Minä olen tuntenut Aleksander Dmitrijevitshin yhtä kauvan kuin
itsenikin. Hänen nimensä on yhteydessä monen muiston kanssa
minun lapsuudenajaltani ja herättää mielessäni paljon rakkaita
ja miellyttäviä asioita kaukaisesta menneisyydestä. Aleksander
Dmitrijevitsh oli minun nuorempani siskojeni risti-isä, Aleksander
Dmitrijevitsh kävi yhdessä isäni kanssa metsästämässä ja lähetti meille
jouluksi suuria lahjoja. Kerran hän lahjoitti minun äidilleni suuren
mustan hevosen, jonka toinen silmä oli valkoinen.
Jotakin suloista ja ihanaa on mielestäni hänen nimessään. Hänellä oli
tapana käydä luonamme joka vuosi, lapsia hänellä ei ollut, ja hänen
vaimoansa me emme tunteneet. Vaimo asui jossakin kaukana etelässä, eikä
hän koskaan hänestä meille puhunut. Me tiesimme ainoastaan, että hänen
vaimonsa oli aina sairas.
Kerran Aleksander Dmitrijevitsh tuli luoksemme suruissaan. Me
kummastuimme siitä suuresti. Hänhän oli ennen aina ollut vallan
toisellainen, oli iloinnut ja leikkinyt kanssamme. Hän kertoi
meille, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että hän nyt oli aivan
yksin maailmassa. Vielä nyt minä tarkoin muistan kaiken tämän. Me
itkimme silloin hiljaa lastenkamarissamme hänen tähtensä, sillä me
surkuttelimme häntä.
Senjälkeen Aleksander Dmitrijevitsh alkoi käydä meidän luonamme
yhä harvemmin, mutta sentään me rakastimme häntä, vaikka me olimme
ajan mukana jo kasvaneet suuriksi. Minä muistan, miten käydessäni
kahdeksaatoista rupesin teitittelemään häntä silloin kun hän tuli
luoksemme ja kuinka hän pyysi minua edelleenkin puhuttelemaan häntä
tuolla vanhalla, tuttavallisella "sinä"; ja niin se jäikin siihen
päivään, kuin nyt on.
Aleksander Dmitrijevitsh oli lähes 50 vuotias, kun häneltä kuoli
ensimmäinen vaimonsa. Hän ei ollut siis enään nuori, mutta kuitenkin
oli hän vielä jokseenkin vilkas ja ruumiinsa puolesta vallankin reipas.
Hänellä oli pieni vatsan alku; hänen tukkansa oli harmaa ja auttavan
tiheä, mutta ylipäänsä hän näytti ikäiseksensä olevan nuori ja rivakka.
Jouduttuaan leskimieheksi Aleksander Dmitrijevitsh siirtyi maataloonsa
ja uhrasi koko aikansa maanviljelykseen. Me emme olleet nähneet
häntä pitkään aikaan, kun äkkiä saimme kuulla, että hän oli mennyt
toisiin naimisiin nuoren tytön, Ljudmila Ivanovnan kanssa. Vanha
tilanomistajatar, joka oli Aleksanderin naapuri, oli ottanut luoksensa
Ljudmilan pienenä, niinkuin oman lapsensa; vanhan rouvan kuollessa jäi
Ljudmila yksin maailmaan, ilman isää ja äitiä, joita hän ylipäänsä ei
ollut koskaan tuntenut, ja Aleksander Dmitrijevitsh meni hänen kanssaan
naimisiin, kuten minun äitini ilmoitti, "pelkästä armeliaisuudesta".
Meitä suuresti hämmästytti hänen naimisensa, olimmehan me siitä vähän
vihaisiakin. Me aavistimme, ett'ei hän nyt enään kävisi meidän luonamme.
Heti jo naimisen ensi vuonna lahjoitti vaimo hänelle kaksoiset, ja
Aleksander kirjoitti meille tämän tapauksen johdosta ihastusta uhkuvan
kirjeen, josta selvästi näkyi, kuinka ylenmäärin onnellinen hän oli.
Nyt minä tapasin Aleksander Dmitrijevitshin, sittenkuin me emme olleet
nähneet toisiamme puoleentoista vuoteen. Sitä ennen olin kohdannut
häntä pari kertaa Moskovassa hänen sisarensa talossa, jossa minä
seurustelin ja jonne hän usein tuli käymään tilaltansa. Minusta hän ei
ollut, ei ainoastaan vanhentunut, vaan hän myöskin näytti reippaammalta
ja nuoremmalta kuin ennen. Hän oli ajattanut poskipartansa, ja hänen
hyväntahtoisissa pyöreissä kasvoissaan, joita kaunisti tiheät viikset,
ilmeni rauha ja tyytyväisyys.
Kaksi päivää kohtauksemme jälkeen olimme jo hänen maatilallansa, joka
sijaitsi T:n kuvernementin kaukaisimmassa sopessa.
Minä hurmaannuin heti maan hiljaisuudesta, josta en ollut saanut
nauttia kahteen kuukauteen. Oli loppupuoli lokakuuta. Sää oli tyyni
ja kirkas. Päivän heleä valo kirjasi koko luonnon; viheriät niityt,
kellertävät metsät ja sinertävä taivas... kaikki oli ihanaa.
Kun me ajoimme pihalle ja astuimme yksikerroksiseen harmaaseen taloon,
tuli iloiten meitä vastaan Aleksanderin koko perhe. Ainoastaan jo
tuosta vastaanotosta, lasten riemuhuudoista, jotka kaikki heti häntä
syleilivät ja melusta, minä ymmärsin millainen isä hän oli.
Aleksander Dmitrijevitsh esitti minut vaimollensa. Ljudmila Ivanovna
oli mielestäni hyvin kaunis.
"Tässä on", sanoi hän vaimolleen osoittaen minua, "Semjon Petrovitshin
poika, josta minä usein olen puhunut sinulle. Hän tahtoo koota meillä
voimia, me pidämme hänestä hyvän huolen, lähetämme hänet metsästämään
ja pidämme luonamme niin kauvan kuin suinkin; nuori mies ehkä käy
iloisemmaksi."
"Minua ilahuttaa, minua ilahuttaa, meidän on niin ikävä, täällä
maalla", sanoi Ljudmila Ivanovna, löi kättä ja vähän punastui.
Minä ihmettelin heti hänen puhettansa. Hän käytti samaa puheenpartta
kuin palvelustytöt. Minä tiesin kyllä, että Aleksanderin vaimo ei
kuulunut hienoimpaan seurapiiriin; mutta kuitenkin en olisi luullut,
että hän tervehtisi minua tuohon jokapäiväiseen, liian nöyrään tapaan.
Minä vietiin pieneen, aivan yksinäiseen Aleksander Dmitrijevitshin
työhuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Minusta pidettiin heti huolta
eikä unhoitettu vähäpätöisimpiäkään seikkoja, ja minä tunsin itseni
kohta ensimmäisenä päivänä niin tyytyväiseksi, että minusta jo näytti,
kuin minun epätietoisa synkkämielisyyteni ja luuloteltu sairauteni
olisi täysin kadonnut.