Se näytti kumman vieraalta näissä vakavissa tumman viheriäisissä
pohjoisissa kuusimetsissä ja niiden ruskeilla sammalpeitteillä. Sen
kirkas kullanruskea turkki vilkkaine mustine täplineen oli sangen
silmään pistävä näissä varjoisissa pimennoissa.
Ja yhtä vieras se olikin mielestään kuin miltä näytti. Se ei ollut
milloinkaan nähnyt mitään näiden pohjolan metsien kaltaista. Sen
kotimaassa, Intian tiheiköissä, joissa ilma höyrysi ja väreili ja oli
väkeviä hajuja täynnään, oli ainaista kuumain värien liekkumaa, paljon
varren ja lehvän ja palaneen bambun kullan keltaa, seassa reheviä
viheriöitä ja hehkuvia kukkia, ja kaikki pimeitä varjolänttejä täyteen
läikkyneenä väkevän auringonpaisteen sekaan. Semmoiseen ympäristöön
hänen oma kuuma värityksensä aina oli sulanut ihmeteltävästi, niin
että valppaimmankin silmän oli ollut vaikea huomata häntä hänen ääneti
hiiviskellessään saaliin haussa. Mutta täällä se tunsi olevansa
alaston, jokaisen nähtävänä. Puoleksi vihoissaan, puoleksi peloissaan
se nytkäytellen tempoi voimakasta häntäänsä puolesta toiseen ja hiipi
vatsa maata hipoen ja tuimat silmät vilkuen yhtäänne ja toisaanne,
etsien joko saalista tai piilopaikkaa.
Sen oli nälkä, tämän laihan intialaisen leopardin; mutta vielä
ravintoakin tärkeämpi oli sille semmoinen paikka, jossa saattoi piillä
ja levätä, koettaessaan vähän perehtyä tähän uuteen ympäristöön. Sen
hermot vielä värisivät huudosta ja parkunasta, tukahduttavasta savusta,
sokaisevasta roihusta, liekeistä, jotka olivat näyttäneet nälkäisinä
karkaavan hänen perässään ja tavottavan häntä kielellään, ja koko
tulipalosta, joka oli sirkuksen hävittänyt ja hänet vapauttanut, ja sen
huumaavasta melskeestä. Hän ei tiennyt, että hänen oli pelastuksestaan
kiittäminen ystävällistä vartijaa, joka oli sekamelskassa avannut hänen
häkkinsä ja jonka hän sitten oli nurin juossut ja kamalasti kynsinyt
hurjassa paon kiireessään. Hän tuskin tiesi, taikka vain sekavasti
muisti, kuinka häntä asutun maan halki paetessaan oli ammuttu, kiljuvin
koirin ajettu, kuinka vihainen, utelias karjalauma oli käynyt hänen
kimppuunsa ja jymisevä veturi, jonka nopeudesta hän oli vaarakseen
erehtynyt, oli ollut vähällä ajaa hänet nurin. Ei hänelle tällä haavaa
ollut selvänä juuri mikään muu kuin kylmä yksinäisyys ja hiljaisuus,
ja nuo ihmeelliset ja huolestuttavat puunrunko-näköalat, joita näytti
aukenevan hänen luotaan aina uusia joka suunnalle. Ne pakottivat
lakkaamatta vilkumaan joka puolelle tavalla, joka kerrassaan uuvutti
hermoja. Hän kaipasi piilopaikkaa kuin hätyytetty rotta reikää.
Hän kaipasi paikkaa, johon voisi peräytyä ja sieltä sitten edes
jonkinlaisella turvallisuuden tunteella kurkistella tätä kerrassaan
uuden mallista käsittämätöntä maailmaa. Vihaisena, viekkaana,
voimakkaana ja voimiinsa luottavana se ei paljoakaan pelännyt sitä
minkä tiesi ja ymmärsi. Mutta samoin kuin enimmät kehittyneet
luontokappaleet, joilla on jonkun verran mielikuvitusta, se pelkäsi
tuntematonta. Se tahtoi saada hyvän tilaisuuden sitä tutkiakseen, ennen
kuin ryhtyisi sen kanssa voimiaan koettelemaan.
