syrjäisyydestään huolimatta kalliissa hinnassa ja sitä suojeltiin
suurella huolella. Mutta huolimatta vahdeista ja vartijoista pääsi
kuitenkin monikin salaonkija pujahtamaan sen kalaisille suvannoille.
Eivätkä lohet, jotka olivat täynnään tarmoa kauan oleskeltuaan
meren elähyttävässä vedessä, veri kevään viettiä palaen, vähääkään
peitelleet tuloaan. Tuskin ne olivat lampeen saapuneet, ennen kuin
alkoivat pelotta itseään ilmotella, hyppien vedestä puolen mittaansa,
välähtäen hetkeksi paljaana hopeana auringonpaisteessa ja pudoten
takaisin raskaalla loiskauksella, joka oli kerrassaan vaatimus kaikille
vihollisille, mitä kuuluvissa oli.
Ei kauaa kuulunut, ennen kuin siihen vaatimukseen tuli vastaus.
Lammen alapäähän laski oikealta kädeltä puro, jonka vaahtoisesta
suusta lähti liikkeelle tumma, notkea, ehkä neljää jalkaa pitkä
eläin. Sen pitkä, suoneva, jäsenikäs ruumis sangen lyhyine jalkoineen
ja voimallisine ohenevine häntineen oli paljolta samanlainen,
kalanluontoinen, kuin hylkeenkin. Pää oli lyhyt, leuat vankat, silmät
kirkkaat ja älykkäät. Meluavan puron vaahtoa valuen se kiipesi
viettävälle kalliolle ja asettui sen päähän lampea vakoilemaan,
jähmeänä kuin kallio itse, kunnes oli nähnyt kahden lohen hyppäävän.
Sitten se livahti takaisin veteen lipeästi kuin öljytty.
Saukko tosiaan saattoi pitää vettä kotinaan yhtä hyvin kuin mikä kala
tahansa, paitsi että sen aina silloin tällöin täytyi nousta pinnalle
hengittämään.
Nopeuden puolesta se arvelematta ui väsyksiin ja otti kiinni
hitaampia kaloja, kuten kömpelön porsasmaisen rasvakalan ja
lihavan leveäotsa-säynävän; mutta nyt sitä himotti saada lohta ja
se tiesi, että sen tässä tapauksessa täytyi ottaa kaikki taitonsa
avukseen. Muutaman kallion ja sitten pitkän pajukon suojassa se
vettä häiritsemättä hiipi ylöspäin pitkin lammen rantaa, kunnes oli
yläpuolella lohikarjan, joka makasi joka pää vastavirrassa. Valiten
sitten sen kaikkein näkyisimmän kalan saaliikseen se äkkinäisellä
tavattoman voimallisella ruuvimaisella liikkeellä syöksyi kalakarjaan.
Ikään kuin varotuksen saatuaan sen surmavaalista lohien kuningas oli
levottomasti liikahtanut, juuri samalla kuin saukko teki hyökkäyksensä.
Sillä siis oli puolellaan se arvaamattoman suuri etu, että se jo oli
varuillaan. Melkein kahdenkerroin taivuttaen ruumiinsa ponnahduksensa
rajuudessa se ampui syrjään ja siten vältti kohtalonsa. Mutta aivan
merkittä ei se kuitenkaan päässyt. Saukon leuat puraisivat näykäten
kiinni sen olkain lihaiseen osaan, heti kidusten taa. Mutta ne
sattuivat viistoon. Jos se olisi ollut pienempi kala, niin olisivat
ne sittenkin pitäneet kiinni. Mutta suuren painonsa kautta, joka
lisäksi oli kaikki lihasvoimaa ja sähköä, se riuhtaisi itsensä irti,
pitkän punaisen kylkihaavan saatuaan. Yksi vilaus vain, niin se oli
suvantolammen yläpäässä kosken pohjalla valkoisessa vaahtotuprussa.
Saukko oli liian viisas takaa ajaakseen, punaltihe taapäin kuin
ankeriainen ja näykkäsi hampaihinsa pienemmän kalan, joka hädissään
melkein syöksyi suoraa päätä sen kitaan.
