Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana
matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi
suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen
kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä
äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja
seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle,
makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan
itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän
syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.
Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja
puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä
käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli
nimittäin hirvien hirnunta-aika.
Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa,
ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle
väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat
tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta.
Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi
rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore
kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen
käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen
-- lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se
lähti oppaan taitoisilta huulilta.
"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän
kutsun!"
Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha,
ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta
riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja
urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan
jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin.
Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen
ja odotti.
Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin
lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului
risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.
_"Arvasinhan_ minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa
kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi
hiljaa toiselle polvelleen.
Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.
"Kummallista", hän kuiskasi -- "niitä on tulossa _kaksi!"_
Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä,
syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan
päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras
varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta
Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja
vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.
"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen
seljapensaiden takana.
Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien
saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan
kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi
piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva
joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli
juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta,
kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi
siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo
helmassaan toisi.
Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan
rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli
sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä
kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin
ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat
turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin,
sinne mistä olivat tulleet.
"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.
Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja
laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.
"Susia! _Metsäsusia!"_ huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli
ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois
tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.
Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan,
vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen
mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat
ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei
liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua
kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän
yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä
uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen
junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun
ruhjottuna.
Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi.
Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja
lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä
englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen
pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä,
ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua,
kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi
mahdottomilla juoksuaskelilla.
Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi
uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä
näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta
päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa
koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen
leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin
hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan
kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen
taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja
nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään
entiseen alamaisuuteensa.
Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja
jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän
pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia
vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään
erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä
luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska
tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas
nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella
puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja
olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna,
alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että
se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se
kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen
itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai
tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun.
Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan
silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet.
Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin,
pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa
juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti
kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella
heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas
tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen
päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.
Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan,
alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi
auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen
vihaisen iskun.
"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti
takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei
oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti
syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä,
josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä
sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.
"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän
kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri
antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai
hänet kiinni, puuttui asiaan.
"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei
se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina
teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua
sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti
kotona tämän jälkeen."