VANA-KAI. Mitä...?
VIIU. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
VANA-KAI. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu,
viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta
auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään
viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta
enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan,
alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — karasoo, — kuuluvat toiset
unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät
rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta niihin saarella pakenet, —
meri edessä.
VIIU. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä
ole.
VANA-KAI. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka
takaisin moision sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei
nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
VIIU. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
VANA-KAI. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi
näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät
nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit
ja hyssyttäisi! sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi
tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta eipäs, — toista
vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
VIIU. Rupea nyt taas näykkimään!
VANA-KAI. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto!
Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
VIIU. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko
ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen
kuin toisetkin!
VANA-KAI. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!
VIIU. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne
enkä tänne.
VANA-KAI. Tietääkö Ants siitä?
VIIU (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).
VANA-KAI. Mitä sinä tänä aamuna moisiossa teit?
VIIU. Mitäkö tein? — navettavuorolla kävin.
VANA-KAI. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä
alussa?
VIIU. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?
VANA-KAI. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla
kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin
loukossa kykin.
VIIU. Mitä sinä...?
VANA-KAI. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
VIIU (pysähtyy, — kuuntelee). Ui—ih, herra Jumala!
VANA-KAI. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.
VIIU. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset
hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt
Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen
vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi,
että kuolin, — mitä vaan.
VANA-KAI. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, —
kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee
koko ihminen.
VIIU. Ui-ih, jos se nyt tulee!
VANA-KAI. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut,
että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
VIIU. Anna minun olla, — muori!
VANA-KAI. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla
paroonin kirje.
VIIU (kylmästi nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen,
niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
VANA-KAI. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit
vielä kerran.
VIIU. Johan sinä sen kerran kuulit.
VANA-KAI. Minä olen niin huonokuuloinen — murenee puheesta toinen puoli
tielle. — Tapasitko itse paroonin?
VIIU. Tapasin.
VANA-KAI (varovasti tunnustellen). Oliko se yksin huoneessa?
VIIU. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen
rouvakin siinä.
VANA-KAI. Mitä rouva siellä teki?
VIIU. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.
VANA-KAI. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.
VIIU. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
VANA-KAI. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät
ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan
viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia,
maailmanmahteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat
ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten
tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi
muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää,
että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se
kirjoittaa sen kaiken?
VIIU (pöydän luona askarrellen). Muori, — et ole syönyt palan
painamaakaan, — perunat koskematta.
VANA-KAI. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa
tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.
VIIU. Kai se sitten kirjoitti.
VANA-KAI. Mitä — »kai»! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.
VIIU. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?
VANA-KAI. Pyysitkö edes? Rukoilitko niin kuin henkeäsi...? — olitko
polvillasi — vastaa—!
VIIU. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda
sanaakaan.
VANA-KAi. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori
vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!
VIIU. Muori — minä — minä...
VANA-KAI. Kynnet siivolla, metsäkissa!
(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa, polkee rukkia, nousee,
kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).
VIIU. Etkö pane maata, muori.
VANA-KAI. En.
VIIU. Tahdotko syödä, — vai korjaanko pöydältä?
VANA-KAI. En, — vie vaan pois.
VIIU. Mitä sinä sitten tahdot, — menisit toki pankolle, — siellä on
lämpöisempi.
VANA-KAI. Kiusoittaako se sinua, jos tässä istun?
VIIU. Mitä sinä minusta niin katsot?
VANA-KAI. Katselee kissakin kuningasta.
VIIU. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.
VANA-KAI. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.
VIIU (terävästi). Mitä sinä sillä...?
VANA-KAI. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.
VIIU. Kuinka sinä, — mistä sinä...?
VANA-KAI. Siinä kirjeessä seisoikin jotain muuta.
VIIU. Mitä, — tiedätkö sinä sen sitten?
VANA-KAI. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen
paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.
VIIU. (ei vastaa).
VANA-KAI. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants
sotamieheksi! Eikö se ole niin?
VIIU (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä
hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.
VANA-KAI (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin
rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.
ANTS (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, ylkä yleensä lumessa,
takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet
viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan
vastaa?
VANA-KAI. Hyvää iltaa, poika.
ANTS (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä
pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,
tiriliri...
VANA-KAI. Mikä siinä on, poika, — ruuminko raha?
ANTS. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan
herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja
mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan
suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa
tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
VANA-KAI. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
ANTS. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa
kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No,
Viiu, tulehan tänne!
VIIU. (lähestyy vastahakoisesti).
ANTS. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruumin rengin polvea,
likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin...
Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat,
— ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat
kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
VANA-KAI (itkien). Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen
painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
ANTS. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa
kotona, Viiu?
VIIU. Ei ole.
ANTS. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? —
Leskeksi jäät, mutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua
kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?
VIIU (peittää kasvonsa, itkee).
ANTS (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä
sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään,
ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari
putosi. Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu
siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!
VANA-KAI. Mitä nyt, poikani?
ANTS. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme
olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on
raamattu!
VIIU. Mitä sinä sillä?
ANTS. Saathan nähdä. Missä se on?
VIIU. Tuolla hyllyllä.
ANTS. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja nuori
se on, — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
VANA-KAI. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
ANTS. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi,
niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä
ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, —
missä paikassa hänestä puhutaankaan?
VIIU (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä —
en vaan — tiedä.
ANTS. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö
sinä?
VANA-KAI. Mitä paikkaa sinä...?
ANTS. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen
miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.
VANA-KAI. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.
VIIU (selaillen). Minä en löydä.
ANTS. Anna tänne, — minä etsin. Näe, — tuossa siitä on, ala lukea.
VIIU. Eihän tässä näe, — silmät sokaisee.
ANTS (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!
VIIU (katkonaisesti sanoja niellen ). »Ja koska se aika joutui
vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin
ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin kiikuttamaan Ammonin
lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin.»
»Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli
kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo
oli sangen ihana näkyänsä.»
»Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?»
(Purskahtaa itkuun).
ANTS (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä
eteenpäin.
»Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian
myötä.»
»Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja
käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja
kuolisi.» (sulkee kirjan).
Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä
kirjeessä seisoi?
VIIU (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...
ANTS. Etkö sinä sitä aavistanut?
VIIU. Minä en voi, — en voi...
ANTS. Vastaa Jumalan nimessä!
VIIU (hiljaa). Aavistin.
ANTS. No nyt, — tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille.
Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
VIIU. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky
saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät
nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin,
sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä
aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin
Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä...
nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan
nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...
ANTS. Ja sinä...
VIIU. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville,
sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa
kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn,
että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule
ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin
kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
ANTS. Etkä sanonut mitään, vaimo?
VIIU. En sanonut mitään.
ANTS. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
VIIU. Niin... armahda...
ANTS. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä
teen... (vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena). Bathseba, köyhän
miehen ainoa karitsa!
1905.