Lohi syvästä haavastaan jätti alussa veriviirun jälkeensä. Mutta
vaikka se olikin saanut niin kamalan vamman, niin ei tämä kuitenkaan
näyttänyt mitään vaikuttavan sen tarmoon, ja jääkylmä vesi nopeaan
seisautti verenvuodon, kuroen kokoon katkenneiden verisuonien reunat.
Alussa se oli niin säikähtynyt ja turtunut, ettei osannut suuntaansa
valita, painoi vain ylöspäin suoraan pahimman pöllyn läpi. Vesi kun
siellä oli täyteen sulloutunut kermaista vaahtoa ja sen vuoksi ilmaa
täynnään, niin tietysti siellä oli vähemmän vastusta pyrstön ja evien
leiskauksille ja paljon voimaa sen vuoksi kului hukkaan. Muutamassa
sekunnissa se kuitenkin alkoi taas selvitellä järkeään ja valita
suuntansa ymmärtävämmin.
Koski oli pitkä, jyrkkä ja monikopruinen -- poikittaisia kynnyksiä ja
könkäitä ja kapeita nivoja melkein yhtä painoa monta mailia. Venemiehet
taivalsivat tämän matkan, ainoastaan erikoisen edullisissa oloissa sitä
voitiin kanootilla kulkea ja parhaimpinakin aikoina se oli "pahana
vetenä" pelätty. Lohi lähti nousemaan sitä kohtaa, missä veden kulku
oli väkevin, mutta silein -- missä virran täysi sisusta nopeudestaan
huolimatta tarjosi otteen, jonka avulla vuovata eteenpäin, tukikohdan,
josta ponnistaa hirmuisen väkevillä potkauksilla. On muistettava, että
paljaista evistä tämänkaltaisessa uinnissa on verraten vähän apua,
suuria pyrstöeviä lukuun ottamatta. Lohen koko ruumis, joka oli kaikki
paljasta lihaskimppua ja hermovoima-punomusta, oli nyt, työn kannalta
katsoen, paljasta pyrstön jatkoa, yhtä potkuria ja voimakonetta
pyrstöevästä kiduksiin saakka. Joka olisi voinut katsella sitä suoraan
ylhäältä päin, niin etteivät veden pettävät heijastukset olisi
häirinneet, se olisi nähnyt sen suorana syöksyvänä varjona nousevan
kauheimmatkin putoukset ja nielut ilman näkyvää voimanponnistusta.
Mutta voimaa se siitä huolimatta kysyi, vaikka näyttikin niin helpolta.
Päästyään vihdoin -- halki survovan jyrinän, puhki vaahtivöitten
tukahuttavan sotkun ja kautta murtuneiden kiehuvien valojen huimaavan
metelin -- jonkinlaiseen pieneen kattilaan, joka oli erään kynnyksen
alla keskellä virtaa, se ilomielellä levähti hetkisen. Virta siinä
hiljeni sekä kattilan syvyyden vuoksi että voimallisen pyörteen
kohtaamisesta, joka herpautti sen kiivautta. Ja vaikka virta täälläkin
oli rikkinäinen ja kiehuva, niin löytyi täältä kuitenkin muuan
kolkka, jossa vesi oli verraten raukeaa ja hän saattoi virkistää
voimiaan seuraavaa taivalta varten. Mutta täältä jyrinän ja mahtavien
virtain potkinnan keskeltä olivat eräät vähäpätöiset suolattoman
veden loisetkin löytäneet epävarman tyyssijan Ilolla ne tervehtivät
suuren lohen tuloa ja ahnaasti kiinnittivät itsensä sen avoimen
haavan reunoihin. Vähääkään huomaamatta niitä lohi vei ne mukanaan
työntyessään uudelleen virtaan ja jälleen lähtiessään vaivalloiselle
matkalleen.