Kuitenkin oli se, mikä siitä näytti erämaalta, kylläkin asuttua, jos
sen silmät olisivat sen älynneet. Tumpuran karvaiset pienokaiset
metsähiiret vilkuivat sitä hetkisen keijumaisesti ja sitten
hämmästystään kimeällä piipityksellä ilmaisten peräytyivät reikiinsä
kuusenjuurien alle. Kannon takaa kellanruskea portimo, väriltään kuin
lakastunut havuneulapeitto, tuijotti siihen silmillä, jotka olivat
yhtä hurjat kuin sen omat silmät, ja paljon vihaisemmat ja häijymmät.
Pienet valkoisen ja mustan kirjavat tikat kurkistelivat sitä uteliaasti
puun takaa, hemlokkikuusen runkoa ylös juostessaan ja samalla pitivät
tarkkaan varansa, ettei sen tuhoa uhkaava tuijotus päässyt niiden
ruumista näkemään. Mustankirjavat tiaiset lakkasivat hyönteisiä
puunkuoren alta etsimästä, ihmettelivät sitä sen sivu kulkiessa, sitten
_tsik-a-dii-dii-diitään_ vikittäen lensivät eteenpäin, kurkistellakseen
enemmänkin tätä niin outoa kuusimetsän kulkijaa. Ja suuri piikkisika,
joka uneliaana kiikkui hemlokkikuusen oksalla, loi siihen korkeudestaan
äärettömän välinpitämättömän katseen.
Mutta vihdoin sattui punainen orava keksimään kirkastäpläisen
muukalaisen. Hypellen lähemmäksi oksalta oksalle se juoksi suurta
runkoa puolitiehen alas, levitti säärensä ja häntänsä levälleen,
tutkiskeli leopardia suurilla ja valoisilla, sanomattoman hävyttömillä
silmillään ja alkoi niin kimakasti räkättää, että metsän kaikki
hiljaiset kaarrot siitä kaikuivat.
Peräti säikähtyneenä leopardi kyyristyi jäljilleen ja sävähti, ikään
kuin olisi joku piiskalla naamaan sivaltanut. Sitten se raivostuneena
hyökkäsi häpeämätöntä pikku ilkkujaa vastaan. Tämä tietysti katosi
silmänräpäyksessä ja sen äänekäs pilkka kirskui nyt korkealta puun
latvasta. Ylös lensi leopardi sen perässä vikkelänä ja nopeana.
Mutta orava melkein samassa vilauksessa jo tirskui hävyttömyyksiään
viereisestä puusta ja sitten sen viereisestä.
Sangen harmissaan leopardi palasi maahan ja lähti taas matkaansa
jatkamaan. Häväisijä oli, niin se päätteli, aivan liian vähäpätöinen,
että siihen olisi kannattanut huomiota kiinnittää otuksena sen
enempää kuin vihollisenakaan. Mutta siinä se erehtyi. Punaisen pienen
eläinraiskan rähisevät hävyttömyydet houkuttelivat paikalle monta muuta
saman laatuista, ja ne olivat yhtä hyvällä puhetuulella; ja meteliä
vielä lisäämään siihen samalla tuli puolenkymmentä sininärhiä ja
Kanadan korppia, jotka lepattelivat, vihelsivät ja tirskuivat loistavan
muukalaisen ympärillä, kunnes tämän sydän oli pakahtua paljaasta raivon
kylmästä voimattomuudesta. Oli hän totta puhuen jo ennenkin kokenut
jotain samankaltaista, kun lörpöttelevä marakattiliuta oli häntä
härnäillyt ja pilkannut omissa kotitiheiköissä. Silloin hänen kuitenkin
oli onnistunut lopulta saada kiinni yksi halventajistaan ja syödä se
-- joka oli sangen lohdullinen koston muoto. Mutta hänen nykyiset
kiduttajansa olivat niin pieniä ja vikkeliä, että oli turha antautua
semmoiseen toivoon.
