Tampereella,
Majlund & Lyytisen kirjapainossa,
1898.
Wasilij Nikolajevitsh oli jo kaksi vuotta sitten käynyt läpi
filosoofisen tiedekunnan luonnontieteellisen osaston. Hän jäi
kuitenkin yliopistoon ja näytti antautuneen tieteelle kokonaan.
Minun mielestäni ja siitä päättäen, mitä minä häntä tunsin, ei hänen
kuitenkaan olisi pitänyt tehdä niin, sillä hän oli luonteeltaan liian
vilkas, ja olisi voinut innostua mihin tekoon hyvänsä. Voidakseen
menestyksellä harjoittaa tieteellisiä tutkimuksia, täytyy sen, jolla on
vaan tavalliset, keskinkertaiset lahjat, antautua niille sokeasti ja
unhoittaa kaikki muut puuhat. Mutta siihen Vasilij Nikolajevitsh'illa
ei ollut voimia. Hän rakasti elämää ja taidetta, ja näitten hän
helposti antoi hurmata itsensä. Hän soitti selloa, ja tämä lempityö
saattoi hänet usein pitemmäksi aikaa unhoittamaan madot ja merieläimet,
niin ettei hän niinkään pian palannut näihin takaisin. Siihen aikaan
hän asui palvelijansa Aljoshkan kanssa nuorenmiehen-asunnossaan
Moskovassa.
Me kokoonnuimme hyvin usein hänen luoksensa, mikä viimein aiheutti
hänet määräämään meitä varten lauvantain saadakseen käyttää viikon muut
päivät itse mielensä mukaan.
Varsinkin ylioppilaita, joita hän tunsi jokseenkin monta, kävi hänen
luonansa.
Heidän joukossaan minäkin olin. Muutoin olin jo ennen muinoin usein
tavannut Vasilij Nikolajevitshin erään tilanomistajan, meidän yhteisen
naapurimme luona, ja olinhan sentähden ystävällisemmällä kannalla hänen
kanssaan, kuin muut.
Eniten pidimme hänen totisesta ja totuudenmukaisesta katsantokannastaan
kaikissa elämän ja omantunnon tärkeimissä kysymyksissä; me luotimme
häneen ja seurasimme häntä. Varsinkin tämä hänen luonteensa ominaisuus,
jota aniharvoin meissä tavataan, saattoi minut ihailemaan häntä.
Hän ei pelännyt kosketella kysymyksiä, joita muutoin vaieten on
tapa seurata, hän ajatteli paljon, ja seurasi tarkkuudella meidän
yhteiskunnallisia tapahtumia, sekä muodosti itselleen oman jyrkän ja
aina selvän mielipiteen asioista. Jotkut henkilöt pilkalla nimittivät
häntä filosoofiksi ja saarnaajaksi, mutta nämät nimitykset eivät
saaneet kannatusta eikä niitä käytetty meidän kesken; jos niitä taas
käytettiin, kuului niissä enemän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta kuin
pilkkaa ja purevaa ivaa häntä kohtaan.
Vasilij puuttui usein lausuntoihin joita ei olisi sallittu toisen
langettaa, mutta hän ei ollut ylipään toisten kaltainen, ja sehän
seikka oli ehkä syynä, minkätähden hän sai puhua toisin kuin muut.
Eräänä lauantaina oli meitä kokoontunut hänen luokseen lähes
kaksikymmentä henkeä; seuraan kuului ylioppilaita ja sellaisia, jotka
jo olivat päättäneet opintonsa. Näitä viimemainittuja oli muutamia
nuoria lääkärejä ja muuan nuori kirjallisuuden professori.
Me joimme teetä sitroonan ja korppujen kanssa, juttelimme ja
poltimme sekä pohdimme tietysti monta eri asiaa. Tuntui kuumalta ja
tukehduttavalta tupakansavussa hänen suuressa huoneessaan. Aljoshka,
punainen paita yllä ja esiliina edessä, hiki pyöreillä kasvoillaan,
tarjosi ahkerasti ja väsymättä teetä suurella tarjottimellansa.
Kaikki tunsivat täällä olevansa hyvällä mielellä ja vapaina, hilpeä
mieliala antoi myös täällä kertaa seuralle erityisen lämpönsä ja
kummallisen viehätyksensä.
Minä istuin nurkassa sohvalla, aukasin ylioppilastakkini napit
ja kuuntelin keskustelua, siihen sekaantumatta; väittely näkyi
vilkastumistaan vilkastuvan. Professorin ja toveriensa, lääkärien,
kiihoittamana, joitten kanssa Vasilij Nikolajevitsh oli käynyt
kymnaasiota, innostui hän, ja niin muodoin tuli keskustelun aineeksi
kysymys, jota kaikki harrastivat.
