Neljä päivää oli jo kulunut minun tulostani Aleksander Dmitrijevitsh
oli erittäin hyvä ja hellä minua kohtaan. Hän arvasi kaikki minun
toivomukseni, ennenkuin minä ehdin niitä ilmoittaakkaan. Hän otti
selvän minun lempiruoistani ja piti huolen siitä, että minulle niitä
tarjottiin.
Minä olin hänelle rakkaana vieraana, sillä hän oli tuntenut minun
vanhempani niin kauan ja rakasti meidän kotiamme niinkuin omaansa. Sitä
enemmän tahtoi hän olla minulle hyödyksi. Myöskin Ljudmila Ivanovna
oli kohtelias ja hyvä minulle, vaikka hänen ystävyytensä näytti
minusta teeskenneltyltä ja teki sentähden luonnollisesti minuun ikävän
vaikutuksen.
Kun me eräänä iltana istuimme teepöydän ääressä, kysyi häneltä
Aleksander Dmitrijevitsh, joka tapansa mukaan huolehti hänestä,
minkätähden hän oli niin surullinen.
"En minä ole surullinen", vastasi Ljudmila Ivanovna äreästi.
"Älä nyt suutu, armaani, en minä tarkoittanut loukata sinua", sanoi
Aleksander Dmitrijevitsh, kummastuen ja murheellisena.
"Ethän sinä loukkaa minua, mutta minä olen todellakin väsynyt sinun
ijankaikkisiin kysymyksiisi; milloin minä olen kalpea, milloin
surullinen, väliin yhtä, väliin toista..."
"Mutta kultani, kuinka sinä voit sanoa niin", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh nuhdellen.
Häntä näytti Ljudmilan tuo hänelle vallan odottamaton käytös suuresti
hämmästyttävän. Surun ja kärsimyksen ilme painui hänen kasvoillensa. He
olivat kumpikin vaiti. Minä katsahdin Ljudmila Ivanovnaan.
"Nyt vasta näkee mikä ihminen hän on", ajattelin minä. Äkkiä lähetti
hän minulle tuskin näkyvän hymyn ja katsoi minuun viheriäisillä
silmillänsä. Minä huomasin niissä pahan hohteen. Vaitiolo kävi
tuskalliseksi.
Silloin juosta karkasivat lapset meluten huoneestansa ja tauvottivat
hiljaisuuden.
"Isä, isä kulta, me rakennamme huoneita, pieniä kivihuoneita", huusi
Tanja.
Aleksander Dmitrijevitsh otti hänet syliinsä ja käveli hänen kanssaan
hiljaa edes takaisin. Ljudmila Ivanovna seurasi heitä katseillaan.
"Se on todellakin sietämätöntä", rupesi hän valittamaan, kun Aleksander
Tanja selässänsä oli poistunut huoneesta. "Aleksander Dmitrijevitsh
(hän kutsui miestänsä aina niin, aivan kuin tunnustaen hänen henkistä
etevämmyyttänsä) on toimissaan kaiket päivät, ja minä olen aina yksin,
alinomaa yksin, ilman seuraa, ilman huvituksia. Minä iloitsen suuresti
teidän käynnistänne luonamme. Ei kukaan ole tähän asti tullut tänne;
rauhantuomari vaan silloin tällöin poikkeaa meille, mutta hänkin on jo
vanha. Sitä paitsi Aleksander Dmitrijevitsh saattaa itsellensä liian
paljon vaivaa minun tähteni, väliin minä väsyn kauheasti häneen..."
"Hänkin jo vanha..." minä toistin mielessäni Ljudmilan sanat — ne
olivat törkeitä eikä suinkaan kauniita.
Hän istui teekeittiön luona ja tarjosi teetä.
"Aina minun täytyy jäädä kotia", jatkoi hän, "ainoastaan kerran olen
minä ollut tanssiaisissa klubissa, siellä oli niin hauskaa... Ah,
kuinka minun oli hauskaa! Siellä oli niin paljon upseeria... Pidättekö
te tanssista?"
"Kyllä, joskus", vastasin minä vastahakoisesti.
Minä yhä vielä näin silmissäni Aleksander Dmitrijevitshin hyvänsuovat,
surulliset kasvot.
Mutta eriskummallista kyllä, vaikka Ljudmila Ivanovnan valitukset
ja hänen käytöksensä olivat minulle vastenmielisiä ja hänen raaka
puheensa pahasti loukkasi minua, oli hänessä tällä hetkellä jotakin
puoleensa vetävää, vieläpä viehättävääkin. Hän keskusteli nyt niin
avosydämmisesti ja vilpittömästi minun kanssani, että minä oikein otin
osaa hänen suruunsa ja minun tuli häntä sääli, hänen miehensä kun
tarjosi hänelle niin vähän huvituksia.
"Miksi te ette pyydä Aleksander Dmitrijevitshiä käymään kanssanne
paikassa ja toisessa; sitä hän ei varmaankaan kieltäisi teiltä", sanoin
minä yhä enemmän osaa-ottavaisesti.
Minä rupesin ihailemaan hänen pientä ja pehmeätä kättänsä, jonka suonet
näkyivät hyvin pirteästi ja jossa hän piti hopealusikkaa.
"Ah, en, minä en tahdo pyytää häntä siihen, minä tiedän, ettei hän
mielellänsä käy minun kanssani vieraissa, ja mitä se hyödyttäisikään...
