Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja
odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin
paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty,
pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki.
Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä,
mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan
kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa
hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkas! sivumennen
vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa
nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa,
mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, —
poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan.
Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli
luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin
liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi
heidät liian kevyiksi havainnut.
Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen
viekkautta ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten,
pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:
»Moision metsästä puita varastaneet, hä...?»
Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen
anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.
»Niinkuin naulan päähän!» sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä,
kehaisten.
Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle
muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä,
yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen,
ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri
ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen
aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja
välinpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut
pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi
rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet
vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet,
tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren, aution huuhkajan pesän.
Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova
kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti
hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa,
hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja
haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli
ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa,
kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin
hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten
sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, niinkuin olisi kauan
elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta,
sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä
pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana
vallitusten ja hiekkasärkkien takana.
Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille
tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon
Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että
hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien
hajun, ja saappaillensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia
näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti
syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti
veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja
pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti,
pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa
vyötäisiä... Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon
suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan,
ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta
laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet
vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat
veteen...
Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi
viikolla Memelissä... Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi,
sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan
kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät,
vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän
piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille... hänen
täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen
täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin
ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.
Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi,
hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen
huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman
ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän
livahtamaan vapaaksi vai eikö.
»Risuvarkaita», hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä
heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko
muuta ruumista kannattava poikkipuu.
»Pojat hoi, — minkä mittaiseksi te minua luulette?» hän sanoo.
Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti,
silmää iskien.
»Niin pitkäksi ainakin, ettet näitten seinien sisälle mahdu.»
»Oikein», jyrähtää hän hyvillään.
»Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi», kertoo poika
rohkaistuneena.
»Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani», hän sanoo ylpeästi,
niskaa nytkäyttäen.
»Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut», toimittaa
toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.
Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean
tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.
»Kenen poikia sinä olet?» hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, — »Vai
uusi tuomari!» hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.
»Sen minä olen Tare-Tiiun.»
»Vai niin, vai niin, — vai Tiiun», kertaa Parbu-Jaan koneellisesti.
Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa
olisi tehdä sama temppu vielä kerran... Mutta se oli liiaksi tuttu, —
kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin
jo kaikui sitä... Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan,
hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta...
Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten
nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa
kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin
puheille: »Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä
vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi
viikoksi?» Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta
heltyy vihdoinkin: »Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!»
Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit
ja tuo laivanlastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on
vankilassa.
Ajatukset palaavat entisiin muistoihin, ikäänkuin niistä vauhtia
ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä
nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen
itsearvontuntonsa entiselle tasalle.
Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat,
harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi
kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne
entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa
alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.
Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin,
joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on
luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise,
vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto
viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja
purjenuorien hankaavaa keinutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä
pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä
mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa
väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta... rantavahdit.
Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän
näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta
sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita,
kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät
paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä
oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla
nostavat tynnyrit pohjasta.
Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan
punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren,
ruskean käden, jonka rystöt ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden,
jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä
kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka
uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista
irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi
putoaa mereen.
Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä.
Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät,
ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon
nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja,
jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien
kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta
sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse
purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja.
Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin
veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään,
— tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi
toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän
tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut,
ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi,
tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!
Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on
keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on
kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin
rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka
öisin sammuivat, syttyivät ja vaihtoivat asentoa, aina sitä myöten kuin
matka eteni.
»Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?» hän kysyy yhtäkkiä, poikien
puoleen kääntyen.
»Minä», poika vastaa, tiedoistaan ylpeänä.
Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan
sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja vaimenee,
joku nauraa täyttä kurkkua... Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan
otteeseen... Nyt hän sai siitä kiinni... Niin sitä pitää... Hän ei
ole vielä liian varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy
ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin
syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa
on, että jään pinnalle.
Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa,
— terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot
lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen
viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi
töllöttämiseksi.
»No, kenen näköinen minä nyt olen?» hän sanoo kääntyen poikiin ja
työntäen lakkinsa takaraivolle.
Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä
ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he
kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta
suutaan aukaista.
»Hullu-Matsin», supisee toinen toiselle korvaan.
»Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen
puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta... Jos kysytään,
niin sanokaa se.»
Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi,
— ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään
käsittämättä.
Vanhempi poika kurkoittautuu yhtäkkiä aivan lähelle Parbu-Jaania.
»Mutta mitä sinä siitä annat?» hän kuiskaa.
Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun,
hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet
kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen
vanhoja vaistojaan.
»Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta», hän heittää hätäisesti
pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän.
Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.
Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet
silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun
häiriytymistä.
»Mitäs täällä on tapahtunut», hän sanoo toruvasti, kuin lapsia
häristellen.
Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat
vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.
»Me tahdotaan toiseen koppiin», sanoo vanhempi poika. »Ei me tuon
kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua,
puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää.»
Vanginvartija katsahtaa epäluuloisesti Parbu-Jaaniin.
»Mikäs sen sitten tuli», hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi
valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä
syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.
»Mikäs sen pään nyt sekoitti», hän toistaa yhä itsekseen.
»Mennään tuomarin luo», hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin
pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja
lykäten häntä edellään.
Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda
osaansa, huulet liikkuvat koko ajan, mutisten käsittämättömiä sanoja.
Oikeussalissa odottaa tuomari, silmälasiherra, kirjureineen.
»Mies on yöllä tullut hulluksi», sanoo vanginvartija nöyrästi,
ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.
Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä
huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.
»Sepähän nähdään», sanoo tuomari kuivasti.
Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne
vilkuillen.
»Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima», sanoo tuomari lopuksi.
»Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat»,
sanoo Parbu-Jaan, »säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä
kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi.»
»Mitä sinä loruat?» kysyy tuomari.
»Sitä vaan, että eihän kukaan kahvia säkeissä, — juomaahan se on.»
»Etkö sinä kahvia tunne, mies?»
»Mistäs minä herrain herkkuja.»
Tuomari katselee häntä vähän aikaa, sanoo sitten:
»Tule tänne, — eikö tämä ole sinun kompassisi?»
Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää
kallellaan hän alkaa katsella kompassia.
»Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan
se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?»
»Mies, muista kenen kanssa puhut. Kuka minä olen?»
»Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia
kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille.»
»Mies, missä sinä viime viikolla olit?»
»Istuin riihituvassa niinkuin Luoja luonut on, — akka pesi ainoaa
paitaa.»
»Tunnustatko vai et?»
»Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen
minä sanon jaa ja amen.»
»Sinä siis kävit Memelissä?»
»Kävinpä niinkin.»
»Milloin se oli?»
»Ei siitä ole kuin kaksikymmentä vuotta.»
»Säästä suutasi, mies.»
»Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä
ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi.»
»Saat mennä. Ei minulla ole aikaa hullujen kanssa.»
Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan.
Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä
jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän
pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä,
viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet
laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.
Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa,
kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä,
varmoina kompasseina.
1905.