— "Kuinka, eikö ole totta?" huudahti Vasilij Nikolajevitsh korottaen
ääntänsä, nousten tuoliltaan ja kääntyen ystäväänsä, nuorta lääkäriä
Forbunoffia kohden. "Eikö ole totta? Mikä tauti on nyt meidän
yhteiskunnassamme yleisimpänä ja vaarallisimpana, ell'ei juuri
aistillisuus?"
Sitten hän hillitsi ääntänsä ja jatkoi, samalla lämmöllä lausuen joka
sanansa. Minä tiesin, että hän nyt ei taukoaisi puhumasta, ennenkuin
hän tässä esitetyistä kysymyksistä olisi sanonut kaikki, mitä hän
niistä ajatteli.
— "Aistillisuus", jatkoi hän, "on kauhea pahe meidän sukupolvessamme,
mutta tämä seikka ei ole meille vielä tullut tarpeen selväksi. Minä
käsitän tätä sanaa sen laveimmassa merkityksessä. Kaikkia meitä, ilman
poikkeuksetta vaivaa tämä tauti, niin naimattomia kuin naineita,
nuoria ja vanhoja. Emmekö me alinomaa kärsi siitä ja vieläpä kiusaamme
itseämme sillä? Minä, te, jokainen meistä? Emmekö me kaikki tiedä,
mitä hirveän kauheita hetkiä meidän täytyy kokea tämän sisällisen,
usein voittamattonaan taistelun takia ja tämän meitä vallitsevan
herruuden tähden. Vaan toiset eivät huomaa näitä synkkiä puolia, jotka
aina pysyvät piilossa, mutta jos ne tulisivat valoon ja ihmisten
silmät vihdoinkin avautuisivat näkemään tuota likaa omissa ja toisten
sydämissä, niin he kauhistuisivat. Minä luulen, että he eivät tuntisi
itseänsä eikä toisia. Mutta me kätkemme huolellisesti itseltämme ja
kanssaihmisiltämme tautimme, paheemme ja himomme niinkuin pelkäisimme
kajota niihin, kahlata tuossa loassa, ett'emme vaan siihen hukkuisi
ja tukehtuisi siinä. Ja aistillisuus on meidän kaikesta kauhein
tautimme, ei ainoastaan siitä syystä, että se vetää mukanaan toisia
hirveitä tautia ja kuolettaa ruumiin, vaan myöskin sentähden, että se
vaikuttaa meidän sieluumme. Se tahrii meidän huomaamattamme, sielumme
ja tekee tehtävänsä varmasti ja hirmuisesti. Me olemme niin pilatut
ja aina lapsuudestamme saakka niin turmeltuneet, että me heikkoutemme
tähden emme tahdo ottaa niitä huomioon, me annamme vallan taudillemme
ja olemme siihen niin tottuneet, että muutamissa tapauksissa emme
voi ajatella voivamme olla rauhallisina; selvinä ja ilman tuota
aistillisuutta, niinkuin juomari ei voi ajatella voivansa olla ilman
viinaa. Ei kauan sitten, tunnusti eräs toverini minulle, ett'ei hän
voinut katsella naista, tuntematta halua häneen. Kadulla hän ei anna
yhdenkään naisen mennä ohitse tarkkaan katsomatta häneen. Mitä te
sanotte siitä, hyvät herrat, eikö se ole kauheata?"
Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Hän häpesi usein, ja monesti tuntui
siltä kuin hänestä se, mitä oli puhunut, olisi ollut liian pitkää;
myöskin nyt huomasin hänen katseissaan samallaisen kainouden.
— "Minä luulen todellakin niin", lisäsi hän kainona, "mutta minä vähän
kiivastuin, ja se ei käy päinsä. Suokaa anteeksi!"
Hän siveli valkoisella, hiukan talleroisella kädellään korkeata,
hiestynyttä otsaansa ja antoi sitten sormensa solua tiheään, valkoiseen
tukkaansa! Sitten hän hymyili meille rakastettuun tapaansa.
— "Kaikki tämä on selvää totuutta", huudahti vakaumuksella muudan nuori
ylioppilas, joka istui minun vieressäni.
— "Mikä niin?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh'
— "Kaikki, mitä te olette sanonut".
— "Niin juuri", vakuutti toinen.