Nythän te olette tullut tänne meidän luoksemme, ja minua ilahuttaa..."
Hän veti suunsa vinoon ja hymyili ainoastaan yhdellä suunkulmalla.
Minä katselin häntä. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja nämät
jokseenkin pitkälliset ja tutkivaiset katseet merkitsivät sekä hänellä
että minulla jotakin epärehellistä. Minä tunsin, että minun sydämmeni
kuohui. Täytymys, joka tähän asti oli leimannut seurusteluamme, oli
tällä hetkellä täydelleen haihtunut ja antoi arvaamatonta sijaa
molemminpuoliseen lähestymiseen.
Myöhemmin illalla, kun lapset olivat menneet, levolle, istuimme minä
ja Aleksander shakkipöydän ääressä: mutta hän ei ollut iloinen eikä
laskenut leikkiä niinkuin ennen. Ljudmila Ivanovna oli taas päinvastoin
niin vilkas ettei koskaan ennen, hän lauloi paljon ja soitti valssin
"Mennyt aika". Hänen poskiansa punotti ja hän puhui taukoamatta. Minä
vastasin hänen yksinkertaisiin kokkapuheisiinsa, mutta minä huomasin,
että vaikka Aleksander Dmitrijevitsh nauroi, häntä ei kuitenkaan
miellyttänyt, että hänen vaimonsa laski leikkiä minun kanssani.
Hän luotti kuitenkin minuun ja vaimoonsa, niin että ainoastaan nuo
Ljudmilan edellisellä hetkellä lausutut sanat pahoittivat hänen
mieltänsä ja ne, ne nyt turmelivat koko hänen iltansa. Sitä paitsi
oli Aleksander Dmitrijevitsh sekä hengellisesti että ruumiillisesti
likinäköinen eikä hän sentähden huomannut sitä, minkä minä äkkiä keksin
ja minkä jokainen tulokas olisi heti huomannut, Niissä katseissa, joilla
Ljudmila tarkasteli miestänsä, oli jotakin halveksivaa ja pahaa.
Kun me illalla erosimme toisistamme, piti Ljudmila minun kättäni
omassa kädessään kauvemmin kuin muutoin ja hän puristi sitä kovemmin
kuin ennen. Taas hän katsoi minuun niin kummallisesti, niinkuin ensin
teepöydän ääressä, ja tuo katse sai minut rauhattomaksi. Aleksander
Dmitrijevits sanoi surumielisenä minulle hyvää yötä, ja minä lähdin
huoneeseeni.
Maata pantuani tunsin minä itseni rikolliseksi. Minun omatuntoni ei
ollut puhdas ja rauhallinen. Minä olin näkevinäni edessäni tänä iltana
kiihoittuneen Ljudmilan hänen viheriäisine, vetistyneine silmineen
ja hänen rinnallaan Aleksander Dmitrijevitshin suuren hyväntahtoisen
muodon ja murheelliset kasvot.
"Mutta millä ja ketä vastaan olen minä rikkonut?" ajattelin. "Hän vaan
keikailee minun edessäni — siinä kaikki."
Mitään muuta ei voinutkaan tulla kysymykseen, ja minä koetin rauhoittaa
itseäni sillä ajatuksella.
Mutta tietämättäni olin taas tuntevinani hänen valkoisen ja pehmeän
kätensä minun kädessäni ja näkevinäni hänen kostean katseensa
tähystävän minua.
"Niin, hänen käytöksensä minua kohtaan on todellakin muuttunut",
ajattelin minä. "Ensi päivinä oli hän maltillinen, enkä minä
käsittänyt häntä; nyt on vallan toista. Hän ei rakasta miestänsä, joka
päinvastoin on hänelle vastenmielinen. Mutta kuinka hän on kaunis!...
Mitä tyhmyyksiä tämä on?" ajattelin jälleen, "vai olenko minä tullut
hulluksi? Hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo!..."
Kun minä seuraavana aamuna astuin ruokahuoneeseen, olivat jo kaikki
siellä koossa, ja kaikki näyttivät olevan parhaimmalla tuulella.
Puolisot olivat rakentaneet rauhan. Aleksander Dmitrijevitsh oli
jälleen iloisella ja hyvällä mielellään. Ljudmila Ivanovna taas oli
kainona ja maltillisena. Hyväillen hän puhui miehensä kanssa ja oli
minulle tyly. Mutta minä näin kyllä, että hän teeskenteli. Hän oli
vaan näön vuoksi hellä miehellensä, mutta antoi minulle niinkuin
edellisenäkin päivänä, salaisia silmäyksiä. Aleksander Dmitrijevitsh ei
huomannut mitään.
Sinä päivänä piti hänen matkustaman kaupunkiin virkatoimissaan. Kun
me olimme juoneet teetä, jätti hän meidät. Ljudmila Ivanovna painoi
suutelon hänen sileäksi ajetulle poskelle.
"Ehkä minun täytyy jäädä kaupunkiin yöksi", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh istuen vaunuissa, "minä kyllä en sitä luule, mutta pidä
huoli, armaani, siitä ettei meidän ystävämme ole ikävä. No, minä palaan
kotia jo illalla."
Rauhallisena ja tyytyväisenä jätti hän meidät.
