Täällä minä alotin nyt viettää varsin säännöllistä ja terveellistä
elämää.
Kohta aamulla teetä juotuani lähdin pyssy olalla ja koira mukana
ampumaan kyntölintuja, joita sielläpäin oli runsaasti, myöhäisestä
syksystä huolimatta. Kello kolmatta käydessä palasin minä kotia.
Koko iltapäivän vietin Aleksander Dmitrijevitshin ja hänen perheensä
seurassa.
Me kävimme kartanon laveilla mailla, tarkastimme maanviljelystä ja
illoin istuimme kaikin yhdessä ruokahuoneessa. Me puhuimme monista
asioista, luimme ääneen tahi pelasimme shakkia, minä ja Aleksander
Dmitrijevitsh.
Ljudmila Ivanovna istui sillä aikaa pöydän ääressä, usein hän myöskin
soitti piaanoa ja säestäen lauloi puoliääneen romansseja. Silloin
tällöin säestin minäkin hänen lauluansa. Illan tultua menivät lapset,
tavallisesti Dunjashkan kanssa lastenkamariin. Vasta kahdeksan
tienoissa tulivat he ruokasaliin ehtoollista syömään. Vanhimmat —
kaksoiset, tyttö ja poika, jotka olivat laihat ja kalpeat — olivat
äitinsä näköiset ja saamattomia sekä harvapuheiset, jota vastoin
nuorin tytär, kolmivuotias Tanja, oli vallan toista ja sai kaikki
ihmettelemään vilkkauttaan ja hilpeyttään. Aleksander Dmitrijevitsh
rakasti häntä kiihkeästi. Hän otti hänet syliinsä ja leikki ja jutteli
hänen kanssaan, vaikka hän hyvin vähän välitti toisista lapsistaan.
Näytti siltä kuin Tanjakin olisi rakastanut isäänsä enemmän kuin toisia
ja hyväili häntä erityisellä lempeydellä.
"No, Tanja kulta, juokse kilpaa minun kanssani", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh, kehoittaen tytärtänsä leikkimään.
"Kohta, kohta", vastasi Tanja sukkelaan, mutta sensijaan että hän olisi
juossut kilpaa isänsä kanssa, juoksi hän liverrellen pois hänen luotaan.
"Sinähän juokset pois luotani".
"Sinä et saa minua kiinni, sinä et saa", huusi Tanja, juoksi pöydän
taakse, taputti käsiään ja hyppäsi iloisena samalla paikalla.
"Ah, sinä rakas tyttöni", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh lempeästi,
kiiruhti hänen luoksensa, nosti hänet käsivarrelleen ja rupesi
suutelemaan häntä.
"Isä, isä kulta". Lapsi toisti lukemattomia kertoja nämä hyväilynimet,
kääntäen pois päätänsä, "isä kulta, kulta isä!"
Tämä pikku Tanja oli todellakin hurmaava, iloinen ja rakastettava
olento. Hänen sointuva äänensä, hänen aina hymyilevät kasvonsa pienine,
mustine silmineen, hänen kiehkurapäänsä ja tuo pieni vireä ja solakka
vartalonsa viehättivät myöskin minut kokonaan. Ei voinut olla ilolla
katselematta tuota lasta.
Hän tottui pian myöskin minuun, ja minä sain, niinkuin toisetkin,
ottaa häntä syliini ja leikkiä hänen kanssansa. Varsinkin kuuntelin
minä suureksi mielihyväkseni, kuinka hän kutsui isäänsä. Kun isä oli
huoneessa, puhui Tanja ainoastaan hänen kanssansa ja toisti yhtä mittaa
tuota hyväilevää "isä, isä kulta, kulta isä!"
Tuo "isä kulta" kuului erittäin ihanalta ja kujeelliselta. Ellei Tanjan
ääntä kuulunut talossa, voi olla varma, että hän nukkui.
Aleksander Dmitrijevitsh näytti hyvin onnelliselta. Sittenkuin hänen
oli täytynyt elää niin monta vuotta sairaan, lapsettoman vaimonsa
kanssa, oli hän nyt saanut täyden perheen, johon hän oli kiintynyt
sydämensä pohjasta. Hän sai nauttia iloja, joista hän ennen ei ollut
uneksinutkaan.
Hän rakasti hellästi myöskin kaksoisiaan. Teetä juodessa meni hän usein
heidän luoksensa, kumartui heidän yli, syleili heitä molempia samalla
kertaa — he istuivat aina vieritysten — puhui heille helliä sanoja ja
suuteli heitä.
Mutta hän virkkoi tavallisesti: "no, no, älkää olko noin synkän
näköisiä, kyllä kaikki vielä hyvin käy" — ja silloin hänen äänessään
kuului surumielisyyden vivahdus, sillä häntä suretti, etteivät hänen
vanhimmat lapsensa olleet oikein niinkuin toiset lapset.
Silloin kaksoiset hymyilivät arasti ja kävivät iloisemmiksi.
Aleksander Dmitrijevitsh rakasti vaimoansa yli kaiken. Hän jumaloitsi
häntä sokeasti, eikä siinä ollut tarpeeksi, että hän olisi huomannut
vaimonsa virheitä, mutta hän ei uskaltanut ajatellakaan sitä
mahdollisuutta, että niitä olisi voinut olla hänessäkin.
