1.
Talvi on pohjoisen luonnon lepoaika. Hiljaisena ja kalpeana ja
juhlallisena lepää maa, tummina seisovat metsät vuorten harjanteilla.
Valkea lumi peittää kivet ja aidat, mättäät ja kallionjyrkänteet, ja
levittää kaikkialle yhden ainoan eheän suuren tunnelman, kuin kellon
kumina yli äärettömän avaruuden.
Talvi on pimeä ja kylmä mutta kun pimeys ja pakkanen ovat kulkeneet
polttopisteensä ohi ja pitkät auringonpaisteiset päivät kimaltelivat
yli luonnon, ovat laaksot kiedotut siniseen siimekseen, auringon
valaisemat vuorenjyrkänteet kimaltelevat keltaisina lämpimän punaisina
taloineen, ja metsät ikäänkuin palavat keltaisen punervassa valossa. On
tyyntä ja hiljaista ja kaikuu kuuluu laaksosta laaksoon, kun kulkuset
kilisevät. Pohjoinen talvi osoittaa, mitä suurta, eheää ja komeaa se
voi saada aikaan.
Kun taivas iltasin alkaa käydä veripunaiseksi ja ilma sen yläpuolella
on vaalean viheriä ja läpikuultava, kun tähdet kimaltelevat kirkkaasti
ennen pimeän tuloa, silloin on talven valta voitettu, silloin on kevät
lähellä. Eräänä päivänä alkaa ilmaantua juomuja ja pilvenhöytäleitä
taivaalla, tuulenpuuskat puhaltelevat avaruudessa, luonto muuttuu
värittömäksi, sataa lunta ja lumiräntää ja etelästä päin tulee
kosteaa ilmaa ja sumua. Ihmiset pysytteleivät mielellään huoneissa,
sillä ulkona tuntuu raa'alta ja kylmältä, vaikka onkin lämpimämpi
kuin ennen. Mutta kun muutamana päivänä tuuli ja sade lakkaavat ja
ihmiset taas uskaltavat mennä ulos, niin kurkistavat mättäät, kivet ja
mäet ulos lumipeitteistään, joka näyttää vettyneeltä ja harmaalta ja
paljailla maantäplillä kihisee pieniä lintuja, mustia, punarintaisia,
ruskeita. Sitten tulee aurinko esiin pilvien lomista, jotka ovat
käyneet keveiksi ja valkeiksi ja silloin kuuluu äkkiä hamppuvarpusen
iloinen nauru koivusta ja kuuntelija tulee itse niin iloiseksi, että
seisahtuu, katselee sinne ylös ja hymyilee. Rastaat lentävät pienissä
parvissa, taikka parittain ja laskeutuvat lepän latvoille. Kummallisia,
harmaanruskeita lintuja lentää ylös teiltä, joita myöten kuljemme,
lintuja, joita emme koskaan ennen ole nähneet, ainoastaan kuulleet —
sillä ne kummalliset linnut ovat leivosia.
Aurinko paistaa niin että kaupunkilaistenkin huoneet tulevat
valoisammiksi ja ilma on lämmin päivällä. Aurinko paistaa sisään
ikkunoista, niin että ensimmäiset ruusut puhkeavat ja tuoksuavat.
Vanhat kumaraiset mummot, jotka eivät ole tohtineet mennä ulos
talvella, kömpivät esiin piilopaikoistaan ja nauttivat säteilevästä
auringonpaisteesta, taikka antavat taluttaa itsensä lämpimille
katukäytäville, missä vilisee lapsia ja lastenvaunuja. Päivänvarjot
tulevat esiin ja kasvot niiden alla näyttävät iloisemmilta kuin ennen.
Raskas mieliala on poissa ja ihmisistä tuntuu elämä valoisammalta.