Heti kun hän oli lähtenyt, menin minäkin kotoa niinkuin minulla oli
joka päivä tapana tehdä, metsään ampumaan lintuja. Tänä päivänä
se oli minusta erittäin mieleistä, melkeimpä välttämätöntä. Minä
tahdoin päästä selville siitä, mikä minua kiusasi. Minä kuljin
kauan pensastossa ja tiheän metsän rinteellä ja ammuin joitakuita
kyntölintuja.
Mutta minä en voinut pitää ajatuksiani koossa, oliko siihen sitten
syynä se, että minä olin väsynyt vaiko jotain muuta. Minä tunsin
taas tuota entistä tahdonheikkoutta ja minä antauduin hiomisille
ajatuksille, niille ajatuksille, joista jo olin kärsinyt Moskovassa.
Minä ymmärsin, ett'ei itseänsä voi minnekään paeta.
Minä olin täydelleen Ljudmila Ivanovnan ja hänen viheliäisten silmiensä
ja polttavien käsiensä vallassa.
Voi tuntua kummalliselta, mutta hänen kuvansa oli painunut niin syvälle
minun mielikuvitukseeni, että minä en voinut ainoastaan vapautua siitä,
vaan minä myös en nähnyt enkä ajatellutkaan mitään muuta. Minä koetin
vakuuttaa itselleni, että Aleksander Dmitrijevitsh oli minun vanha
ystäväni, ett'ei minulla ollut oikeutta ajatella hänen vaimoansa sillä
tavoin, että minä olin paatunut ja turmeltunut olento, jos voisin
antautua moisten ajatusten valtaan... mutta mikään ei auttanut. Minä
tiesin, mitä naisia hän oli. Minä käsitin nyt hänen käytöksensä minua
kohtaan, mutta minulta jo puuttui voimia ajatella hänestä toisella
tavoin.
"Mutta hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo, tuon hyvän ja
rakastettavan miehen, joka on kantanut minua ja minun veljiäni
käsillänsä", toistin minä rauhoittuakseni.
"Sehän on halpamaista ja inhoittavaa", sanoin minä itsekseni, ja sitä
seuraa omantunnon vaivat ja tuskat".
"Tietenkin... niinkin... mutta... hän on niin hurmaava! ..."
Ja jälleen jouduin riettaiden ajatusten ja himojen valtaan.
Sillä tapaa minä kiusaamistani kiusasin itseäni kuleskellen ympäri
metsässä. Eläin oli minussa herännyt ja se kärsi hirveästi. Minä
tahdoin ajaa pois itsestäni sen, mikä minua kiusasi, mutta voimat
puuttuivat minulta. Ljudmilan ja minun välilläni oli solmittu näkymätön
sähkövirta, enkä minä enää jaksanut sitä katkaista.
V
Kun olin menossa kotia, kello kahden vaiheilla päivällä, tuli Ljudmila
Ivanovna minua vastaan kartanon läheisyydessä. Hänen kanssansa olivat
hänen kaksoisensa, hän oli ilman hattua, mutta hän oli heittänyt
päällensä mustan lämpöisen viitan.
"Oletteko te väsynyt?" kysyi hän minulta. "Me päätimme tulla teitä
vastaan. Teidän ystävänne Tanja ei tahtonut tulla mukaan; vaan
mieluummin jäädä kotia lapsentytön kanssa; hänen on ikävä, kun hänen
isänsä on poissa. Miten ihana on ilma tänä päivänä!"
"Kyllä", sanoin minä ja tunsin, kuinka hänen odottamaton tulonsa
hermostutti minua.
"Minä olen ajatellut teitä koko päivän", sanoin minä; nuo sanat
pääsivät suustani huomaamattani.
"Vai niin? Ja minä teitä. Se on totta. Tulkaa nyt kotia, niin me syömme
päivällistä."
Me kävimme toistemme rinnalla. Hän uhkui verevyyttä ja nuoruutta.
Tuoksu hänen ruumiistaan ja haju kuihtuneista koivunlehdistä ja
kosteasta maasta yhteisesti myrkyttivät hermojani ja riistivät minun
tahdonvoimani viimeisenkin jäännöksen. Kaksoiset juoksivat edellämme,
suuret kummikalossit pienissä ohutsäärisissä jaloissaan.
"Tiedättekö, minulla on kerrottavana teille uutinen", sanoi Ljudmila
Ivanovna hetkisen oltuamme vaiti, kääntäen päänsä minua kohden ja
katsoen minua suoraan silmiin.
"Mikä uutinen?"
"Arvatkaa!"
"Koskeekohan se Aleksander Dmitrijevitshiä?"
"Aivan niin, ja mitä luulette sen tietävän?"
"Eikö hän tule tänään kaupungista kotia?"
"Te olette arvannut oikein. Vaunut palasivat äsken, ja kuski toi
minulle kirjeen, mieheni kirjoittaa, että hänellä on tärkeitä asioita
kaupungissa toimitettavana ja tulee sentähden kotia vasta huomenna."
"Mahdotonta", huudahdin minä epäillen.
"Totta se on, minä vakuutan..." kuinka minä osasinkaan arvata uutisen
jonka hän tahtoi ilmoittaa minulle. Luultavasti hänen keikailemisensa
ja sen salaperäisyyden tähden, jolla hän siitä puhui. Olihan sitä
paitse itse Aleksander Dmitrijevitsh lähtiessään sanonut tulevansa
kotia ehkä vasta seuraavana päivänä.