Vihdoin se kuitenkin saapui jonkinlaiseen louhilinnaan, joka oli
karhunvatukkain, sananjalkain ja koivun vesain peittämä, ja siitä
se tuota pikaa löysi kolon, joka melkein kävi luolasta. Ryömittyään
sisään se kääntyi ympäri ja laskeusi pitkäkseen suurenmoista helpotusta
tuntien. Tyyssija oli niin pieni, että sen pää ulottui aina oviaukkoon
saakka, ja piilopaikkana se sen mukaan oli vähän puutteellinen. Mutta
nyt ei mikään salaperäinen vihollinen ainakaan takaapäin voinut käydä
hänen kimppuunsa. Etupuolta hän aikoi parhaan kykynsä mukaan puolustaa,
tuli kuka tahansa.
Heti tiloilleen asetuttuaan se koukisti suuret käpälänsä somasti
leukansa alle, sulki silmänsä kaikkein kapeimmiksi lankamaisiksi
raoiksi ja oli nukkuvinaan. Tämän välinpitämättömyyden rohkaisemina
kiusanhenget alkoivat kokoontua sananjalkain sekaan, melkein sen nokan
alle. Se ei ollut huomaavinaankaan. Närhit varsinkin kävivät erikoisen
rohkeiksi, tirskuivat ja hyppivät siivet levällään ja iskivät siihen
kirkkaat silmänsä pohjattomalla pilkalla. Lopulta eräs hypähti aivan
parin jalan päähän sen kuonosta. Sekunnin murto-osan ajattelematon
lintu näki kaksi kauheaa haaleaa silmää, jotka äkkiä aukenivat sitä
vastaan. Sitten täpläinen kämmen nopeaan kuin välähdys syöksyi esiin ja
närhi oli vain litistetty tukko kirkkaita sinisiä höyheniä sen alla.
Hysterisiin rääkymisiin puhjeten koko tuo kehno joukko oravineen
kaikkineen livisti tiehensä. Muukalainen, tyytyväisyydestä silmiään
vilkuttaen, pisti poskeensa laihan saaliin ja kahdella tassulla
pyyhkieli höyheniä leuoistaan.
Närhien ja oravien huudon hälvettyä muukalainen rauhallisesti silmäili
uutta valtakuntaansa. Pitkään aikaan ei mitään liikkunut. Mutta
metsä nopeaan unohtaa. Kotvasen kuluttua leopardi huomasi omituisen
otuksen, joka hiiviskeli puunrunkojen välitse kymmenkunnan sylen päässä
hänen piilopaikastaan. Hän paikalla näki, että se oli jonkinlainen
kissa, mutta sillä oli kumman korkea kyssäselkä takaruumis, hännästä
vain tynkää ja sangen suuri pyöreä naama julmine viiksineen ja
röyhelöineen. Se ei ollut yhtä suuri kuin hän, ei likimainkaan;
mutta siitä huolimattakin se oli niin pelättävän näköinen, että hän
arveli viisaimmaksi olla lähtemättä sen kanssa voimiaan koettelemaan
ainakin kunnes oli vähän paremmin tutustunut siihen. Senkaltaiset
yritykset saattoivat jäädä tuonnemmaksi. Juuri kun se oli tullut tähän
päätökseen, ilves haistoi sen jäljet. Tämä suuri jälki ja uhkaava,
tuntematon haju sai julman kulkijan siihen paikkaan pysähtymään.
Hetkisen se uteliaasti haisteli jälkiä, pitkäin niskakarvain hitaasti
pystyyn kohotessa. Haalein suurin silmin se sitten loi ympärilleen
pelokkaan katseen ja meni matkoihinsa sangen pitkillä äänettömillä
loikkauksilla harmaitten runkojen lomitse.
Leopardi jälleen vilkutti silmiään ja availi ja sulki suuria kynsiään
niin kuin kissa hyvällä päällä. Se alkoi vähemmän pelätä tätä outoa
pohjolan maailmaa.
Tuskin oli kulunut viittä minuuttia ilveksen lähdöstä, kun
sananjalkain läpi suuressa hädässä loikki ruskea kaniini. Se näytti
pakenevan jotakuta vainoojaa. Aivan rotkon suulla se pysähtyi, kohosi
takakintuilleen ja katseli taakseen hermostuneesti, mahdottoman suuret
korvat pelokkaasti pystyssä. Leopardi yhdellä hypyllä syöksyi ovestaan
ja iski siihen kiinni. Tämä saalis oli vaivan arvoinen; vähät siitä,
mitä muut metsästäjät jo olivat sen edestä tehneet. Leopardin maatessa
ja aterioidessa hyökkäsi sananjalkain seasta notkea ruskea pikku
olento, joka myrkyllisesti ärisi sille aivan vasten naamaa ja vilahti
pois, ennen kuin se sai käpälänsä päälle.