Puutarhoissa ja puistoissa käännetään lumi sulamaan ja kirsi poistetaan
krookkuslavoilta. Jos kaikkivoipa aurinko saa levittää säteensä noille
hennoille iduille, nostavat ne sitten kyllä pian maasta keltaiset
päänsä ja seisovat siinä avuttomina kuin pienet lapset, joita ihmiset
ystävällisesti katselevat. Puutarhaystävät rupeavat jo ajattelemaan
istutuksiaan, mitä he kylvävät tähän ja mitä tähän istutetaan —
keväthaaveita. Mutta kun urheilijat tuntevat auringon lämmön selässään,
heräävät kesäajatukset heti heissä ja he kävelevät venevalkamilleen
ja katselevat kuinka alukset ovat säilyneet talvella — retkeilythän
alkavat taas pian — sill’aikaa kun rouvat kotona ottavat esiin vaaleita
vaatteita, tarkastelevat ja sovittelevat ja katsovat ovatko ne käyneet
liian ahtaiksi pienokaisille.
Ympäristöillä ovat harakat nauraneet enemmän kuin tavallisesti
ja nauraneet ilosta ja sitten on niille tullut kiire rakentamaan
suuria pyöreitä risupesiään jonnekin tiheään nuoreen mäntymetsään.
Teerensoitin kuuluu — mistä, sitä ei oikein tiedä — se voi olla
lähellä, mutta yhtä hyvin voi se olla kaukanakin.
Lehmät ja lampaat lasketaan pihamaalle auringonpaisteeseen ja ovat
niin tottumattomia voimakkaaseen valoon, etteivät oikein tiedä
mihin ryhtyisivät. Vihdoin lähtevät ne nelistämään ympäri pihaa ja
peljättävät kanat, jotka kaakottaen pakenevat joka suunnalle, samalla
kun lapset, jotka seisovat portin sisäpuolella ja katselevat näytelmää
säkenöivin silmin, nauravat sydämen pohjasta vasikkain keikahduksille.
Kun luotsiukko aamulla menee ulos hakkaamaan puita, on hän kuulevinaan
tuttuja ääniä ilmasta — ehkä etäällä olevien kurkien parkunaa, taikka
kenties allien, jotka hakevat aukeaa paikkaa, tai kalalokkien kirkunaa.
Luotsiukko noutaa tähystimen, menee ylös odotusvuorelle ja katselee
ympärilleen. Ei, ei näy sinistä juovaa, eikä railoa jäässä, hän oli
varmaan kuullut väärin — hän luuli ehkä vaan, että hänen olisi pitänyt
kuulla jotakin. Mutta kaikessa tapauksessa saattaa olla varminta, että
vähitellen ryhtyy asettamaan kuntoon ampumavehkeitään. — Sen saavat
pojat iltatyökseen tehdä.
Jos kävelee pitkin polkuja metsässä, pysähtyy ja kuuntelee, niin ei
alussa kuule mitään. Mutta maltappas — siellä sorisee, porisee ja
huokaa — ne ovat puroja, jotka kaivautuvat eteenpäin lumipeitteen alla,
siellä hengittää, huokuu ja kuiskii itse lumessakin, sen hitaasti
painuessa kokoon, kuusien latvoista tippuu kirkkaita pisaroita ja
puolukanvarret karisevat noustessaan esiin honganrunkojen ympärillä
sitä mukaa kuin lumi sulaa. Pikkulinnut eivät ole vielä uskaltaneet
mennä metsään — niiden täytyy pysytellä teillä, ladoissa ja pihoilla
löytääkseen ravintoaan.
Keväthuvilat ovat hiljaa ja uneksivat viimevuotisista kesämuistoistaan,
ehkäpä tulevista tapahtumistakin, mutta he tuntevat jo, että ovat
ihmisten ajatuksien esineinä.
Ensimmäinen kevättunnelma väräjää luonnossa ja väräjää ihmisten
sydämissä. Maa valmistautuu lumen alla tulemaan jälleen nuorekkaaksi,
nuoret tunteet itävät ja iloitsevat ja kaihoavat kaikkien rinnoissa,
ihmiset puristavat toistensa käsiä lämpimämmin kuin ennen — kaikki tuon
siunatun kevään tähden!