Tultuamme kotia, söimme päivällistä ja sitten kävelimme lasten kanssa
puutarhassa. Kello 5 joimme teetä. Illalla istuin salissa hänen
kanssaan kahden. Minä luin sanomalehteä ja hän kirjaili korko-ompelua.
"Ei, minun täytyy matkustaa jo tänä päivänä iltajunassa", päätin minä
ja yhä vaan luin, ymmärtämättä mitä luin. "Sehän on kauheata, hänhän
antaa minun selvästi ymmärtää... Aleksander Dmitrijevitsh parka... ja
minäkin... mutta kauheinta tässä on se, ettei hän näe mitään; senpä
tähden kaikki näyttää niin yksinkertaiselta".
"Aikanne kuluu teiltä Moskovassa kai hyvin hauskasti?" kysyi Ljudmila
Ivanovna ja hänen silmistään loisti samalla kummallinen valo.
"Oh niin, tavallansa", vastasin minä.
"Ja minun on täällä niin ikävä", jatkoi hän, nostamatta silmiänsä
työstään. "Aleksander Dmitrijevitsh on kaikessa tapauksessa jo vanha...
minä kyllä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuitenkin... hänhän voisi
minulle olla isänä. — —"
"Jo vanha... voisi olla isänä..." toistin minä mielessäni, "en, minä en
erehdy."
Samassa hän näytti minusta vastenmieliseltä. Kun hän erityisellä
äänenpainolla lausui sanan "vanha" ja useamman kerran toisti saman
sanan, oli hän minusta inhottava. Minä ponnistin viimeiset voimani ja
nousin seisoalleni.
"Tiedättekö", sanoin hänelle päättäväisenä, "minä matkustan heti; olen
vallan unhoittanut, että olen siihen pakoitettu. Minä kyllä lupasin
Aleksander Dmitrijevitshille viipyä täällä vielä pari päivää, mutta
sitä en kuitenkaan nyt voi."
Hän katseli minua hämmästyneenä.
"Mutta kaikin mokomin, se ei käy päinsä. Mitä Aleksandnr Dmitrijevitsh
ajattelisi. Jääkää, minä pyydän."
Hän kävi levottomaksi.
"Ei, minun täytyy lähteä. Minun täytyy pyytää teitä heti käskemään
valjastamaan hevoset vaunujen eteen", toistin minä vakavasti.
"Mikä teidän on?" kysyi hän mielitellen ja tarkoittavaisesti, päästyään
hämmästyksestään.
Hän nousi sohvasta, lähestyi minua, tuli viereeni ja tarjosi minulle
kätensä. Hänen silmänsä tummenivat, ja hän veti silmäluomensa hiukan
yhteen.
Lastenkamarista kaikui korvissamme Tanjan heleä ääni.
"Ei, sehän ei käy päinsä", sanoin minä hänelle, tarttuen hänen käteensä
ja puristaen sitä, "se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua!"
Huolimatta vastustuksestani halusin tuona hetkenä sulkea hänet syliini;
hän tunsi laitani ja kuiskasi:
"Rakkahin ystäväni, se saa tapahtua, se saa..."
Hän laski olkapäilleni kätensä, joka hänellä oli vapaana, ja lähenti
kasvonsa puoleksi avonaisine huulineen minun kasvoihini. Jotkut pitkät,
pehmeät hiukset, jotka peittivät hänen otsaansa, koskettivat silmiäni.
"Illemmalla", kuiskasi hän, yhdellä hyppäyksellä, kuin kissa, vetäytyen
luotani.
Sydäntäni tykytti. Minä en voinut enää hallita itseäni.
"Vartokaa, vartokaa!" huusin minä hänelle korottaen käsiäni häntä
kohden, sillä nyt minä tahdoin että hän olisi jäänyt läheisyyteeni.
"Ei nyt on vuoro _teidän_ vartoa", sanoi hän nauraen. "Te kummallinen
mies..."
Ja nauraen poistui hän huoneesta.
Me söimme illallista. Tanja oli iloinen, kuin ainakin; kaksoiset
istuivat ääneti. Mieltäni kirveli, enkä koko aikana puhunut sanaakaan.
"Lankeenkohan nyt minäkin... olenko jo niin syvälle paatunut?" Tämä
ajatus ja toiset samallaiset pyörivät mielessäni. "Enköhän saa itseäni
hillityksi? Sitten on kaikki mennyttä."
"Jumalani, ovatko sitten kaikki ihmiset voimattomia näissä
tapauksissa!"
Ljudmila Ivanovna kehoitti minua säestämään lauluansa, kunnes lapset
nukkuisivat. Tahdotonna tottelin häntä tohuisen aistillisuuden
valtaamana. Hänen mielensä oli kovin liikutettu ja alinomaa hän nojasi
minuun.
"Hän lauloi joitakuita lauluja, mutta minä olin saanut tarpeeksi hänen
laulustaan; äänensä kuului minusta yksitoikkoiselta enkä kuunnellut
lauluansa. Olihan vaan niin suloista tuntea hänen ruumiinsa lämmön niin
lähellä selkäni takana, ja minä tunsin polttavan halun saada vetää
häntä vielä lähemmäksi itseäni.
"Me menimme saliin. Ensin täytyi antaa lasten ja Dundjashkan nukkua...
Kuinka Aleksander Dmitrijevitsh sallikaan minun olla hänen kanssaan
kahden? Ehkä hän kuitenkin palaa kotia meidän sitä aavistamattamme",
päätin minä ja ilmoitin Ljudmilalle epäilykseni.
