Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarinan kirkossa, kapeista,
lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui
urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut
lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista
laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli
kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten
tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän
kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä
miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä,
umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä
tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle
vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja
sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka
kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa
suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle,
häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika,
tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää
sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi.
Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen
ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin
sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi
yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa
kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa,
mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan
kirkosta tulijoita.
Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka
oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän
ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta
irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa
ja alle sanat »Saarenmaan profeetta» kaivertanut. Kun kaikki
vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi
mullaksi muuttumassa.
Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa
kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan
puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki,
vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet
ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat
naamansa, joissa vielä saaman ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän
puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.
Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän
heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin
karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli
vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt
soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä
pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen
karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi
voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi
jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja
yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.
Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan
väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot
korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja
kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään,
— hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja
nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä
jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät
miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin,
kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.
Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä
jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät,
puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä,
mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset
luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin
hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja
pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku
olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi,
ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli
pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin
hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja
niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se
ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten,
hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa,
ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä
kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat
poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka
he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska
hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä
kirkonseinänsä mitään tienneet.
Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki
ohitse papin kauhtana yllään, kainalossa raamattu. Mutta keskelle
pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne,
minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan
ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen
taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa
messuäänessä kalskahti vanhat vihat:
»Minä käsken teitä kaikkia poistumaan kirkon pihalta.»
Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita
singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta,
ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet.
Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei
katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.
Pappi jatkoi:
»Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan
profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on... Hän on toimestaan juossut
kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään
heitettävä.»
Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja
kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta
ruumista.
»Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää
kaikkinaisessa kurjuudessa!»
Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti
kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut
vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.
Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin
liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.
Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita
sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti
yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä
lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me
uskomme ... Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen
vahingonilo.
Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen
hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana
sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet
pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla
piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen
paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt
häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita
he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta
kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa,
katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja
nyt he kostavat minulle.
Hän oli mykkä, niinkuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi,
ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä
oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi
Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi
katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä
ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut
pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita
kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen
otsalleen raskaina karpaloina.
Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava
tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien
irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten
aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat
täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä
kaksi sotilasta.
»Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?»
jylisi vaunuista.
»Seisoo tuolla aidan luona», uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta
piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.
»Ottakaa kiinni», sanoi vanha herra, sotamiehille viitaten.
Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli
seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja
hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei
kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka
jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn,
millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.
Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon
seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly
laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain,
paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran
rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin
varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.
Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi
kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, —
hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi
kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen
läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin
huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi,
jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.
»Satimeen meni!» huusi toinen sotamiehistä. »Ammunko?» Hän tähtäsi
pilan vuoksi kiväärillään suoraan oksien halki.
»Elävänä se lintu pyydetään», vastasi toinen sylkäsi kouriinsa ja
varustautui kiipeemään.
Mutta korkealta, vaahteran lehvien peitosta kajahti varma, helkkyvä
ääni:
»Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte
puusta puhuisi!»
»Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset,
kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri
ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti
sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis,
oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä
päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä
annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja
niissä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä
mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti
minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja
kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja
ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa
polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan
ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että
te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne.»
Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta
kulkee kattojen ja kuilujen poikki.
»Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt
häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on
sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos
teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata
se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa
olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka
minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä
lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti
minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta
jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui
kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja
löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki
ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin
sauvani enkä enään taukseni katsonut.»
»Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun
minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle,
Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen,
jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja
siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä moisiossa kaljaa
keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä
tarkenit. Mutta sinä, Metsalõukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja
lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että
sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalõukan Mihkel
vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin.»
»Ottakaa kiinni, se lurjus!» vanha herra huusi nousten pystyyn
vaunuissaan.
Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse
alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.
»Tässä olen», hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.
1905