Koskimatkan loppuosalla iso lohi ei enää tavannut paikkaa, jossa
olisi voinut viivähtää. Ei ollut hyvä hellittää niistä vikevistä
itsepintaisista ryntäyksistä, joilla se tunkeutui eteenpäin halki
ärjyväin koskien ja vyöryvien putouksien, kunnes vihdoin väsyneenä
ja runneltuna saapui tyvenille suvannoille, jotka muodostivat
matkan seuraavan taipaleen. Heti ensimäisessä suvantolampareessa,
jossa oli puhdas pohja -- liejua ja juuttunutta ruuhkaa se vihasi
-- se pysähtyi ja pää vastavirrassa ja evillä hiljalleen soudellen
kiikuttelihe vaaksan verran kirkasta hiekkapohjaa ylempänä. Ja siinä
häneen seuraavan tunnin kuluessa ja myöhemminkin yhtyi suurin osa
tovereistakin, joista hän oli niin äkkiarvaamatta eronnut alemmassa
lammessa. Ne olivat kaikki liian uupuneita hypelläkseen eikä
niitä haluttanut ruokaillakaan, sillä harvoin niitä vaivaa nälkä
paluumatkalla suolattomaan veteen; ne sen vuoksi kaikki makasivat kylki
kyljessä kiinni tyynessä lampareessa jöröinä kuin lihavat rasva kalat.
Yö oli tyyni ja vailla kuutamoa, suuret tähdet vain ja sinimusta
taivas kuvastuivat pitkien suvantojen pintaan. Joskus kalpeasiipinen
koiperhonen sattui putoamaan virran lasimaiselle kalvolle ja hiukan
hämmensi sitä heikolla lepatuksellaan. Tuota pikaa siitä laiskasti
kohosi iso jokitaimen ja nielaisi hyönteisen öljymäiseen kulaukseen,
tai sivalsi sen veden alle äänekkäällä halveksivalla läiskäyksellä,
ennen kuin alentui sen suuhunsa ottamaan ja nielemään. Mutta lohia
eivät huvittaneet perhot eivätkä taimenet. Jostain tuntemattomasta
syystä -- koskien nousun aiheuttama väsymys tuskin riitti sitä
perustelemaan -- niiden tapa ei ollut kohota pintaan eikä potkia tässä
lampareessa viipyessään; ja lohipa näyttää olevan hyvin piintynyt
tavoissaan pysymään.
Hetken kuluttua lähestyi kumma kolkosti rusottava valoroihu,
joka läpäisi veden joka suuntaan ja täytti lampareen hulmuavalla
sekavalla valolla. Ei milloinkaan ennen lohi ollut nähnyt vesissä
moista valotulvaa, ei edes mereisen kotinsa rusottavimpienkaan
auringonnousujen alla. Tämä valo oli lähellä ja räikeää ja savuisen
punakellervää ja loi mustia läikkyviä varjoja. Ne kaikin käänsivät
silmänsä ylöspäin ja hitaasti uivat sitä kohti, tuntien levottomuutta,
mutta lumottuina. Roihu kulki sangen hitaasti vastavirtaan ja sen
perässä seurasi pitkä kapea musta haahmo, joka aina sekunnin tai parin
kuluttua syvälti kaiveli vettä peränsä vieressä. Nämä vasta nousseet
kalat eivät olleet vielä milloinkaan nähneet kanoottia, mutta meressä
ne olivat oppineet epäilemään jokaista pitkää tummaa liikkujaa. Tällä
haavaa ne kumminkin olivat liiaksi tuon salaperäisen roihun lumoissa,
jotta olisivat vaaraa muistaneet.