"Ehkä Aleksander Dmitrijevitsh tulee äkki-arvaamatta kotia nähdäkseen,
miten me täällä aikaamme vietämme", sanoin puoleksi leikillisesti.
Hän nauroi.
"Ah ei, sitä hän ei tee koskaan; hän ei koskaan valehtele, ja luulenpa,
että hän on jäänyt tänään kaupunkiin minun tähteni, että minä tänä
iltana saisin olla teidän kanssanne kahden kesken ja hankkisin
itselleni huvituksen. Hän on oikullinen, eikä näe mitään, miesparka."
Hän naurahti taas äänekkäämmin ja teeskennellen.
Aleksander Dmitrijevitshin käytöstapa oli minulle käsittämätön. Uskoin
kuitenkin Ljudmilan sanoja enkä sen enempää puhunut siitä.
"Kuka tiesi?", päätin itsekseni, "vaikkapa hänellä olisikin ollut
kaupungissa tehtäviä, mutta ehkä Ljudmilakin on oikeassa; mahdoton on
tunkeutua ihmissieluun ja sen salaisuuksia tutkia."
Saadakseni aikamme kulumaan, pyysin Ljudmilan pelaamaan kanssani
"tammea." Hän suostui, ja me istuimme sohvaan. Hänen valkoinen
kätensä kosketteli kättäni, hänen napeloita siirtäessään. Polvemme
viistäytyivät. Levotonna hän yhä vääntelihe paikallansa. Hänen
poskillansa puna yhä kirkkaammin hohti ja kosteilla silmillään hän
minua yhä tarkasteli.
Jo kävi kello yhtätoista. Nyt voi varmuudella otaksua, ettei Aleksander
Dmitrijevitsh enää palaisi. Kauhistumistani kauhistuin, kun täytyi
siinä hänen kanssaan kahden olla, mutta en voinut myöskään mennä
tieheni. Ei ollut enää minulla valtaa itseni yli, vaan kiihoituin vaan
kiihoittumistani.
"Mitä te siinä teette?... Pettäjä!.. huudahti Ljudmila, kun leikilläni
otin häneltä napelon.
"En minä..."
"Antakaa se heti takaisin!"
Hän tarttui käteeni koettaen avata nyrkkini.
Tuo kosketus vei minulta viimeisenkin malttini. Minä siirryin ihan
lähelle häntä, kiivaasti tartuin hänen olkapäihinsä ja vedin häntä
luokseni kaikilla voimillani.
"Ei, päästäkää, jääkää paikallenne... tyttö on viereisessä huoneessa",
sanoi hän kuiskaten, riistihe irti ja uhkasi minua sormellaan.
Terävästi tuijottaen minuun, osoitti hän sormellaan ruokahuoneen
selällään olevaa ovea; siellä oli pöytä vielä katettuna.
Minä päästin hänet, ja huokasin syvään. Hän heittihe loikomaan sohvan
selkää vasten hymyillen teeskentelevästi.
Minä nousin divoonilta ja rupesin rauhoittuakseni kävelemään
edestakaisin huoneessa.
Ruokahuoneessa näyttäytyi Dunjashka.
"Nukkuvatko lapset?" kysyi Ljudmila Ivanovna niin tyynenä kuin ei
mitään olisi tapahtunut.
"Nukkuvat", vastasi Dunjashka lyhyesti, korjaten ruoat pöydältä.
"Sitten menen minäkin levolle", sanoi Ljudmila, niin että Dunjashkan
piti kuuleman, "minä olen väsynyt."
Mutta hän jäi kuitenkin istumaan paikallensa.
"Aleksander Dmitrijevitshia ei vaan kuulu tänä iltana kotia", sanoi hän
valitellen.
Dunjashka pian katosi ruokahuoneesta, sammutettuaan Ljudmilan käskystä
lamput käytävissä. Minä yhä vaan levottomana kävin edestakaisin, sillä
tunsin, etten voinut olla rauhallisena.
Oi kurjuuttani! Kuinka kipeästi koskeakaan ja kuinka surkeata
onkaan olla eläimenä, tuntea eläimellisen saavan valtoihinsa kaiken
inhimillisen meissä, koko meidän olentomme, tuntea sen tappavan ja
huumaavan meissä kaiken järkevän ja inhimillisen. Eikö millään tavoin
voi sitä voittaa, karkoittaa, kukistaa? Sehän on surkeata ja masentavaa.
Talossa vallitsi hiljaisuus; levolle oli Dunjashkakin mennyt. Me vaan
olimme kahden. Minä kuulin sydämmeni kovin lyövän. En tietänyt mikä
olisi tapahtuva ja odotin.
"Tästähän kuitenkin täytyy tulla loppu", lohdutin mieltäni, ihaillen
Ljudmilan rintaa ja kaulaa. "Loppu tästä tulee tavalla tai toisella".
Hetkisen kuluttua Ljudmila Ivanovna nousi seisoallen. Hän oli
nähtävästi odottanut juuri tätä hetkeä.
"Me tavataan vielä", kuiskasi hän äkkiä korvaani; "minä tulen; menkää
vaan huoneesenne."
Hän kiiruhti pois ruokahuoneesta, ja heti sen jälkeen kuulin
lastenhuoneen oven narisevan.