Tämän aterian jälkeen muukalainen nukkui raittiisti tunnin tai pari ja
herätessään oli mielestään koko lailla kotiutunut uuteen ympäristöönsä.
Oli aivan ilmeistä, että täältä löytyisi hyvät metsästysmaat, eikä
hän ainakaan vielä ollut nähnyt merkkiäkään semmoisesta eläimestä,
joka olisi ollut kyllin voimallinen tai rohkea riitelemään häneltä
omistusoikeutta. Metsä alkoi nyt hämärtää illan ensimäisten ruskojen
kajastuksessa, ja hän tunsi halua lähteä pyyntihommiin. Hän ei enää
ollut hermostunut pakolainen, vaan siistin pesän omistaja ja kaikesta
päättäen rajattoman metsästysmaan valtias, ja niinpä hän asteli esiin,
oikoi itseään nautinnolla ja lähti kävelemään vettä etsiäkseen.
Sitä se löysi jo parin sadan askeleen päästä matalarantaisen
lasikirkkaan järven, meripihkan ja siniruskojen kiilloin raukeavan
auringonlaskun alla. Hiipien veden partaalle se juodessaan tuijotti
puoleen ja toiseen pitkin yksinäisiä rantoja ja sitten sukkelaa hävisi
takaisin kuusikkoon. Se oli sattunut keksimään kosolta kauniita kavion
jälkiä, jotka johtivat alas valkoiselle rannalle, ja päätti, että
täällä oli hirvaita. Hirvaat olivat sen mieliriistaa. Se nuoli huulensa
ja kiipesi sukkelasti suureen hemlokkiin, joka oli paraiksi lähellä
jälkiä.
Sinirusottavan taivaan syvyyksistä, suoraan pään päältä, kuului alas
kiitävän yökehrääjän pitkäveteisiä nenä-ääniä. Se oli kumma ääni kuuman
vyöhykkeen lapselle ja uteliaana se kurkisteli oksien välitse ylöspäin,
voimatta kuitenkaan sitä selvittää. Sitten sen huomion käänsi toisaanne
polkua tulevan astunnan ääni. Ne olivat raskaita askelia, jotka
arvelematta katkoivat oksia, ikään kuin matkamies ei olisi välittänyt
siitä, kuka sai tietää hänen tulemisensa ja menemisensä. Leopardi veti
huulensa irviin moisen itseluottamuksen älytessään ja kokosi ruumiinsa
valtavaan hyppyyn. Astunnan laadusta sen kokenut korva päätteli, ettei
se ollut käpäläjalkainen eläin, joka lähestyi, vaan joku kavioeläin, ja
se arveli saavansa nähdä vankan sarvaan, jonka selkään sopisi hypätä ja
viiltää kurkut poikki.
Mutta nähdessään haahmon, joka nyt astua patsasteli näkyviin, se aluksi
muutti mieltään. Tämä ei ollut otus, jota saattoi kovin kevytmielisesti
tappeluun vaatia.
Se oli uroshirvi, korkea ja musta ja mahtavan näköinen. Sen mahdottomat
kyttyrälavat, lyhyt paksu kaula ja jykevä pitkäkuonoinen pää julistivat
puhvelin voimia; kun taas vihaisista pienistä killosilmistä, jotka
eivät viitsineet vihollista vilkua, puhui mielenlaatu, joka osasi
tätä voimaa käyttääkin. Sen leveät sormekkaat sarvet olivat mahtavan
laajat ja ilmeisestikin tavattoman raskaat, leopardilla ei ollut
moisista aseista minkäänlaista kokemusta, ja ne tekivät siihen suuren
vaikutuksen. Se ei tietystikään voinut tietää, etteivät sarvet tähän
vuodenaikaan olleet vielä täysin kehittyneet, vaan sienimäiset ja
hatarat ja aivan hyödyttömät.