Kanootissa oli kaksi miestä, kaksi uudisasukasta, jotka toisinaan,
se on lohen noustessa, harjottivat salakalastustakin. Heillä oli --
ei tosin paremmalla kuin anastuksen oikeudella -- kaksi pientä äsken
raivattua maatilaa vähän matkan päässä jokivarressa ja he pitivät
itsepintaisesti kiinni siitä, että heillä täytyi olla oikeus pyytää
näistä vesistä kaloja niin paljon kuin tahtoivat, olivatpa ne vuokratut
tai ei, olipa maa hallituksen tai ei. Ja yhtä itsepintaisesti he
pitivät kiinni siitä, että heillä muka oli oikeus ottaa ne miten
vain itse parhaaksi näkivät, olipa se tapa laillinen tai ei. Sattuen
siis tietämään, että alueen vartija oli parinkymmenen mailin päässä
latvapuolessa, he olivat lähteneet yrittämään hiukan tuota ankarasti
kiellettyä urheilua, lohenpyyntiä tuohustamalla. Kanootin perässä
mies polvillaan käytteli lyhyttä leveälapaista vaahteramelaansa hyvin
sievästi, jottei häiritsisi vettä läiskyttämällä eikä kolinalla.
Keulassa seisoi toinen mies loimuavan tuohitötterösoihdun takana,
varjostaen silmiään roihulta levähattunsa lierillä, polvet hieman
notkistettuina sekä tasapainon että paremman valmiuden vuoksi, ja pitkä
kaksihaarainen lohikeihäs laidan vieressä, käsi keskeltä kiinni pitäen.
Oikeastaan tämä ase oli enemmän ahraimen kuin keihään kaltainen,
molemmat haarat vä'älliset, joustavaa saarnea, ja niiden välillä vielä
pitkä ohut teräskärki, ja niin viekkaasti se oli rakennettu, että kun
haarat riittävällä voimalla työnnettiin saaliin selkään, niin niiden
täytyi etääntyä toisistaan ja siten lujemmin pitää kiinni tempoilevaa
ruumista, teräksen lävistäessä selkärangan.
Niiden kalain joukosta, joita tämä häikäisevä viehäke houkutteli
luokseen, keulassa oleva mies paikalla huomasi johtajan, joka oli
kaikkia muita pari vaaksaa pitempi, ja hänen tummissa silmissään
kiilui into. Keihään varsi kohosi pystyyn hänen lujassa kourassaan,
hänen polvensa notkistuivat ja koko ruumiinsa asento oli kuin
saaliinsa kimppuun hyppäävän pedon. Valtava kala saapui melkein
kanootin alle. Keihäs syöksähti alas, mies näytti heittävän koko
ruumiinsa sen painoksi, menettämättä kuitenkaan siltä tasapainoaan
tai liian rajusti keikauttamatta jalkainsa alaista kevyttä alusta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo taas ponnahti pystyyn, ääneensä
murahtaen ja suorana seisten syyti hampaittensa takaa valiokirouksia
ja tuijotti keihääseensä, ikään kuin mielien tehdä siitä kahvipuita.
Hän oli iskenyt sivu, hän, joen kaikkein taitavin keihästäjä. Hän ei
saanut päähänsä miksi. Perästä toveri silmäili häntä veitikkamaisella
hämmästyksellä.
"Parasta kun lähdet alas Frederictoniin, Bill, ja ostat rillit", hän
arveli kaikessa ystävyydessä.
Bill mainitsi hänelle vakavana toisen paikan, johon _hän_ saattoi
lähteä, lämpöisemmän kuin Fredericton oli. Ja kanootin annettiin
ajelehtia pois virran mukana, jotta lampareen asukkaat saivat rauhottua
ja asettua alalleen.
Syy keihästäjän vastoinkäymiseen oli tämä. Iso lohi ei ollut yhtä
rauhallinen kuin sen toverit. Sitä vaivasi haava, joka jäyti sen
voimia. Yhä enemmän ahnaita loisia oli siihen tarttunut, ja ne saivat
aikaan polttavan kuumeen, joka kiihotti sen hermot ylimmilleen.
