Äiti

Siis olet sinä tullut, rakas poikani — kiitos, kiitos, että tahdoit

vaivata itseäsi pitkällä matkalla. Varmaankaan ei ollut niin hauska

jättää elämää siellä, opinnoita, suuria kaupunkia, rikasta luontoa

ja mahtavia vuoria, tullaksesi tänne vähävaraiseen kotiisi näkemään

vanhan äitisi kuolevan pois luotasi ja isäsi luota — kiitos tulemastasi

— nyt olette te minulla molemmat vieressäni — elä itke, katsos, ei

koko maailman tiede voi pelastaa minua, sillä ääni sydämmessäni puhuu

tyynesti ja varmasti, että kuolema lähenee — —

Mutta kerro minulle enemmän alpeille nousuistasi, enemmän niistä

jyrkistä huipuista, jotka ikuisen lumen peittäminä, kylpien

auringonvalossa, kuten rohkeat aatteet ja ajatukset kokoutuvat ylös

avaruuteen. Se ei väsytä minua ja minä kuuntelen niin mielelläni.

Tiedätkö, minä tunnen itseni niin ihmeelliseksi, ei tunnu ollenkaan

siltä, kuin olisin lähellä pimeää hautaa, missä maallinen majani

muuttuu jälleen maaksi, vaan minä tunnen päinvastoin täydellistä

sopusointua, tunnen itseni terveeksi sairaudessanikin.

* * * * *

Sinä kysyt minulta katseellasi — et tahdo tehdä sitä suullisesti —

pelkäät, että puhun itseni väsyksiin. Minä vastaan sinulle, poikani,

minä ymmärrän sanattomat kysymyksesi. Isä ei koskaan osaa selittää

sinulle sitä — sinä olet liian vaitelias isä, sinä — —

Niin, katsos, minä kasvoin kaukana maalla, kodissa, jota suuri

puisto ympäröi, jossa kävelin ympäri haaveillen nuoruuden unelmia.

Lukemiseni, jonka vanha isäni minulle valitsi, johti unelmieni

tiet turhamaisuuden kujilta suurten vainajien seuraan, henkieni,

jotka olivat olleet ihmiskunnan hyväntekijöitä ja luonnonkuvaukset

herättivät mielikuvitukseni rikkaaseen elämään. Ajattelepas, minä,

lapsi, minä istuin puutarhassa ja luin ja minä näin ihania maisemia

avautuvan eteeni, kukkivat omenapuut veivät minut seutuihin, jotka

keväisin ovat kukkien lumesta valkeita, suuret puut muuttuivat

mahtaviksi seeteripuiksi, ja iltasin menin minä usein näköalavuorelle,

nähdäkseni yhä laajemmalle. Silloin muodostui kaikki mitä näin,

sisäisten toivomusteni mukaan. Näin välkkyviä meriä, joilla suuret

höyrylaivat liikkuivat, tehden kultaisia vakoja, kylät tulivat suuriksi

kaupungeiksi loistavan valkoisine rakennuksineen, ja pilvijoukkiot

jotka ukkosilmoilla kokoutuivat yhteen, olivat alppia, joiden huiput

kimaltelivat punaisina ilta-auringon valossa.

Katsokaas, vanha äiti on vielä hieman runollinen. Nyt lepään hetkisen.

* * * * *

Niin, ja sitten kasvoi minussa vähitellen suuri halu nähdä kaiken tämän

todellisuudessa, mitä olin haaveillut, saada ottaa tehokasta osaa

vilkkaaseen elämään, nähdä meriä ja avaruuksia, ja mahtavia alppia —

päästä pois tasaiselta maalta, niin, minun mielestäni rupesi melkein

elämä kotona tuntumaan yksitoikkoiselta ja jokapäiväiseltä ja että

kaunis puutarha oli huonosti hoidettu ja ruma.

Sitten tuli kevät, maa rupesi viheriöitsemään ja koivujen ja haapojen

latvat saivat pitkiä ripsuja, jotka loistivat, kuin pronssi. Vuokot

puhkesivat, muuttolinnut palasivat ja illat tulivat lämpöisiksi.