2.
Kielessämme löytyy tuskin sanaa, joka voi loihtia esiin niin vakaavaa
nuoruuden, valon ja kevään tunnelmaa, kuin sana Toukokuu. Kun kuulee
sen sanan, tai lukee siitä, alkavat tunteemme värähdellä, keväiset
ajatukset heräävät ja eteemme nousee näkyjä nuoruutemme päiviltä.
Kuulemme säveliä avaruudesta, "Tulles kaunis Toukokuu," jota lapsena
lauloimme jollakin vihreällä niityllä, taikka "Touon aika lähenee,"
joka kaikui riemuiten, samalla kun ympärillä näkyi valkolakkeja, pieniä
kukkakimppuja ja iloisia kasvoja. Tämän kevät-tunnelman herättää
sana Toukokuu, satakoonpa sitten ulkona, tai pyryttäköön, tai olkoon
lämmintä ja vihreäistä. Kunhan vaan on Toukokuu!
Itse asiassa on Toukokuussa jotain erinomaisen runollista. Toukokuu
on kevään ilo ja kevään surumielisyys, kevään onni ja kevään lempeä,
hento suru, pitkän hämärän ja puolivaloisan yön kuukausi, päivät uhkuen
heräävää elämänhalua ja yöt kaihoavaa salaperäisyyttä. Toukokuu on
se kuukausi, jolloin laulu kaikuu toivehikkaampana, jolloin ihmiset
tekevät työtä ja laulavat, jolloin linnut laulavat ja rakentavat
pesiään, jolloin kaikki näyttää heräävän toimeliaisuuteen, riemuun ja
onnenunelmiin, jolloin umput puhkeavat ja versovat kaikkialla.
Toukokuu on puutarhojen ja puistojen lumottu aika, jolloin joka päivä
on kuin uusi ihme, loihtii esiin uusia pronssinvärisiä silmikkoja ja
pieniä vihreitä lehtiä, uusia lauluja, uusia säveliä, uusia kukkia,
jolloin joka yö uinuu kalpenevien tähtien alla, taikka kuun alla,
joka ei valaise, samalla kun rakennukset ja puut muodostavat kauniita
varjokuvia vasten pohjan vaaleaa taivasta.
Läpi jokapäiväisimmän ja uudenaikaisemmankin kaupungin, kaupungin,
jolla ei ole sukuperää eikä muistoja, ei taruja eikä satuja, väräjää
tiedottomasti kevättunnelma. Se kulkee sisään tulleista, syöksyy
mereltä, se virtaa esiin ilman lämpimässä ja valuu valon mukana alas
itse taivaasta.
Satamajäät sulautuvat taikka murskautuvat sohjuksi, lippuja hinataan,
vastamaalatut höyrylaivat alkavat liikkua ja purjealukset lemuavat
kivihiilisavulle ja tervalle. Jonakuna kauniina päivänä on liike
käynnissä ja toimelias elämä alkaa satamassa. Rannikkolaisten veneet
raivaavat itselleen tietä jäälohkareitten lomitse ja maaseuduilta
tulvaa myyjiä, jotka tarjoilevat hentoa vihervää, sinivuokkoja ja
valkovuokkoja, joista leviää hienoin ja raittiin keväinen tuoksu.
Rantalaiturilla ja sen vieressä tapaamme muutamana aamuna kaupan joukon
aluksia, joiden laiteet loistavat tuoreesta puusta- ja kuparinauloista,
ja jotka herättävät ihmisissä kesäisiä ajatuksia kalastusmatkoista ja
souturetkeilyistä pyöreitten loistavien kallioitten lomissa taikka
rantoja pitkin, joita riippakoivut varjostavat.
Soitto kaikuu ulkoravintoloista ja torvet kimaltelevat auringossa.