— "Minä myönnän, että niin on", selitti nuori professori, joka
vasta hiljan oli alkanut käydä seurassamme ja joka oli hyvin
kuiva, ahdasmielinen henkilö. "Kuitenkaan ei siihen määrään, kuin
Vasilij Nikolajevitsh sanoo, totta kyllä, että suhteettomasti
kehittyvä aistillisuus vaikuttaa tosiaankin monessa tapauksessa...
turmiollisesti, mutta minun mielestäni ei se ole pidettävä meidän
kaikkien onnettomuuksiemme syynä; vaan syntyvät nämä päinvastoin meidän
kasvatuksestamme, yhteiskunnan..."
"Oh niin". keskeytti Vasilij Nikolajevitsh rauhallisena, "sitä ei saa
jättää huomioon ottamatta, tämä aistillisuus syntyy todellakin osaksi
meidän kasvatuksestamme ja meidän olosuhteistamme, mutta jos kerran
tämä pahe saa jalansijaa esimerkiksi minussa tahi teissä, niin meidän
täytyy taistella sitä vastaan, eikä heikkoudessa alistua sen alle, ei
tunnustaa sen valtaa ylitsemme, niinkuin minun toverini tekee, joka ei
sano voivansa katsoa naiseen tuntematta samalla likaisia ajatuksia.
Siinäpä juuri tuo kuilu, lika, hengellinen kuolema, että itsessämme
tunnustamme paheen oikeudellisuuden. Jumalani, kuinka selvästi näen
mielessäni erään onnettoman toverini; minä tunsin hänet ainoastaan
kaksi kuukautta; hän kuoli minun silmäin! edessä. Hänen elämäkertansa
on paras kuvaus sanoilleni. Hänen elämänsä on opettavainen ja samalla
liikuttava esimerkki ".
Vasilij Nikolajevitsh vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Surumielisyyden
ilme kuvastui hänen ruskeissa silmissään, hänen ajatuksensa näkyi
liitelevän surullisessa menneisyydessä.
"Mikä tapaus tuo on?" kysyi eräs ylioppilaista. "Ettekö tahtoisi kertoa
sitä meille?"
"Minä ajattelin ylioppilasta", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, "joka
kuoli keuhkotautiin. Ei, hän ei kuollut oikeastaan keuhkotautiin, vaan
luullakseni juuri tuohon aistillisuuteen, josta minä äsken puhuin.
Sellaista tautia, terapiian oppikirjan mukaan, ei löydy monien muiden
tautien rinnalla, semmoista kuin keuhkotauti, hökä, diabetes ja
hermotaudit, ja kuitenkin moni näistä saavat alkunsa aistillisuudesta.
Anna anteeksi, Gorbunoff", sanoi hän kääntyen ystävänsä,
mustankiharaisen lääkärin puoleen, joka istui hänen vieressään, nojaten
käteensä kaunista päätänsä, "minä saarnaan tässä niin itsetietoisena
teille kaikille, sinulle ja Vasiljeff'ille ja Behmille, mutta minä
toivon kuitenkin, että te suotte minulle anteeksi."
"Niin, niin, kyllä me suomme", huudahti hymyillen Vasiljeff, joka istui
pöydän toisessa päässä.
Lääkäri ei sanonut mitään, veti taskustaan esiin kotelon ja otti siitä
pienen sikaarin.
"No, kerrohan sitten meille tuon ylioppilaan elämäkerta", sanoi hän
heti senjälkeen ja astui vitkalleen lähelle lamppua sytyttääksensä
sikaarinsa. "Sinä olet jo kerran tätä ennen puhunut minun kanssani
hänestä — se on hauska kertomus."
"Minä tapasin hänet toverini luona, jonka kanssa he olivat
asuintoverit", alkoi Vasilij Nikolajevitsh. "Hän seisoi jo
silloin toinen jalka haudassa. Hän oli laiha, kalpea, hänellä oli
keuhkotautisen sisäänpainunut rinta ja suuret siniset silmät, ja
hän teki heti tuttavuutemme ensi päivinä minuun hyvin voimallisen,
jos kohta sekavan vaikutuksen, — minä tunsin vastustamatonta
myötätuntoisuutta häneen ja samalla minun tuli häntä kovin sääli — ja
tätä vaikutusta minä en unhoita koskaan".
"Nopeasti riutui hän jo silloin. Ei ollut enään toivoa pelastaa häntä.
Synkkänä hän kulki mietteissään, äänetönnä edes ja takaisin huoneessa
ja odotteli rauhallisena kuolemaa. Mutta minä muistan vieläkin, kuinka
hän viime päivät, ennen kuolemaansa, iltapuhteessa aina ollen erittäin
hermostunut, puhui lakkaamatta. Hän oli kiihkoinen ja lämmin ja minä
vaan surkuttelin häntä... niin, sen minä teen vieläkin."