Hirvi käyskenteli edelleen veden partaalle, kaalasi siihen mahaa myöten
ja alkoi kovalla läiskeellä kiskoa pohjasta sitkeäjuurisia ulpukan
varsia. Järvi oli matala, ja hirvi oli niin kaukana rannasta, ettei
leopardi voinut sitä kovin hyvin tarkastaa. Uteliaisuudesta palaen
se laskeutui alas puustaan, hiipi veden partaalle ja kyyristyi sinne
tuijottamaan.
Hirvipä sattui nyt näkemään rannalla täplikkään kyyristyneen olennon,
lakkasi ulpukoita nyhtämästä ja tuijotti ylpeästi takaisin. Kuta
kauemmin se tuijotti, sitä vähemmän sitä näytti miellyttävän vieraan
ulkonäkö. Ensin se korskui vastenmielisyyttään, äänekkäästi ja niin
selvään, ettei siitä voinut erehtyä; sitten se isolla molskeella lähti
rantaa kohti, osottaakseen tuntuvammalla tavalla vastenmielisyyttään.
Hetken tai pari leopardi piti paikkansa, ikään kuin siinä samassa
valmiina voimankoetteluihin tämän pelättävän vastustajan kanssa; mutta
sitten se asiaa viisaammin harkiten hitaasti poistui rantaäyräälle.
Hirvi, johon ei tehnyt vähääkään vaikutusta sen arvokkaisuus sen
enempää kuin ilmeinen vaarallinen voimakaan, juoksi pauhulla rannalle
ja hyökkäsi sen perään ylt'yleensä vettä valuen.
Karkeasti ärähtäen leopardi pyörsi ympäri ja kyyristyi hyppyyn. Sen
ihmeeksi ei suuri musta eläin kuitenkaan tullutkaan häntä vastaan pää
kumarassa, niin kuin hän oli odottanut, vaan tanssiaskelilla ja iskien
nopeaan suurilla survovilla etukavioillaan, joiden reunat olisivat
leikanneet kuin teräs. Ymmällään moisesta ennen kuulumattomasta
hyökkäyksen mallista, jota hän ei tiennyt miten vastata, leopardi
notkeasti hyppäsi syrjään ja kiipesi hemlokkipuuhunsa. Hirvi,
näköjään suuresti hämmästyneenä tästä tempusta, pysähtyi paikalle
ja hetken tuijotti ja korskui. Sitten se ravisteli itseään kauan ja
perusteellisesti, käänsi selkänsä, lipotti halveksivasti hoikkaa
lyhyttä häntäänsä ja tallusteli pois metsiin, näykkien oksia mennessään.
Sangen pahalla päällä tämän tappion jälkeen leopardi piankin hyppäsi
alas oksaltaan ja hiipi varkain kotia kohti. Se päätti sarvaan ajoineen
odottaa myöhempään yöhön. Sen rinnassa kyti hurja viha tuota isoa
mustaa elukkaa vastaan, joka moisella tavalla oli hänet nolannut, ja se
mietti kostoa. Tässä aprikoimattomassa mielentilassa se kohtasi pienen
mustan ja valkoisen kirjavan olennon, joka tuskin oli kaniininkaan
kokoinen; se kulki hänen tiensä poikki ja seisahtui katselemaan häntä
joutilaan uteliaisuudella.
Jos se olisi ollut tyynemmällä päällä, niin jo yksistään se seikka,
että niin vähäpätöinen olento ei näyttänyt häntä pelkäävän, olisi
saanut hänet pysähtymään ja syytä tutkimaan. Moisessa käytöksessä
oli jotain kerrassaan luonnotonta; mutta sen sijaan, että hän olisi
ottanut varotuksen varteen, hän vain raivostui kahta kauheammin
moisesta hänen mielestään kuulumattomasta hävyttömyydestä. Hän äristen
hyökkäsi. Samassa jotain hirmuista lensi vasten hänen naamaansa. Se oli
sokaisevaa, tukahduttavaa sanoin kuvaamatonta. Tukehtuvan huudolla hän
kavahti taapäin; ja tuo pieni juovainen raukka luiskahti ehjin nahkoin
melkein hänen käpäläinsä välistä ja rauhallisesti tallusteli pois
pensaikkoon. Se oli kovin, kovin paha onni tälle täplikkäälle Intian
miehelle, ettei hänelle oltu koskaan kerrottu haisunäädästä.
