II.

Siinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi

ja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen

vaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia

otuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa,

sillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat

pitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä,

ja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen

naaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen

sen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta

ne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa,

eivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen

kukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa

ja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen

samonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.

Näin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä

oli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli

eräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan

vaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta

päivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei

pysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt

penikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt

metsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa

tehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa

ja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka

arveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn

vuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua

kohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen

tiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta,

se oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja

rupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut.

Tämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi

poikuetta -- romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja

hurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi,

kuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat

isäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen

etevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja

äkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä

niitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin

läheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten

huomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta

syöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha

viisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.

Matkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan

oli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli

vaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun

täytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään

asukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla,

että vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla

oli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan

varovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin

seutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen,

joissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne

olivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo

oli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja

Ottanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.

Näitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden

kesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin

tämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää

perittyä muistoa, mutta se koski idän pientä "täplikästä" sutta,

joka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että

sen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät

koskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka

olikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä

seuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään

semmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan

pelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen

edellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja

näin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin

aikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten

runsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään

pakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.

Mutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja

sakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne

kahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä -- ääneti

siitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden

välttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne

päästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen,

että sitä oli mahdoton vastustaa -- niin ne olivat vähällä juosta nurin

kauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta

kantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat

puolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat

pystyssä kuin harjakset.

Karhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä

sangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta

ollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten

vainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt,

vaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä,

jotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä

silmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti

kurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja

niskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina

tappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin

sillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli

oli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se

olisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.

Sudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi

mikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes

johtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui

takakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä

roikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti

sen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten

niin varovaisella johtajalla sopikin olla.

Mutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi

päätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen

matojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä

etukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.

Sillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme

eteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki

purevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri

ja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa

ja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin

nurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto

osotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.

Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko

sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä

selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti

pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen

viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli

mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se

nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja

kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä

ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki

nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle

vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen

riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen

sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin,

etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja

jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään

vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten

se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään

ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei

sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.

Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan

ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti

vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta

opetus oli ollut sakille hyödyksi.

Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten

maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa

tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.

Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia

suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina

vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina

ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat

karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten,

pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet

hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen

johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin

hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä

odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat

niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat

hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen

ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne

olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli

avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten

jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten

mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin

veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen,

minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin.

Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten

järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia.

Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli

vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät

jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee

kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan,

joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti

lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli

jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat

kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää.

Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä -- päästä niin kauas kuin

suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä

ja käpäläin tassutuksista.

Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi

viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.