Soihdun räikeän valon houkuttelemana se levottomalla uteliaisuudella
oli sitä lähestynyt. Se tarvitsi sitä, vaikk'ei itsekään tiennyt
miksi, ja heti paikalla. Tavatessaan toisen kalan se luuli sen tietä
sulkevan, ja siinä oli kiehahtanut kerrassaan epälohimainen kiukun
puuskaus ja se oli hyökännyt tämän tunkeilijan kimppuun työntääkseen
sen pois sarvimaisella esiinpistävällä alaleuallaan. Tämä pahatuulinen
hyökkäys se oli, joka sen pelasti, sillä juuri samassa kanoottimies
syöksi veteen surmaavan kalakeihäänsä. Lohi tunsi saaneensa pyrstön
vaiheille turruttavan iskun, sillä toinen haaroista oli sattunut siihen
ja kyntänyt uuden syvän haavan. Säikähtyneenä ja aivan parantuneena
hullaantumisestaan mokomaan vaaralliseen liekkiin se mennä repäisi
vastavirtaan eikä kertaakaan pysähtynyt, ennen kuin oli kulkenut monta
mailia tästä käsittämättömästä seikkailusta.
Se tunsi nyt kummaa uupumusta, joka oli aivan suhdatonta äskeiseen
lyhyeen, vaikka tuimaankin nousuun verraten. Se ei käsittänyt, että
se oli se vanha haava jäytävine loisineen ja uusi haava iskuineen ja
verenvuotoineen, joka kulutti hänen voimiaan. Mutta juuri siitä syystä,
että sen elinvoimat näin riutuivat, vaati sitä Luonto, ainaisessa
huolessaan suvun jatkosta, kahta kiivaammin rientämään kutupaikoilleen
joen latvoille. Vaikka se olikin niin uupunut, niin jatkoi se kuitenkin
muutaman minuutin kuluttua matkaansa, jättäen muun nousevan karjan näin
kauaksi taakseen kuumeellisessa kiireessään.
Kaiken yötä se teki matkaa, vieläpä seuraavaan iltapäivään saakka, ja
lopulta saapui könkään alaiseen suureen pyörteeseen. Tässä se olisi
aina muulloin viipynyt sen verran, että olisi perin pohjin levännyt,
ennen kuin yritti niin vaikeata hyppyä. Tämä köngäs oli paljon
vaikeampi joen kaikkia muita esteitä se tosiaan oli niin tehokas salpa,
että vain voimakkaimmat ja rohkeimmat nousijat ollenkaan pääsivät sen
päälle. Mutta kuumekiihkoinen veri hoputti haavotettua lohta semmoiseen
kiireeseen, ettei se vähääkään joutunut itseään virkistämään. Pyörteen
keskellä se kerran kohotti päätään ja hartioitaan vedestä, ikään kuin
tutkiakseen valkoista meripihkan karvaista seinää, joka siinä vastassa
jyrisi. Tuimalla rynnistyksellä se sitten potkaisi itsensä kahdeksan,
jopa kymmenen jalkaa korkealle tyhjään ilmaan, tapasi könkään rinnan
monta jalkaa kynnystä alempana ja sillä voimallisella pyrstönsä ja
ruumiinsa ruuvisivalluksella syöksyi suoraan ylöspäin puhki pystysuoran
vesipatsaan. Mutta se oli erehtynyt voimastaan. Juuri kynnyksen alla,
siinä missä suistuva vesi oli kirkasta kuin topaasi ja niin nopeata,
että melkein näytti alallaan olevan, sen voima petti. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kopru syöksi sen takaisin ja polki kuohujen keralla
syvälle pyörteen kiehuvaan pohjaan.