Silloin tuli isä — niin, hän oli nuori ja keikarimainen silloin —

ja sitten rupesi hän katselemaan minua ja minä häntä, vaikka en

tahtonutkaan. Ei, minä en tahtonut, usein istuin minä ylhäällä

näköalavuorella vain herättääkseni eloon vanhoja unelmia alpeista ja

avaruuksista ja niiden avulla syrjäyttääkseni kaiken uuden. Mutta se ei

auttanut. Tuo uusi tunkeutui ylitseni vastustamattomalla hurmauksella,

samalla kun surukseni näin vanhan, vanhat tunteeni — ei kuolevan —

vaan syrjäytyvän. Ja niin laskin minä käteni isän käteen eräänä iltana

kukkivan tuomen alla. Missä on kätesi nyt isä, ojenna se minulle taas —

näin.

* * * * *

Nyt loppuivat pian unelmat korkeuksista ja avaruuksista — ne

muodostuivat toisenlaisiksi nyt. Laaksoon jäisin minä ja asuisin

siellä, ja sinne minä jäin ja siellä asuin — mutta se oli kukoistava

ja tuoksuava laakso, siellä kasvoi ruusuja ja kieloja ja linneat

puhkesivat metsän hämäryydessä. Punaposkinen pienokainen kasvoi

vieressämme laaksossa, samalla kun isä ja äiti näkivät vuosien

hiljaa vierivän yksitellen, ja riemuiten huomasivat tunteitten ja

ajatuksien heräävän pienokaisessa ja kuinka ne yhä enemmän ja enemmän

kehittyivät. Pienokainen olit sinä, rakas poikani. Niin, laaksossa

asui ihmeellinen onni kukkien joukossa, onni, jota ei nuori tyttö

milloinkaan täydellisesti voinut aavistaa maatessaan vanhan kotinsa

puutarhasohvalla ja katsellessaan pilvenhuippujen loistoa. Niin, kiitos

isä, että veit haaveilevan tytön elämän elävään todellisuuteen — kiitos!

* * * * *

Ei, antakaa minun vaan puhua nyt, kun kerran olen alkanut. Niin, minä

kiitän molempia sydämellisesti kaikesta siitä onnesta, mikä on tullut

osakseni, kaikesta mitä olette antaneet minulle. Olen tyytyväinen ja

onnellinen vielä kuollessanikin — joka ei ollenkaan tunnu minusta

vaikealta. Kuoleman kauhun asemasta, josta olen lukenut ja kuullut

puhuttavan, on, kuten jo sanoin ihmeellinen sopusointu sydämessäni — ei

mitään tuskia enää, ainoastaan väsymystä — ja sitten nuo ihmeen ihanat

soinnut — joiden syytä ja alkua en täydellisesti voi selvittää. — Mutta

ehkä sentään voinkin — se johtui juuri mieleeni, kun kohtasin katseesi,

rakas poikani. Mutta minä kokoan vähän voimia.