Tuo kuristava saasta silmissään ja sieraimissaan näljäisenä,
takertuvana ja joka paikkaan tunkeutuvana -- leopardi vasta muutaman
sekunnin kuluttua saattoi henkeään vetää. Sitten se sai raivon
kohtauksen, pyyhki naamaansa vimmatusti käpälillään ja piehtaroi
sammalessa ja sananjaloissa. Pyyhkimisestä ei ollut mitään apua,
jonka vuoksi se lopulta alkoi tonkia syvältä sammalta aina viileään
kosteaan multaan saakka. Vaistomaisesti se oli keksinyt luonnon oman
parannuskeinon tätä vaivaa vastaan. Tuore maa on sitä vastaan paras
vastamyrkky ja paras puhdistuskeino. Muutaman minuutin kuluttua se
saattoi hengittää paremmin ja yrittää nähdäkin jotain; mutta toinen
asia oli vallan päästä siitä. Ja hyh! kuinka se vihasi itseään!
Paikalla kun se alkoi nähdä kyllin selvään, se lähti laukkaamaan
kautta metsäin koettaen näillä mielettömillä ponnistuksilla vapautua
ylivoimaisesta löyhkästä. Se oli melkein uuvuksissaan, ennen kuin tuli
huomanneeksi, että kuljettikin sitä mukanaan. Tointuen tämän jälkeen
jonkun verran järkiinsä, se kuopi kosteaan maahan suuren kuopan ja
alkoi piehtaroida, kaivaa ja rypeä siinä. Kun tämä kuoppa oli niin
saastutettu, ettei siitä enää ollut apua, niin se kulki kauemmaksi ja
kaivoi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun päivän ensimäinen sarastus
alkoi viluna hiipiä salolle, oli se mielestään tehnyt, mitä tehdä
voi. Tämän jälkeen se toimitti huolellisen aamusomistuksen, pyyhkien
käpälillä ja nuollen itseään kuin kissa, kunnes lopulta saattoi
luulotella taas olevansa puhdas. Totta kuitenkin oli, että se yhä
vielä kantoi karvoissaan -- ja oli kantava monta päivää -- pistävää
iljettävää muistoa mitättömän näköisestä, mutta kamalasta pikku
vihollisestaan.
Vaikka tämä kokemus olikin niin katkera, niin alkoi leopardi
kuitenkin tuota pikaa saada siitä ilmeistä hyötyäkin. Sen oma haju,
joka useimpien metsän eläinten mielestä oli niin kamala, oli nyt
jonkun aikaa aivan pois sekaantunut. Kaniinit eivät ainaisesta
uteliaisuudestaan huolimatta tahtoneet päästää sitä aivan hyppymatkan
päähän, ennen kuin pötkivät pakoon. Mutta nyt kun se haisi kuin
skunkki, ne typerästi päättelivät, ettei se voinut hypätäkään skunkkia
kauemmaksi. Ja sarvaatkin -- niiden kimppuun oli nyt hämmästyttävän
helppo hiipiä, kunhan eivät vain sattuneet näkemään. Jos ne näkivät,
niin eivät ne tietenkään jääneet kyselemään. Ne eivät tosin mitään
tienneet leopardista nämä Canadan sarvaat, mutta puumasta suvussa kulki
kamalia muistotietoja; ja ne olivat kyllin ymmärtäväisiä älytäkseen,
että täpläinen puuma hyvin luultavasti oli aivan yhtä vaarallinen kuin
näitä kirjailuita puuttuvakin.
Kaniinin ja sarvaan lihasta kun ei ollut puutetta ja sieraimetkin
lopulta alkoivat jonkun verran tylstyä katalaa hajua kohtaan, joka
seurasi kaikkialle mukana, niin leopardi seuraavain neljän, viiden
päivän kuluessa alkoi sangen hyvin tyytyä ympäristöihinsä. Ainoa rikka
rokassa oli tuo suuri uroshirvi. Päivän toisensa jälkeen se jostain
varmasta piilopaikasta tarkasteli tätä ylimielisen välinpitämätöntä
mustaa hirviötä ja hioi hampaitaan ja kynsiään voimattomassa raivossa.