"Jumalani, kuinka syvälle olemme langenneet! Minä tulen..." kaikui
vielä minun korvissani. Minä tunsin olevani niin kiihoittunut, kuin
olisin valmistautunut hirveimpään rikokseen.
Ymmärtämättäni oikein mitä tein, menin huoneeseni, riisuin siellä
kiireesti ja heittäydyin vuoteelleni. Tahallani sammutin kynttilän ja
jätin Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen oven selälleen.
Kuun valo tunkeutui ikkunasta huoneesen. Minä makasin silmät auki
polttaen paperossin toisensa perään. Olin kuumeessa.
"Nythän kaikki on yhdentekevää, on jo myöhäistä..." tämä ajatus ei
jättänyt minua. "Hän tulee kohta, hän tulee kohta! ... ah, joudu,
joudu."
Viereisessä huoneessa kuun valo muodosti lattialle ja huonekaluille
kaksi valkoista pilkkua, joissa leveänä ja mustana akkunapuite kuvastui.
Minä katsahdin tuohon salaperäisesti valaistuun huoneeseen. Aleksander
Dmitrijevitshin kirjoituspöytä, sille asetettuine kynttiläjalkoineen
ja koirineen pronssista, hänen nahalla peitetty nojatuolinsa ja hänen
kirjakaappinsa, kaikki tuo saattoi käsittämättömän pelon minuun. Koko
ruumistani värisytti. Päässäni sekaisin vierivät ajatukset toisensa
perään.
"Hän tulee kohta... kohta... jouduhan... tule, tule... niin kyllä, olen
häijy, irstas, mutta sille nyt en voi enää mitään... joudu, joudu...
nyt on jo myöhäistä."
Kului puoli tuntia täynnä tuskallista ja jännittävää odotusta. En
luullut ajasta tulevan koskaan loppua. Minä kuuntelin. Talossa oli
hiljaa kuin haudassa.
"Heti ovi avataan ja hän tulee. Lapset ja Dunjashka nukkuvat kyllä
raskaasti. Ulko-ovi on lukossa, eikä kukaan voi nähdä meitä..."
"Joudu, joudu... mutta tulehan..." kerroin taukoamatta, tuntien
tuskallisen pistoksen sydämessäni.
Minä kohotin yläruumistani, nojautuen kyynäspäilleni; silloin kuulin
lastenhuoneen oven hyvin hiljaa narisevan.
"Hän on ollut makuuhuoneessaan ja tulee nyt lastenhuoneen kautta,
siellä ensin katsottuaan, että kaikki on kunnossa."
Sydämmeni aaltoili. Olin valmis sulkemaan hänet syliin ja kohoutuin
vielä enemmän. Hirveä kiihoitus sai veren kiehumaan suonissani.
Mutta silloin tapahtui jotain aavistamatonta. Hiipien tuli joku
ruokahuoneen kautta suoraan minua kohden; kuului niinkuin pienet
avonaiset jalat olisivat hissutelleet lattialla.
Ensi silmänräpäyksessä en voinut päästä selville siitä, mitä näin;
luulin jo tulevani mielipuoleksi.
Aleksander Dmitrijevitshin huoneesen astui avojaloin pieni olento,
käsivarret ja kaula paljaina. Kuun valaisemalle paikalle se seisahtui,
arasti katsoen ympärillensä huoneessa. Tarkemmin sitä katsottuani,
tunsin sen; se oli Tanja. Hänen mustat silmänsä loistivat kuutamossa ja
olivat auki selällään; tukkansa oli hajallaan. Vielä kerran katsahti
hän hämillään ja peloissaan ympärillensä.
"Isä kulta, kulta isä", kuului hänen äänensä, rauhallisena, mutta
selvänä... "Hän on poissa", lisäsi hän sitten surullisesti, hymyillen
kauhistuneena.
Tuota hymyä en unhoita koskaan... Vielä hetkisen seisoi hän siinä,
sitten hän juosta hissutteli paljailla pikku jaloillaan huoneesta.
Ensin en käsittänyt tuosta mitään; se oli jotain käsittämätöntä.
"Mitä tämä on?" kysyin itseltäni. "Olisikohan tuo ollut pelkkää
mielenkuvitusta? ... Tanja?... Isä kulta, kulta isä!... Niin, se oli
hän. Mutta kuinka olisi hän tullut tänne yksin keskellä yötä?...
Kuutamo yössä?... Käyneekö hän unissaan?..."
Muuta selitystä ei ollut.
"Hän on kai noussut vuoteeltaan ja kiiruhtanut tänne. Onhan Aleksander
Dmitrijevitsh kertonut minulle, että Tanjan on niin tapana tehdä...
Mutta Ljudmila Ivanovna?... Hän lienee vielä makuuhuoneessaan. Miksei
hän siellä olisi?... Ah niin, hänhän tahtoi tulla minun luokseni...
Jumala, mitä olen aikeissa tekemään?"
"Mitä olen aikonut tehdä?... Mikä minun oikeastaan oli?... Olenko
sairas, vai olenko tullut mielipuoleksi?"
Minua puistatti ja samalla minä selvisin.
Minä en osaa kertoa kaikkea, mikä sinä hetkenä heräsi minussa, mutta
minä häpesin siihen määrään ja tunsin sellaisen kauhun siitä, mitä
olin aikonut tehdä, kuin en ole koskaan ennen elämässäni tuntenut.