* * * * *

Niin, se oli sinun kotiintulosi, joka saatti sopusointuisuuden

sydämessäni ylimmilleen — se herätti täyteläisempään eloon tunteen,

joka aikaisemmin piili siellä pohjalla — nyt on se paisunut

ilahuttamaan viimeisiä hetkiäni. Se on päässyt valtaan aina, kun olen

lukenut rakkaita kirjeitäsi, poikani katsos, se on nuoruuden runous,

joka on herännyt täyteen kukoistukseen, se on kaikkein näköalavuorella

haaveilemieni unelmain täyttymys, joka vaikuttaa tämän onnellisen

tunteen kuoleman läheisyydessä. Katsos, lapseni, — niin, sinähän olet

kaikessa tapauksessa minun lapseni, niin vanha kuin oletkin — katsos,

sinä olet saavuttanut sen, josta minä haaveilin, sinä olet nähnyt

välkkyvät meret, suuret kaupungit ja pulppuavan elämän, sinä olet

tutkinut tieteitten pesäpaikoissa, sinä olet katsellut äärettömiä

avaruuksia ja kiivennyt korkeille alpeille, jotka lumikoristuksessaan

loistavat punaisina ilta-auringossa ja ikäänkuin mahtavat aatteet ja

ajatukset pyrkivät avaruutta kohti — sinä olet nähnyt kaiken tämän

ja saavuttanut. Ja sittenhän on, kuin jos minä itse olisin tehnyt

sen — nähkääs, tämä mahtoi sentään olla kaikkein nuoruuden unelmaini

sisältö. — Niin poikani, vanha äitisi on elänyt useamman elämän, isän

ja sinun ja hän on ollut onnellinen teidän menestyksistänne, hänellä

on mielestään ollut osansa kaikesta, mitä te olette toimittaneet —

ja tämä tietoisuus, joka nyt on selvinnyt varmuudeksi, mahtaa olla

se, joka hymnin lailla kaikuu minulle ja täyttää sydämeni elämän

täyteläisyydellä ja taittaa kuolemalta kärjen.

* * * * *

Päiväkirjasta.

Toukokuun 3 päivä.

Siitä on kulunut vuosi, ei kauvempaa. Kuinka tämä vuosi on tuntunut

pitkältä, ja kuinka paljon se on opettanut minulle!

Kuinka vanha hän nyt olisikaan? kun lasken. Niin, hän olisi nyt

kolmenkymmenen vuotias, koska Signe on kuuden.

Me olemme olleet tänään haudalla, Signe ja minä ja koristaneet sen

kukilla. Kuinka onnellista, että lapsen suru sentään niin helposti

haihtuu! Signen mielestä ei elämä enää ole niin surullista ja

erinomaista senvuoksi että hänen äitinsä on kuollut. Onnellinen ikä!

Joskus vaan enää tapahtuu, että äidin muisto jälleen herää, ja silloin

voi Signen pienessä sydämessä syttyä kiihkeä kaiho sen perään, joka oli

hänen paras apunsa ja hellä ystävänsä.

Kuluneena vuotena olen minä koettanut johonkin määrin korvata vainajaa.

Kuinka naurettavasti ja tuhmasti käyttäydyinkään ensi alussa! Oli

tuhansia asioita, joita en osannut, joita minun täytyi vähitellen

oppia ja joita Signen täytyi minulle opettaa. Minä tunsin itseni ensin

melkein yhtä avuttomaksi, kun Robinson saarellaan, kaikkien noiden

pienien vaatteiden, kaikkien noiden ajatusten ja kaikkien lapsellisien

kysymysten kanssa, joihin on niin vaikea vastata.

Minä muistan esim. vielä aivan hyvin, kuinka minä muutama päivä jälkeen

kuolemantapauksen osottauduin taitamattomaksi ja tuhmaksi. Minun oli

onnistunut pukea Signen päälle noin jotensakin ilman muistutuksia hänen

puoleltaan, ja kun hän oli valmis, oli hän mielestäni erinomaisen hyvin

puettu. Sitten menimme me kahvipöytään.

"Saanko kaataa kahvin, isä, kyllä minä osaan?"

Toden totta ei minulla ollut sydäntä kieltää, pidin kuitenkin käteni

läheisyydessä sillä varalta, että apua olisi tarvittu. Pienet sormet

tarttuivat toimekkaasti kahvikannun kädensijaan ja kuppi täyttyi

vähitellen. Lopuksi rupesi pikku käsi vapisemaan ja kannu asetettiin

alas pienellä läjähdyksellä.

"Se painoi, mutta kuppi täyttyi kuitenkin," sanoi Signe, kasvot

punaisina ja riemuiten.

"Nyt kaadan minä sen sijaan sinulle."

"Mutta eihän Signellä ole tapana saada kahvia!"

Salatakseni nolouttani sanoin minä silloin, että hän sentään tänään

saisi puoli kuppia.

"Senkö vuoksi, että äiti on kuollut?"

"Niin, sen vuoksi."

"Saanko minä aina tästedes kahvia?"

"Et, ainoastaan joskus."

"Niin, eihän äiti sentään olekkaan kuollut hänhän on taivaassa. Voiko

hän sieltä nähdä, kuinka me juomme kahvia?"

"Ehkä" — enhän tietänyt mitä minun piti vastata.

"Mutta kattohan on edessä."

"No sitten ei hän ehkä näekkään meitä."

