Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä
kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää
vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan
syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta
näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain
epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka
ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen
laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus,
järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman
riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi
kauneudeksi.
Ilmestyi samassa musta pilkku -- ei, kaksi mustaa pilkkua --
moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten.
Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen
pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina
kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos
järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut
selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.
Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita
päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja
pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen
olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti
työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli
utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan
suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot
tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa
pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta --
tuntemattoman pelko.
Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä
kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli
tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä
voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan
paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä
paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja
epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän
mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten,
heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se
oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen
hirven hermoja järkyttämään.
Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli
tullut lähemmäksi -- oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän
salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan
kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin
aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa
tunnetta.
Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin
aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi
kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä
kiiriskellessä hiljaisuuteen.
Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin,
oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli
kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen
paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi
jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään
pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö,
äkkiä tietänyt pahaa.
Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan
ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen
toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden
partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään,
kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin
parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi
udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi
edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina
aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen
tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain
tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse
näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi
levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli
tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja
lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään
sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon
laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän
äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa
eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet
kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti
menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä
katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne
kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes
perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa
rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät
kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt
he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat
varjot saattoivat valmistella?
Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta
äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät
äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla
monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain
mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita
tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys,
metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä
kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille
tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä.
Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät
takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä
ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen
etäisen vastarannan turviin.