Minä juoksin vuoteeltani ja sytytettyäni kynttilän rupesin kiireesti
pukeutumaan.
"Minä lähden heti kohta, tuossa tuokiossa", päätin vahvasti ja
vakavasti. Äkkiä minä taas tulin kokonaan tunnoilleni.
"Oli kuin olisi ollut ilmestys, joka oli ihan minua varten
tarkoitettu", toistin itsekseni.
"Mikä paatunut ilkiö minä olenkaan!" huudahdin itsekseni täydellä
vakaumuksella. "Kuinka olenkaan niin langennut ja ilettävä ja
heikko!... Ja sinä, tyttöseni, sinä puhdas, rakas lapsi, sinä olet
pelastanut minun huudollasi: 'kulta isä, isä kulta'!"
Minä kumarsin ottamaan saappaat vuoteen toisesta päästä.
"Kuinka, oletteko pukeutumaisillanne?" kysyi äkkiä joku vieressäni.
Vavahtaen hyppäsin seisomaan. Ovessa seisoi Ljudmila Ivanovna
tuijottaen minuun. Hänen kasvoissaan ilmeni levottomuus ja hämmennys.
Hän oli heti minusta huomannut, että jotakin oli tapahtunut.
"Mitä nyt?" kysyi hän epävarmalla äänellä.
En tietänyt, mitä minun piti hänelle vastaaman.
"Menkää täältä, Jumalan tähden", sanoin hänelle äkkiä liikutettuna,
niinkuin olisin puhunut vaan itsekseni, "minä lähden heti... Hän tuli
työhuoneesen paitasillaan, seisahtui ja huudahti äkkiä 'kulta isä,
isä kulta'... hän on poissa... oli kuin ilmestys... hän on pelastanut
meidät... ymmärrättekö?... Mutta menkäähän pois täältä, minä pyydän
teitä".
Ensin alussa hän ei ymmärtänyt mitään, hämmästyneenä vaan tuijotti
minuun. Kuinka kurjalta ja inhoittavalta hän nyt minusta näyttäkään!
"Kuka tuli tänne? Mitä te puhutte?" kysyi hän minulta hiljaisella
äänellä ja katsellen minua, niinkuin olisin ollut mielipuolena.
"Tanja, Tanja! Ettekö te vieläkään ymmärrä minua? Hän kävi unissa."
"Tanja?" kertoi hän.
Mutta minä huomasin, että hän vallan hyvin ymmärsi, mitä oli
tapahtunut. Hän kääntyi äkkiä ja katosi työhuoneeseen.
"Odottakaa kaikella muotoa, älkää lähtekö", sanoi hän hetken kuluttua
piilopaikastaan hiljaisella ja rukoilevalla äänellä. "Jumala tiesi,
mitä Aleksander Dmitrijevitsh vielä taitaisi luulla... jättäkää
matkanne ainakin huomisaamuksi. Minä rukoilen teitä, älkää nyt
matkustako!"
Minä en ottanut huomiooni hänen sanojansa, pikaisesti vaan yhä
pukeuduin. Pian hän vaikeni.
"Voiko luulla lankeavansa niin syvälle", ajattelin halveksien itseäni
ja mieleni ollessa kauhistuneena, "lankeavansa niin syvälle, että
ainoastaan sokea kohtalo voi meitä pelastaa ja avata silmämme."
Olin pukeutunut ja menin työhuoneesen. Nojaten seinää vasten seisoi
siellä Ljudmila Ivanovna ääneti ja odottaen minua. Hän rupesi taas
rukoilemaan minua, etten lähtisi nyt, vaan viipyisin seuraavaan aamuun.
Hän näytti kovin levottomalta ja puhui hiljaa syyllisen äänellä. Hänen
tuskansa vaikutti minuun. Minun tuli häntä sääli, vaikka hän yhä vielä
olikin minusta sanomattoman vastenmielinen.
"Hän on oikeassa", päätin minä, "minkätähden tekisin hänelle pahaa ja
— mikä olisi vielä pahempi — pahoittaisin Aleksander Dmitrijevitsh
paran mieltä herättäen hänen epäilyksiään. Saatanhan yhtä hyvin lähteä
huomenna... Ylipäänsä se ei paljoakaan vaikuta asiaan."
"Olkoon menneeksi, minä jään vielä huomiseen", sanoin minä.
Ljudmila Ivanovna meni vaieten Aleksander Dmitrijevitshin pöydän luo ja
seisoi siinä vartalo eteenpäin nojautuneena. Kirkas kuutamo tunkeusi
ikkunasta valaisten hänen tuuheata tukkaansa.
Minä menin takaisin huoneeseni. Kynnyksellä seisahduin ja katsoin vielä
kerran taakseni.
"Ihmeellinen nainen", päätin, katsellen Ljudmila Ivanovnan
liikkumatonta, syyntunnon painamaa vartaloa, "minä en ymmärrä häntä".
Minun piti juuri vetää ovi lukkoon, kun Ljudmila Ivanovna äkkiä
ojensihe ja kuulumattomin kissantapaisin askelin astui eteeni korottaen
kätensä minua kohden.
"Rakas ystäväni, tämä kaikkihan on vaan tyhmyyttä", sanoi hän äkkiä ja
imarrellen. "Miksi olette niin liikutettu? Älkää ajatelko sitä enää.
Saanenhan nyt tulla?"