"Jos hän näkisi, niin kyllä kai Signe hänen mielestään olisi oikein

taitava, kun voi kaataa kahvia isälle."

"Kyllä varmaan."

"Isä, ei Signe oikein ymmärrä tuota, että äiti on haudattu maahan ja

sentään on taivaassa?"

"Niin, tänään saa Signe myöskin leivoksen, ja sitten menemme me ulos

kävelemään."

"Mihin, torilleko?"

"Niin, torille."

Kaikeksi onneksi sain nuo pikku aivot työskentelemään toiseen suuntaan.

Sellaisia keskusteluja on meillä ollut usein, ja tavallisesti olen minä

joutunut ymmälle. En käsitä, kuinka äidit selviytyvät sellaisesta.

Vuoden kuluessa olen minä kuitenkin tullut vähän enemmän huomaamaan,

kuinka on meneteltävä, kun on kuusivuotias tytär hoidettavana ja

kasvatettavana, taikka kenties on parempi sanoa, että Signe on tullut

huomaamaan, kuinka kuuden vuotiaan tytön tulee kasvattaa isäänsä.

Kaikessa tapauksessa on hän avuttomuudessaan kiintynyt minuun pienen

sydämensä koko lämmöllä ja hellyydellä ja me kasvatamme yhä edelleen

toinen toistamme.

Minkälaisia muutoksia yhdessä vuodessa!

Toukokuun 10 päivä.

Kuinka kauniita nämä kevätaamut ovat! Kevät onkin tullut aikaisin tänä

vuonna lämpimineen ja saattanut maan viheriöitsemään. Kun aukaisen

verannan oven, virtaa koko maailman auringonpaiste minua vastaan ja

höyryävä maanhaju tuntuu. Koivujen kaikkein pienimmät hiirenkorvat

kimaltelevat kuin kulta ja hamppuvarpunen laulaa. Vanhassa lepässä

viheltelee rastas laulua lemmenonnestaan. Minä otan työni ulos

verannalle ja kirjoitan hetkisen pöytäkirjoihini, Signe makaa vielä.

Mutta työstä ei tahdo tulla mitään. Suloiset kevät-aamut ja pöytäkirjat

eivät varmaankaan kuulu yhteen.

Minä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon

paistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.

Kuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena

ja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää

tyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät,

taikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi,

istuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi,

muistojen kaihon sekaantuessa onneeni.

Signe ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani

täten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella,

linnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine

auringonpaisteineen yli maailman.

Enhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi

sitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla,

kirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:

"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta,

lämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen

untuva."

"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista

poskeasi lähteen kirkkaalla vedellä."

"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin

auringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten

liverrellessä."

"Tahdon viedä sinut viheriälle niitylle, missä kielot kukkivat."

"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti,

niin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella."

"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen

keskelle!"

Ja sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä

minuun loistavan katseen.

Toukokuun 15 päivä.

Vuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle,

Signelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi

päälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.

Nyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin

olisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä

olen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia

on vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani

ja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta.

Ennen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena

tarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt

siitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut

minulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat

vaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse,

eläminen, on pääasia.

Kun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen

minä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani

ovat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut

paperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja,

viettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan,

vaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta

seuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.

Pyörre oli tarttunut minuun ja minä olin alkanut pyöriä sen mukaan.

Nyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä

sisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy

tulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.

Sen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan,

siitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia

olemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa

tarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista

tien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon

loisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista

ja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme

kävelyillämme puistoissa.

Niin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu

hänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä

vähässä on.

Minä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon

hän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea

onkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se

saa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.

Niin, minä luotan itseeni, minä uskon, että minä voin johtaa hänen

mahdollisuutensa kehitykseen, minä ainakin teen mitä voin, se on oleva

elämäni tarkoitus ja päämäärä — pöytäkirjain tästedes vaan ollessa

sivuseikkana, välikappaleena.

Toukokuun 20 päivä.

Tänne tulee tätejä sekä isän että äidin puolelta puhumaan Signen

tulevaisuudesta, hänen koulunkäynnistään — vaikka se onkin liian

aikaista vielä, voi ja tuleekin joka tapauksessa sitä ajatella, eihän

keskusteleminen vahingoita asiaa.