Mutta siitä ei vain tahtonut tulla mitään, että se olisi etsinyt
tuota vaarallista kaksinkamppailua. Se arveli, että ehkä voittaisi,
jos pudottaisi itsensä hirven selkään joltain soveliaalta oksalta.
Mutta sitten taas tuntui siltä, että hän ehkä joutuisikin häviölle.
Ja ajatellessaan noita suuria latuskoita kavioita, jotka toisinaan
kalskuivat niin kummasti omistajan sivu astuessa, että ne saisivat
häntä silpoa ja alleen ruhjoa, hän kerrassaan malttoi mielensä.
Järkevästi hän päätteli, ettei sen seikkailun aika vielä ollut tullut.
Ja sen tätä kaunaa kantaessa ja hautoessa tuli se suuri hairahduksen
päivä.
Järvestä nousi rinne, joka oli täynnään avoimia mustikkamaita ja sitten
kohosi pystyyn melkein paljaaseen harmaaseen graniitti vuoreen. Aikoen
ehkä jonkun verran laajentaa piirinsä rajoja ja ehkä ruokavaliotaankin
vähän vaihdella tuntemattomalla riistalla leopardi lähti tutkimaan
lähempiä rinteitä.
Mustikat olivat parhaimmillaan tässä korkeassa, viileässä,
myöhäiskesäisessä seudussa. Matala varvukko oli täynnään sankkoja
tiheitä marjamättäitä, joista säteilevässä päivänpaisteessa loisti
kuin lukemattomia kiiltäviä lapis-latsuli-helmiä. Niiden seassa
kaaleli, leopardi huomasi, hartioitaan myöten pieni kiiltävän musta
typykkä eläin, joka äänekkäillä mielihyvän lotkauksilla riipi ja lotki
nahkaansa mehukkaita marjoja. Ikään kuin ei olisi voinut niitä kyllin
nopeaan sisäänsä saada millään muulla tavalla, se toisinaan istahti
paksuille lyhyille takajaloilleen, sulki täpötäyden marjamättään
syliinsä ja kerrassaan rypi siinä naamatauluineen, kunnes purppuraiset
mehut ryvettivät hänet aivan korvia myöten.
Leopardi paikalla tiesi, että tämä hullunkurinen ja ahne pikku elukka
oli karhunpenikka, rasvasta tiukkuva ja erinomaisen maukas syödä.
Sattui kuitenkin niin, että se tunsi vain kaksi karhulajia -- Himalajan
pienen oikullisen mustan karhun, joka tosin oli kylläkin urhoollinen,
mutta heikko, ja kömpelön hyväluontoisen muurahaiskarhun. Itä-Canadan
mustan karhun luonnonlaadusta ja kyvyistä se oli aivan tietämätön. Ja
tietämättömyys on yksi niitä vikoja, joita luonto, ankarin kaikista
emoista, toisinaan pyrkii rankaisemaan kaikkein säälimättömimmällä
ankaruudellaan. Eivät sen kaikki lapset ole niin onnellisia, että
hengissä kestäisivät sen kovakouraiset opetukset.
Leopardi kyyristyi maahan muutamaksi minuutiksi ja tarkasteli silmiään
siristellen penikan vallatonta mässäilyä. Sitten ruokahalu ja julma
luonto saivat siinä vallan. Penikka näytti olevan yksinään, eikä tässä
siis ollut mitään vaaraa, eikä missäänkään tapauksessa semmoisten
karhujen puolelta, joita hän sattui tuntemaan. Kuin suuri luoti
täplikästä kultaa se singahti kautta ilman, putosi iloisen penikan
niskaan ja rusensi sen kaulan poikki kerran puraisten voimakkailla
leuoillaan. Vieroen sitten paikan altista häikäisevää aukeutta se nosti
hervottoman pikku ruumiin ilmaan ja kääntyi kantamaan sitä kuusien
suojaan.
Juuri kun se kääntyi, sattui suuri varjo hänen ja auringon väliin.