Hän lähestyi minua, verkallen nostaen oikeata kättänsä, niinkuin olisi
tahtonut laskea sen rinnalleni ja mielitellen minua katseellaan. Olin
jo vähällä antaa hänelle perää. Silloin tunsin itsessäni varoituksen
ja minä peräydyin hänestä niinkuin paatuneen ihmisen edestä samalla
torjuen häntä kädelläni luotani. Hän horjahtui tuosta odottamattomasta
lyönnistäni, kompastui ja oli jo kaatua. Mutta heti hän taas pääsi
tasapainoon ja juoksi pikaa työhuoneesen.
"Houkkio!" suhisi hän katsellen minua salamoitsevilla silmillään ja
puristaen minulle nyrkkiä, "minä en luullut teidän olevan sellainen
houkkio, niin tuhma, niin sivistymätön ja..."
Minä vedin kiireesti huoneeni oven kiinni ja salpasin sen...
* * * * *
Seuraavana aamuna palasi Aleksander Dmitrijevitsh kaupungista,
ja samana päivänä illalla lähdin minä asemalle, huolimatta hänen
pyynnöstään, että vielä jäisin hänen luoksensa.
Syyksi sanoin vaan ehdottomasti, täytyi olla seuraavana päivänä läsnä
yliopistossa, seikka, jonka muka olin kokonaan unhoittanut.
Aleksander Dmitrijevitsh ei niinmuodoin huomannut mitään, jos kohta
häntä ihmetyttikin äkkinäinen poislähtöni.
Siten estelyni kyllä kävi täydestä, mutta minä en voinut enää katsoa
häntä suoraan silmiin.
Vähät minä enää Ljudmilan kanssa puhuin, mutta hän oli niinkuin ei
mitään olisi tapahtunutkaan.
Jättäessäni hänelle hyvästi, huomasin katseessa, jonka hän loi minuun,
ainoastaan närkästymistä ja kylmää halveksimista.
Minä palasin Moskovaan, josta olin lähtenyt hakemaan parannusta
taudilleni... Mutta millaisena palasinkaan?... Silminnähtävästi ei
tämä parannustapa ollut oikea tätä tautia varten. Hoidon täytyi alkaa
toiseen tapaan, mutta kuinka?.. Toisentaakko nuorison elämäntavat ja
kasvatuksen?... Niin on!
Mutta minä puolestani olen jo kasvatettu, olen täysi mies, eikä
minun auta muu kuin taistella kovaa ja tuskallista taistelua itseäni
vastaan...
* * * * *
"Tähän päättyy kertomus", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, katsellen yhä
sinistä päiväkirjaa, joka minusta näytti vapisevan hänen kädessään.
Minun ei ole ollut helppo lukea sitä, varsinkin tietäessäni, miten
poika paran vastedes kävi.
"Hän kuoli, niinkuin jo kerroin, keuhkotautiin. Pian sen jälkeen, kun
hän oli kirjoittanut tämän kertomuksen, heittäytyi hän auttamattomasti
heikkoutensa valtaan. Silloin en vielä tuntenut häntä. Kuitenkin kuulin
silloin tällöin kerrottavan, että hän eli hyvin irstaisesti, turmellen
siten sekä ruumiinsa että sielunsa. Hän vietti koko aikansa kapakoissa
ja kaupungin syrjäosissa olevissa taloissa, juoden ja seurustellen
siellä kaikemmoisten naisten kanssa. Hän sai hyvin vaarallisen
keuhkotaudin. Silloin hän selvisi jälleen. Siihen aikaan minä tutustuin
häneen. Muistan vielä kuinka, kuin näin hänet viimeisen kerran
vuoteellaan makaavan ja syvästi hengittävän, en voinut katsella häntä,
vaan poistuin huoneesta. Viimeisiä sanoja, jotka kuulin hänen lausuvan,
en unhoita koskaan. Hänen huulensa olivat kuivat, ja ainoastaan
suurella vaivalla hän kuiskasi minulle:
"Näetkö, veliseni, minä en osannut hillitä itseäni, aistillisuuteni on
saattanut minut perikatoon; minun olisi pitänyt taistella."
Sen jälkeen hän ei enää lausunut sanaakaan.
Usein olen päätellyt, että hän yhä eläisi ja taistelisi, jos vaan
aikoinaan olisi löytänyt tuen. Mutta harva meistä se on joka sellaisen
tuen löytää... näemmehän jokainen päivä ympärillämme ihmisten
lankeavan... toinen vetää alinomaa mukaansa toisen... Mieltäni liikutti
varsinkin tuo heikkouden ja ainaisen innostuksen yhteensovitus hänen
luonteessaan sekä ne ankarat vaatimukset, jotka hän vaati itseltään,
ja hänen tahtonsa tehdä oikein. Hän tiesi, että se oli hänen elämänsä
korkein tehtävä, pyrkien alinomaa voittamaan tuon eläimellisen, joka
saattoi hänelle ja meille kaikille saattaa tuskaa. Mutta onneton
nääntyi taistelussa.
Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Kohta kävi keskustelu yleiseksi. Kello
oli jo 12 yöllä, kun uninen Aljoshka sulki oven jälkeemme.
Parin päivän päästä poikkesin Vasilij Nikolajevitshin luo pyytämään
häntä lainaamaan minulle sinisen päiväkirjan, saadakseni jäljennöksen
kertomuksesta.