Minä muistan selvästi kuinka se minua ihmetytti.
Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus voisi ulottua niin
pitkälle. Hän seurasi vaimonsa joka askeletta ja jokainen pikkuseikka,
joka koski Ljudmila Ivanovnaa, huoletti häntä.
"Mene kävelemään, kultani, sää on niin kaunis, muuten sinä nukut taas
levottomasti", toisti hän joka aamu, kun oli juotu teetä.
"Ole kaikin muodoin syömättä kaalia, aarteeni, minä pelkään... sinähän
valitit eilen", sanoi Aleksander hänelle päivällistä syödessämme.
"Sinä näytät niin kalpealta tänään, iapsukaiseni, tee minulle se
palvelus, että menet levolle, sinä olet väsynyt", sanoi hän vaimollensa
illalla.
Ja Ljndmila Ivanovna rypisti joka hänen sanallensa otsaansa,
vaikk'ei hän vastannut mitään. Minä huomasin sen, mutta Aleksander
Dmitrijevitsh ei ajatellut lainkaan sitä, että hänen rakkautensa kävisi
hänen vaimollensa joskus vastukselliseksi. Joka kerta, kun Ljudmila
Ivanovna soitti pianoa ja lauloi, innostui Aleksander Dmitrijevits
sanomattomasti. Hän huomautti erittäin äänen puhtaasta soinnusta ja
esittämisen sydämellisyydestä, ja tästä minunkin täytyi häntä kehua.
Muutoin hän ei suinkaan laulanut huonosti.
"Laula tuo laulu, sinä tiedät, aarteeni", oli Aleksander
Dmitrijevitshillä tapana sanoa joka ilta, "Oi armas enkelini, halaa
minua. Se on minun lempiromanssini".
Ja Ljudmila lauloi miehensä lempiromanssin.
"Kuule", sanoi hän sitten, kääntyen minun puoleeni, "eikö se ole
hurmaava?"
"Oi armas enkelini, halaa minua", lauloi hän tunteellisesta
"Jos sinä vaan tietäisit, kuinka hurmaavan kiltti ja lahjakas minun
vaimoni on; ja hän on todellinen kaunotar — minun Ljudmilani — eikö
totta?"
Mutta kaikkea tuota minä en voinut tietää. Minä en havainnut
Ljudmilassa kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän oli kyllä jokseenkin
kaunis, mutta että hän olisi ollut viisas, hyvä ja lahjakas, sitä minä
en voinut parhaimmallakaan tahdollani tunnustaa. Ljudmila Ivanovna
muistutti minulle käytöksellään aina kissaa.
Lyhytkasvuinen, ryhti eteenpäin kallistunut, enemmän lihava kuin
laiha, viheriäiset, viekkaat silmät, joissa aina piili jotakin
kaksimielistä ja ilkeätä, oli Ljudmila. Hänellä oli punainen tiheä
taaksepäin kammattu tukka. Hän liikkui hiljaa ja kuulumattomin
askelin väljällänsä olevassa mustassa puvussaan. Jos hän puhui jonkun
kanssa ystävällisesti, ei tietänyt, oliko hänen sanoillansa vilpitön
tarkoitus, vai oliko ystävyyden osoitus pelkkää teeskentelyä. Jos hän
oli sitten kenen kanssa tahansa yhdessä... lastensa tahi miehensä
kanssa, niin ei olisi voinut päättää, oliko hän hyvä äiti ja vaimo, vai
oliko hän ylipäänsä hyvä nainen vai ei. Minä en tullut sen viisaammaksi
siinä suhteessa, rakastiko hän miestänsä ja lapsiansa.
Hän oli 24 vuoden vanha eikä ollut nauttinut erityistä sivistystä,
lukuunottamatta sitä, että hän oli viettänyt kuukauden
kasvatuskoulussa. Kotona vanhan, hyvin niukan sivistyksen saaneen
tilanomistajattaren luona, joka eli yksinäisyydessä, oli vallan
mahdoton täyttää hänen laiminlyötyä kasvatustansa; hän ei oppinut muuta
kuin suolaamaan sieniä ja ruokkimaan kalkkunoita.
Mutta omasta mielestään oli Ljudmila hyvin sivistynyt ja
maailmanviisas. Hän oli tietävinänsä Pietari Suuresta; hän näytti,
että hänellä oli jotakin käsitystä nihilisteistä ja intelligenssistä
ja että hän vielä tiesi sanoa, missä Ruotsi ja Norja ovat; hän osasi
lausua nopeasti "charmant", hän lauloi ja soitti pianota. Huolimatta
näistä kaikista ominaisuuksistaan, minun on suoraan tunnustaminen, että
sydäntäni oikein kirveli ajatellessani, että Aleksander Dmitrijevitsh
oli vaimokseen sattunut saamaan sellaisen naisen, joka ei lainkaan
sopinut hänelle hienotunteiselle miehelle. Minusta hän olisi voinut
valita itselleen sopivamman vaimon, mutta nähdessäni taas kuinka
onnelliselta hän näytti kodissaan, luulottelin minä päättäneeni väärin.
"Miks'ei Ljudmila olisi sopiva vaimo Aleksander Dmitrijevitshille?
Senkötähden ett'ei hän osaa puhua niin kauniisti ja että hän hymyilee
niin kummallisesti? Siinä minä tuomitsen väärin."