Pikkulapset juoksentelevat punaisina, valkoisina taikka sinisinä
ja leikkivät hiekkaläjissä tynnyrinvanteilla, palloilla taikka
ilmarakkuloilla. Ne nauravat ja lörpöttelevät, taikka itkevät
hillittömästi, kun ilmarakkula on karannut ja josta pian näkyy
ainoastaan pieni pilkku kaukana, kaukana — lähellä aurinkoa.
Naiset pukeutuvat vaaleihin pukuihin, kalossit sysätään syrjään,
ja herrat etsivät kävelykeppejään ja kiiltäviä silinterihattujaan.
Valkoisia lakkeja, kultalyyryjä ja nuorisoa vilisee odottaen saada
näyttää maailmalle ylioppilaiden kaunista voitonmerkkiä.
Ruohokentät rupeavat kimaltelemaan hennossa vihreydessään, esplanaadien
penkereillä aukeavat kukat auringonpaisteessa, pensaihin ilmestyy
pieniä lehtiä ja vesikioskien portit aukaistaan.
Mutta kun illalla lapset ovat viedyt huoneisiin, soitto tauvonnut
ja yö tullut, vallitsee kaduilla hiljainen ja omituinen tunnelma.
On yö, mutta ilma on kuitenkin valoisa, läpikuultava, luonto uinuu,
mutta valvoo maatessaankin, kaikki lepää, mutta elää kuitenkin;
kaikkialla on hiljaista ja kuitenkin on kaikkialla sointua ja säveltä.
Ei ole ainoatakaan ikkunaa, jonka uutimien takana ei uneksittaisi
uusia unelmia, ei ole muuria, jonka sisäpuolella olisi ihminen,
jota ei kevään kaikkivalta olisi koskettanut. Haaveillaan töistä ja
laakeriseppeleistä, rakkaudesta ja valoisista kesäpäivistä, säihkyvistä
silmistä, joihin on katsottu, puolittain tehdyistä lemmentunnustuksista
ja lupauksista, kaikesta, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta joka
voi tapahtua, kaikellaisesta, josta ei oikein itsekään olla selvillä
mitä se on... Seisoissamme ajatuksiimme vaipuneina näemme kulkijan
jossain kaukana, kuulemme hänen askeleittensa heikon kaiun haihtuvan
pois, hän katoo itsekin kuin usvahaamu, kaukaa kuuluu serenaadi, ja
milloin tahansa voi toinen kuulua aivan läheltä. Ei valoa, ei varjoa,
ainoastaan yksi ainoa, suuri unelma.
Kuka meistä ei joskus elämässään olisi seisonut uudenaikaisessa
kaupungissa, ilman sukuperää ja muistoja, hurmautuneena ja tuntenut
puolivaloisan toukokuun yön tuhatäänistä, melkein kuulumatonta elegiiaa!
3.
Taistelu talven jälkijoukon ja eteenpäin kiirehtivän kevään välillä
on vetäytynyt pohjoiseenpäin, jonnepäin talvi on peräytynyt
luoksepääsemättömään napalinnoitukseensa. Lumiräntä, joka toisinaan
vielä on näyttäytynyt, on muuttunut lämpimäksi sateeksi, tuulten
voima on laimentunut, pilvet hajautuvat ja aurinko levittää voittavan
loisteensa, elähyttävän paisteensa, lemmekkään lämpönsä luonnon yli,
joka hurmaantuneena nauttien, muistuttaa nuoren morsiamen kaihoa,
autuuden ilme kuvastin kirkkaiden sisäjärvien ja lahtien sinisessä
katseessa.
Koivulehdot, jotka ovat olleet punertavia ja pronssinkarvaisia,
rupeavat nyt muuttumaan viheriäisiksi, leppien tahmeat umput paisuvat
ja pihlajien pitkät lehtien suojukset puhkeavat ja antavat tilaa
monihaaraisille untuvaisille lehdille kehittymiseen. Lehmus, vaahtera
ja haapa, kaikki saavat elon, mahla pulppuaa niissä, kaikki kiirehtivät
elämään, kukkimaan ja kantamaan hedelmää lyhyessä kesässä.
