II.

Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä

kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää

vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan

syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta

näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain

epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka

ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen

laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus,

järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman

riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi

kauneudeksi.

Ilmestyi samassa musta pilkku -- ei, kaksi mustaa pilkkua --

moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten.

Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen

pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina

kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos

järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut

selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.

Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita

päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja

pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen

olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti

työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli

utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan

suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot

tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa

pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta --

tuntemattoman pelko.

Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä

kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli

tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä

voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan

paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä

paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja

epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän

mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten,

heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se

oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen

hirven hermoja järkyttämään.

Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli

tullut lähemmäksi -- oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän

salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan

kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin

aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa

tunnetta.

Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin

aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi

kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä

kiiriskellessä hiljaisuuteen.

Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin,

oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli

kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen

paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi

jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään

pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö,

äkkiä tietänyt pahaa.

Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan

ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen

toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden

partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään,

kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin

parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi

udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi

edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina

aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen

tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain

tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse

näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi

levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli

tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja

lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään

sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon

laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän

äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa

eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet

kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti

menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä

katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne

kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes

perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa

rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät

kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt

he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat

varjot saattoivat valmistella?

Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta

äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät

äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla

monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain

mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita

tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys,

metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä

kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille

tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä.

Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät

takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä

ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen

etäisen vastarannan turviin.

Eläinvaltiaita · 第 12 / 29 题