Puolipökerryksissään se lähti pyörrelammikon toiselle puolelle syvään
tyyneen veteen ja lepäsi alallaan kallion reunan alla, koettaen
virkistää voimiaan. Mutta haavainsa vaivain, ahnaitten kalvavain
sisävesiloisten ja veressään palavan kuumeen vuoksi se ei saanut
pätevää lepoa. Kun erän surma on kerran saalistaan tavottanut ja
puoleksi harhaan iskenyt, niin onneton uhri näyttää olevan jokaiselle
kohtalon iskulle merkitty. Paljon ennen kuin iso lohi oli siksi
toipunut, että uskalsi kunnolla yrittää uuden kerran, vaati sitä sen
vuoksi sisäinen tutkain uudelleen liikkeelle. Taas se pyörteen keskellä
kerran kohotti päätä ja olkapäitä vedestä ja silmäili köngästä sen
poikki kaartavan sateenkaaren lävitse, ollakseen varma siitä, että
oli valinnut parhaan väylän. Tätä tehdessään se näki pienemmän kalan
välähtävän auringonpaisteessa, hetkisen loistavan kuin kuun koukero
sulaa hopeata putouksen kermaista rintaa vastaan, täsmällisellä
voimalla iskevän kuohun päälliseen täyteläiseen meripihkankarvaiseen
penkkaan ja voittajana sujahtavan kiiltävän kynnyksen päälle.
Tämä näky oli liikaa sen maltille. Uljaalla vimmalla se hyökkäsi
eteenpäin putouksen alle ja sinkautti itsensä ilmaan kautta
värikiehteisen valoväreilyn ja pieksävien roiskeriekaleitten.
Se oli loistava hyppy, kaksi jalkaa korkeammalle kuin ensi yrityksellä,
ja hyvinkin jalkaa korkeammalle voitokkaan edellä kulkijan kohtaa.
Mutta ah, se oli sokea hyppy ja pyrstöntyven haavan vuoksi se poikkesi
harhaan. Se iski könkään kantaan meripihkapatsaan toisella reunalla,
jossa vesivaippa oli niin ohut ja rikkinäinen, ettei siitä saanut
kiinni. Se töytäsi ja potki kuin kouristuksissa, mutta petollinen
elementti ei tarjonnut sitä kiinteätä vastusta, jota hän olisi
tarvinnut, vaan petti. Se suistui sivulle päin, rutistui esiinpistävää
kallion kielekettä vastaan ja uuden kerran suistui pohjaan.
Tällä kertaa se ei vain puoleksi pökertynyt, vaan aivan pyörtyi.
Muutaman sekunnin putoava kopru sitä mukkiloi ja polki alleen
kuin elotonta möhkälettä. Sitten ylös kumpuava vesi kantoi sen
loitommalle ja hitaitten pyörteitten keralla se ajelehti edelleen
auringonpaisteisen pyörteen poikki, maha taivasta kohti. Pian se
kuitenkin tuli jonkun verran tajuihinsa, käänsihe oikein päin ja
heikolla pyrstön läimäyksellä pyrki rannan alle tyynempään veteen.
Hämärästi se tunsi, että nyt oli niin pian kuin suinkin virkistyttävä
uuteen yritykseen. Hämärästi niiden etäisten kutupaikkain kuvat
valkoisine hietikoineen ja jääkylmine lähteineen ylläpitivät sitä
viettelyllään yli turtumuksen pimeyden.
Se olisi pyrkinyt syvään veteen paremman turvallisuuden vuoksi; mutta
juuri nyt sen aistit olivat siihen määrään sekaantuneet, että itse
vaistokin petti, sillä surma oli sen saavuttanut. Se ui sokeasti ja
heikosti suoraan eteenpäin älysi veden käyvän matalaksi, kääntyi pois
epäröiden ja yht'äkkiä tunsi kouristavan painon käyvän kiinni selkäänsä
ja terävien hampaitten polttavan syvällä aivojensa perustuksissa.
Mahtavalla ponnistuksella se karisti irti hyökkääjänsä, mutta tähän
ponnistukseen kuluivat sen viimeiset voimat. Ja ponnistus työnsikin
sitä vain kauemmaksi matalaan veteen. Raskaalla loiskauksella se
kellistyi kyljelleen, puoli ruumista vedestä koholla, olkain tuima
haava aurinkoa kohti käännettynä. Seuraavassa silmänräpäyksessä
hyökkääjä -- hoikka tummanruskea minkki [minkki on amerikkalainen
lumikon kaltainen eläin], suipoin kuonoin ja kirkkain vihaisin silmin
-- jälleen oli sen kimpussa kurkkua repimässä. Mutta se makasi
väreissään eikä tiennyt siitä mitään.