Oi, kuinka tuolla metsän poluilla lemuaa, siellä tuntuu kuivuneiden
lehtien, sammalen ja itse maankin lemu, jota tallaamme, ja loistavien
valkovuokkojen, jotka ovat tulleet esiin leppämullasta! Oi, mikä elämä
ja liverrys puiden oksissa, mikä kiire pehmeitä pesiä valmistuissa,
ja mitä lemmenkiistaa sitten vähä väliä! Käellä yksin ei ole aikaa
pesimiseen ja rakentamiseen, hän ei voi ajatella tulevaisuutta ja
vastuksia pienien poikasten kanssa. Käkipariskunta lentää vaan läpi
lehtojen koko kevään, yhdessä ainoassa lemmenhuumauksessa ja ehtii
tuskin hakea ruokaansa.
Eläimet viedään taas laitumelle ja pelloilla kynnetään ja kylvetään
ja ahdistetaan tunkeilevia variksia, jotka tulevat syömään siementä.
Päivät kestävät melkein kauvemmin, kuin voimat riittävät, ja työ
sujuu hyvin. Miesten huudot kuuluvat vainioilta, naisten laulu kaikuu
tuvista, joiden ovet ovat auki, ja illalla tulevat lehmät hitaasti
käyden kotiinpäin polkuja pitkin kilisevin kelloin ja kärsimättömästi
ja iloisesti mylvähdellen.
Saaristoissa on vielä jäätiköltä jälellä jossain varjoisalla rannalla
ja puut ja vihreys ovat myöhästyneet. Mutta siellä on sentään
sykkäilevää eloa. Kun jäälohkareet vielä uiskentelivat ympäri, tulivat
haahkat suurissa parvissa, näyttäen pilvenhattaroilta ja telkät,
koskelot, mustasorsat ja allit — kaikki ovat saapuneet. Haahkat
ovat hajautuneet ja lepäävät parittain kallioilla ja leikkivät
lemmenleikkiään tyyninä aamuina kimaltelevien vesipatsaiden keskellä,
haahkatelkkä viheriänä ja mustana ja komeana koreudessaan ja haahka
ruskeana, niin että sitä tuskin näkyy luodon ollessa takalistona.
Usva lepää hienona ja valkoisena aamulla, mutta kun ensimmäinen heikko
itätuulahdus on herännyt poistuu sumu suurien, kevyiden pumpulipilvien
kaltaisina, joiden lomista loistaa sininen taivas. Silloin parveilevat
muuttavat allit ympäri pienissä joukkioissa hajautuneina koko
rannikolle tuhansittain ja tuhansittain, silloin laulavat ne avaruuden
täyttävää lauluaan, niin että se kuuluu kuin kaukainen torventoitotus.
Ilma suhisee lintujen lennosta, vesiryöpyt kimaltelevat niiden
heittäytyessä mereen, kaikkialla kuuluu laulua ja vihellystä ja
laukauksia pamahtaa näkymättömistä pyssyistä, jotka ovat piilossa
kallioiden vedenpuoleisilla reunoilla, höyrylaivojen ja purjealusten
risteillessä kulkuväylien tuhansissa mutkissa.
Niin, kevät on voittanut, kaikkialla on eloa, elämää ja väriä,
höyryävässä maassa siitiniloa, kaikkein katseissa herännyttä riemua ja
nautintoa koko luonnossa.
Niin, nauttikaamme siis me kaupunkilaisihmisetkin valosta ja lämmöstä,
sulkekaamme koulut ja tukahuttavat vuokrakasarmit ja etsikäämme
kaikkein meidän äitiämme, luontoa, joka odottaa meitä valkovuokko-,
kielo- ja tuomenkukkakinoksineen ja koivunlemuineen ja antaa terveyttä
ruumiillemme ja virkistystä kaupungin ahdasmielisyydessä ja melussa
väsyneille aivoillemme.
Helsingissä 1900.