"Minä rakastin häntä kuin omaa veljeäni, me juttelimme usein monta
tuntia ja olimme useimmiten samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Hän
kertoi minulle koko elämäkertansa; hän kuvasi tarkoin minulle ne
kärsimykset, joita hän oli kärsinyt, elämänsuhteensa ja omantuntonsa
taistelussa; myöskin minä uskoin hänelle rehellisesti salaisimmat
ajatukseni. Hän jätti jälkeensä minulle päiväkirjan; jonka hän ensin
luki minulle julki. Siinä oli lyhyt, hänen oma kirjoittamansa kertomus,
ja tämä kuvaa paraiten hänen luonnettansa".
"Luenko teille tuon kertomuksen? Mahtaako teidän tulla ikävä?" kysyi
Vasilij Nikolajevitsh, kääntyen meidän puoleemme.
"Ei, ei," vastasimme me yhteen ääneen. "Lukekaa se meille, me pyydämme
teitä".
Vasilij Nikolajevitsh meni kirjoituspöytänsä luo ja veti laatikosta
vanhan kuluneen, sinisen kirjoitusvihon; istui pöytänsä ääreen ja
valmistautui lukemaan.
"Näettekö?" alkoi hän jälleen, avaten kirjasen ja vetäen sen lähemmäksi
likinäköisiä silmiään, "tämän on huonosti kirjoittanut henkilö, jolla
ei ollut mitään harjoitusta, mutta se on kuitenkin vilpitön, ja
sentähden minä annan 'siniselle päiväkirjalle' arvonsa. Vilpittömyys
kiihoittaa miettimään, tulkoon se sitten mistä hyvänsä, ja herättää
sielun voimat. Minä toivon, ettei se ikävystytä teitä", lisäsi Vasilij
Nikolajevitsh ja rupesi lukemaan.
I
Asuin siihen aikaan, niinkuin monet muut ylioppilaat, yksin Moskovassa,
kalustetussa huoneessa, kävin yliopistossa, kuuntelin luentoja,
kohtasin tovereitani, kävin myöskin usein teaatterissa... sanalla
sanoen, elin kuin ylioppilas, Mutta kuitenkin minä tunsin olevani
hehkuva ja surunvoittoinen mieleltäni. Ei mikään minua huvittanut enkä
minä välittänyt mistään, minä vietin päiväni, niinkuin toisetkin...
yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi.
Minä en käsittänyt, mikä minulle silloin tapahtui. Vaikuttiko
minuun alinomainen työskenteleminen istuessa tai oliko siihen
syynä kaupunginelämä maalla-olon jälkeen, jossa oli vapaampaa ja
enemmän liikettä, tai yksinäisyyskö, mikä lienee ollutkaan, en voi
sitä selittää, mutta minä tunsin, että olin niin heikontunut sekä
ruumiillisesti että siveellisesti ja henkisesti, että minusta usein
oli kuin minä olisin voinut tehdä minkä rikoksen hyvänsä. Minä muistan
vielä hyvin, kuinka minä tultuani kotia yliopistosta, otin kirjan
käteeni ja luin sitä ymmärtämättäni siitä sanaakaan; kaikki pyöri
silmäini edessä, kirjaimet juoksivat yhteen muodostaen keltaisia
pilkkuja, minä rupesin haukottelemaan ja minun tuli uni. Silloin
heittäydyin vuoteelleni, mutta uni poistui, minun pääni oli raskas,
minä olin voimaton raukea; kun päivällinen asetettiin eteeni, puuttui
minulta ruokahalu kokonaan, enkä minä syönyt mitään. Minä lähdin ulos
kadulle poistaakseni tuon mielialani ja saadakseni vereni kulkemaan
säännöllisemmin ruumiissani. Mutta ei täälläkään parantunut. Minä
kävelin pitkin katuja, joilla liike oli vilkkain, katselin kauniita
naisia, minun mielikuvitukseni kiihtyi, ja kaikenlaiset himoiset
ajatukset valloittivat minut. Minulla ei ollut voimia vapautua noista
likaisista ajatuksista, jotka siihen aikaan varsin usein tulivat
mieleeni. Enkä näissä missään löytänyt itseltäni turvapaikkaa.