Minkki, tuota pikaa todeten, että saalis oli aivan kuollut, koetti
vetää ruumiin kuivalle maalle. Tässä aukealla rannalla, kirkkaassa
päivänpaisteessa, oli mahdotonta syödä ateriaansa rauhassa. Sitä ei
haluttanut olla noin koko maailman katseltavana. Se oli kylläkin voiman
ihme kokoonsa ja painoonsa verraten, koko sulava ruumis yksi kimppu
piiskansiimalihaksia. Mutta kuollut lohi oli raskas. Itsepintaisesti
kiskoen se sai sen nykäyksin kiskotuksi melkein ylös vedestä. Mutta se
oli saatava törmänkin päälle ja pensaitten varjoon ja siihen sen voimat
eivät mitenkään tällä kannalla riittäneet. Viisaana miehenä se ryhtyi
vähentämään sen painoa ja samalla voimiaankin virkistämään, syömällä
niin paljon kuin jaksoi, kaiken aikaa salavihkaa ja ilkeällä mielellä
vilkuen pensaihin, ettei karhu tai ilves pääsisi näykkäämään saalista
hänen hampaistaan.
Korkealla ilman pilvettömässä sinessä liiteli tumma haahmo verkkaan,
tähyten alas maahan tuikein, lasimaisin, kullan mustan kirjavin silmin.
Nyt hidas liitelijä liikkumattomine siipineen seisahtui. Uljaat
sulkalavat vetäytyivät kokoon, kiiltävän valkoinen pää ja tummat
siipikynkät kallistuivat uljaasti eteenpäin ja valtava lintu putosi
taivaasta kuin vasama. Tuuli vinkui sen jameissa sulissa.
Tämän vinkuvan sihinän kuullessaan minkki katsoi jdöspäin uhmaavasti
äristen. Se sekunnin osaksi erehtyi luulemaan, että tämä oli haukka; ja
laillisen saaliinsa puolesta se, urhoollinen pikku rosvo kun oli, oli
valmis tappelemaan vaikka mimmoista haukkaa vastaan. Liian myöhään se
huomasi erehdyksensä. Raivosta kirkaisten se kääntyi kaksin kerroin ja
hyppäsi taapäin. Mutta se näytti hyppäävän suoraa päätä kotkan kynsiin.
Urhoollisena viimeiseen hengenvetoon saakka se suotta puri päällään
olevaa paksuhöyhenistä reittä. Se sai siitä vain suuntäyden untuvia.
Sitten teräskynnet säälimättä kouristivat, ja ruikuttavalla
läähätyksellä se heitti henkensä. Uljas lintu avasi kyntensä ja nakkasi
hervottoman ruskean ruumiin syrjään, ravinnoksi moinen haiseva suonekas
liha oli sille liian kehnoa.
Se hyppäsi levitetyin siivin lohen viereen ja kopeasti laski sen päälle
toisen jalkansa merkiksi, että se oli hänen. Muutaman sekunnin se
tuijotti ympärilleen, näyttäen läpitunkevilla säälittömillä silmillään
vaativan tappeluun jokaista, jota halutti vastustaa hänen oikeuttaan
saaliiseen. Kun ei ketään kuulunut, niin se paikalla kävi ruuan
kimppuun, repien nokallaan herkullista lihaa ja niellen sitä suuria
paloja. Silloin tällöin se kohotti kaunista vihaista valkopäätään, joka
nyt oli veritahroissa, ja uteliaana katseli vilahtavaa hopeakoukeroa,
lohen hypätessä könkään niskaan. Sen mielestä tuo oli sangen tarpeeton
ja käsittämätön temppu. Syötyään hyvinkin toisen puolen saaliista
se iski jäännökseen kyntensä, kohosi ilmaan raskain läpytyksin ja
lensi pois yli putouksen valkoisen jyrinän ja sen takana tumman
hemlokkimetsän, lensi kohti sitä yksinäistä graniittihuippua jonka
haljenneessa kärjessä oli sen pesä.