Vaistomaisesti leopardi hyppäsi syrjään. Mutta aivan samassa
silmänräpäyksessä, jolloin sen jännitetyt raajat maasta erosivat,
putosi sen päälle valtava ruho, sortaen sen takaisin. Säikähtyneen
raivon karjauksella se kiemurteli itsensä alta pois, toinen kylki
emokarhun kostavan kouran nylkemänä kylkiluita myöten. Karhu pyrki
pitämään sitä allaan suurella painollaan. Mutta tämän lihaksissa,
jotka olivat notkeat kuin piiskan siima, oli teräksen jämeä lujuus ja
melkein uskomaton runsaus pontevaa joustavaa voimaa. Ponnistustensa
räjähdysvoimalla se melkein sai karhun päältään nakatuksi -- melkein,
mutta ei aivan. Turhaan koetettuaan rynnistää pois sen murhaavan
kouristuksen alta se väänsi ruumiinsa ympäri sillä tavalla, että
saattoi purra karhua kurkkuun ja kynsiään käyttää. Hyvin mielellään
se olisi livistänyt tiehensä ja paennut häpeätä tuntematta, sillä
tämmöistä karhua hän ei ollut voinut kuvitellakaan. Mutta huomatessaan
paon mahdottomaksi se päätti tälle hirviölle näyttää, mikä hän oikein
oli. Upottaen etukyntensä syvään vastustajan kaulaan se taivutti pitkän
notkean selkänsä kaareksi kuin jännitetyn jousen ja riipi karhun kylkiä
ja mahanalustaa takakäpäliensä hirmuisilla raatelevilla aseilla.
Ensi kerran rikkoen kostoraivonsa äänettömyyden karhu päästi möräävän
_uah-ah_in tuskasta ja hämmennyksestä. Moinen ruma tappelemisen malli
oli sille uutta. Vihaisesti se koetti karistaa täplikästä petoa irti
itsestään, voidakseen pitää sitä käsivarren mitan päässä ja sitten
ruhjoa sen. Mutta se piti kiinni kuin palava öljy. Huomatessaan
mahdottomaksi nakata sitä irti karhu muutti menettelyään ja rutisti sen
rintaansa vastaan julmilla etukämmenillään. Lyhyen hetken leopardin
jännitetyt lihakset kestivät kauhean puserruksen ja kaiken aikaa se
viilsi karhua takakynsillään. Sitten se läähättävällä harjauksella
äkkiä raukesi. Armottomat kourat ruhjoivat, pusertivat, tuhosivat,
kunnes viimeinen hengähdys oli lähtenyt vihamiehen keuhkoista,
viimeinen elon sykähdys sen sydämestä ja sen hervonneet takajalat
syleilyn perästä laahasivat velttoina kuin kuolleen kaniinin.
Tuntiessaan ponnistavan ruumiin kouristuksessaan raukeavan ja
nähdessään pyöreän litteän pään putoavan takakenoon silmät pullollaan,
karhu hampain repi poikki paljastetun kurkun, ikään kuin ollakseen
oikein varma voitostaan. Päästäen sitten ruumiin putoamaan se laskeutui
neljälle jalalle ja vinkuen haisteli kuolleen pienokaisensa ruumista.
Tultuaan pian vakuutetuksi siitä, että se tosiaan oli aivan kuollut,
se laahusti pois kammottavine haavoineen jonkun taajan metsikön
pimeyteen, siellä yksinäisyydessä kuollakseen tai parantuakseen,
miten erämaan kohtalo näki hyväksi päättää. Kuolleen leopardin kirkas
nahka, mustatäpläisenä, vahvalta veripunaisissa tahroissa penikan
mustan ruumiin vieressä ilman alla viruessaan, tapasi korkealla,
paljaan graniittikukkulan päällä liitelevän valkopää kotkan silmän.
Laajoin kaarin, melkein liikkumattomin siivin, se vaipui syvemmälle
ja syvemmälle, kunnes lopulta liiti läheltä molempien ruumiitten sivu
ja lumivalkea niska pitkällä kurkisti niihin tuikeilla, lasimaisilla,
mustan ja kullan värisillä silmillään. Mutta se ei huolinut tulla
maahan, sillä täplikäs muukalainen näytti siitä kuolleenakin
vaaralliselta. Pian se taas lentää lekutteli pois kukkulan taa
ikään kuin sanomaan, ettei tämä häntä liikuttanut. Ja tyynessä ja
lämpimässä tulivat siihen parvissa kärpäset, kiiltäen kuin jalokivet ja
pelkäämättä mitään kuollutta, olipa tuo kuinka kumma tahansa.