Minä olin sairas ruumiin ja sielun puolesta. Minä käsitin, että elämä
kaupungissa viime vuosina, ensin kymnaasissa ja sitten yliopistossa,
tarpeellisen ilman ja liikkeen puutteessa, jolloin sielu teki
hyödytöntä työtä, ja jolloin tupakoittiin, käytiin teaatterissa,
juotiin viiniä tahi viinaa, alinomaa kaikellaisten naisten
kiihoittamana, naisten, joita minä jo silloin tunsin, mutta aina
pelkäsin kuin tulta ja väistyin niin paljon kuin mahdollista... että
tämä elämä turmelisi kokonaan minun mielialani.
Useimmat meistä — sekä ne, jotka jo ovat päättäneet opintonsa, että
ne, jotka vielä lukevat — saavat kokea samallaisia kiusauksia ja
tunnelmia, jotka rajoittuvat tylsämielisyyteen, vieläpä hulluuteenkin,
niin että niinä moniaina hetkinä kyllästyneenä elämään tahtoisin ampua
itseni, koko maailma kun näyttää niin ikävältä, vastenmieliseltä,
ja kun ei mihinkään voi ryhtyä, ei edes ajatella mitään.... Minun
silloinen mielialani ei ollut siis, luullakseni, kenellekään outo, vaan
päinvastoin kaikille tuttu.
Kun minä eräänä päivänä väsyneenä, ilman mitään ajatusta,
verkalleen vetelehdin kotia kohti, tapasin minä kadulla Aleksander
Dmitrijevitshin, isäni ja koko perheemme vanhan ystävän.
Minä iloitsin suuresti tavatessani tätä rakasta, vanhaa ystävää, ja
kun hän pyysi minua poikkeamaan hänen luoksensa hotelliin, jossa hän
asui seurasin minä häntä mielelläni. Minä sain kuulla, että Aleksander
Dmitrijevitsh oli tullut Moskovaan ainoastaan joksikuksi päiväksi
ostaakseen ja tehdäkseen joitakuita kauppoja, ja että hän jo seuraavana
päivänä aikoi palata kotia kartanoonsa.
Minä viivyin jokseenkin kauvan hänen luonansa ja puhuin yhdestä ja
toisesta. Mehän emme olleetkaan tavanneet toisiamme pitkään aikaan ja
meillä oli siis paljon juteltavaa. Ensin hän kyseli minulta toimistani
ja aiheistani, kaikista minun omaisistani ja kuinka me jaksamme:
sitten tein minä vuorostani hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi minulle
itsestään ja perheestään. Kummastuneena sain minä kuulla muun muassa,
että hänellä jo oli kolme lasta.
Ennenkuin myöhään illalla keventynein sydämmin jätin Aleksander
Dmitrijevitshin, valitin minä taaskin hänelle mielialaani.
"Sinähän voisit parantaa minut", sanoin hänelle puoleksi leikkiä
laskien, "sinä olet itse niin terve ja onnellinen — mitä minun on
tekeminen?"
"Niin, ystäväni, tämä ei käy päinsä", vastasi Aleksander
Dmitrijevitsh osaaottavaisena, "sinun täytyy ylentää itsesi, sinä
antaudut luultavasti liian paljon heikkoutesi valtaan; sitä vastaan
kuitenkaan ei ole mitään keinoa, meidän kasvatuksessamme ja meidän
elämänehdoissamme on — totta kyllä — hyvin paljon pahaa, mutta siltä
ei saa heti ampua itseänsä. Täytyy olla mies, ystäväni! Ikävä, kun
mies antaa virran noin viedä itseänsä. Tiedätkö mitä, seuraa minua
maatilalleni; se ei ole kaukana täältä; ylihuomenna me olemme perillä,
siellä sinä voit virkistyä juosten ulkona metsissä ja kiiveten
vuorilla; se tekee sinulle hyvää, siellä saat myöskin metsästää.
Minulla on hyvä metsästyskoira, vaikka en itse metsästä. Sinä kai olet
metsästäjä?"
Ehdotus miellytti minua, ja minä suostuin. Elää maalla, käydä
metsästämässä ja sillä tavoin koota voimia, sehän oli parasta, mitä
olisin voinut tehdä. Minä olin jo päättänyt lähteä kotia, mutta meidän
maatilamme oli liian kaukana Moskovasta. Tämä oli sitävastoin paljon
mukavampaa.
Minä lupasin tulla Aleksander Dmitrijevitshin kanssa jo seuraavana
päivänä, viikoksi.
"Sepä mainiota", huudahti hän riemastuneena, "sitten tulet tuntemaan
myöskin vaimoni; hänelle ja lapsilleni sinun tulosi tuottaa suurta
iloa. Minulla on tytär... Tanja.... hän on hurmaava... no, näethän sinä
hänet itse".