No niin, minä annan tätien keskustella. Itse olen enimmäkseen vaiti,

kunnes suvaitsen ilmoittaa heille, että aion itse pitää koulua Signelle.

"Sinä koulua! Onpa nekin tuumia!"

"Minä rupean pitämään ulkoilmakoulua."

"Mitä se on? Tuleeko hänen oppia lukemaan ulkona, tai mitä sinä

tarkoitat?"

"Lukemaan? Sitä ehtii myöhemminkin."

"Mutta siitä kai on alotettava! Niinhän on ollut kaikkina aikoina, niin

kauvan kun muistamme."

"Ulkoilmakoulussa me enimmäkseen kävelemme, katselemme kasvia, kiviä ja

eläimiä, soutelemme järvellä, kaivamme maassa, tutkimme tähtitaivasta,

katselemme talonpoikain työtä ja niin edespäin."

"Siitä mahtaa tulla ihmeellinen koulu."

"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni,

opiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan

pieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet

lukemaan."

"Sinä näyt aikovan kasvattaa häntä jonkinlaiseksi ihmeeksi!"

"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta,

tahdon välttää sen kasvatusta."

"Sinä näyt olevan kehittymäisilläsi runoilijaksi."

"Ehkä."

Itse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja

päättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden

en tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa

— ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden

luontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen

perään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia,

puhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä

ja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m.

Täytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille

kasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin

— edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan

opettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen

käsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.

Kuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista.

Enkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi

kiusanneet minua.

Kuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa

ruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella

katselemaan, kuinka kaunista luonto on.

Mutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta,

sehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä,

tiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän

lämpenemään.

Kuitenkin matkustamme me vielä tänään maalle ja katsomme, mitä voimme

tehdä puutarhalle. Signe saa oman maapalasensa, jonka hän saa muokata

ja kylvää. Kun puhun tästä hänelle, tulee hänen katseensa kuin

auringonpaisteeksi, pieniä pyyleviä käsiä taputetaan riemusta, ja me

menemme ulos käsi kädessä.

Ulkona laulaa linnut ja maa on täynnä elävää elämää. Miksi emme me

kaksikin voisi elää, tarvitsematta silti olla runolijoita taikka

ihmeitä.

"Mitä sinä arvelet, Signe?"

Toukokuun 25 päivä.

Tänään on palvelustyttö ollut kaupungissa asialla ja Signe on mennyt

mukana.

Kun he palaavat, tulee Signe minun luokseni, sinne missä istun

papereineni.

"Isä, Fiina sanoo, että jos Signellä ei olisi sinua, niin ei Signellä

olisi ketään, jonka luona olla, sitten kun äiti on mennyt taivaaseen."

"No niin, mutta onhan Signellä tätejä."

"Signellä ei olisi kotia, missä asuisi, ei vuodetta missä makaisi, ei

ruokaa, eikä mitään."

"Onhan sinulla tätejä, jotka antaisivat sinulle kaiken tuon."

"Mistä sinä sitten saat kaikki sellaiset, isä?"

"Minä ansaitsen työlläni."

"Eikö Signekin voi ansaita?"

"Eikö sinulla ole kaikki hyvin nyt sitte?"

"On, mutta jos isä menisi taivaaseen."

"Ei isä kuole, ennenkun Signe tulee suureksi."

"Menihän äitikin pois Signen luota."

"Äidin täytyi mennä, mutta isän ei täydy, isän täytyy olla täällä —

miten on sinun uuden nukenvaunusi laita, sopiiko se hyvin nukelle?"

Mielessäni olen raivoissani koko palvelusväelle. He eivät näy olevan

kasvattajia. Puhua sellaista lapsille!

Signe menee hakemaan nukenvaunuaan ja tulee vetäen sitä perässään.

Äkkiä jättää hän sen ja juoksee minun luokseni, kiipee syliini ja

painaa koko pikku olentonsa minua vasten.

"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet

kengät ja leikit kanssani kaikenmoista."

"No, nyt katselemme nukenvaunua."

Jos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa

tuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman

minua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.

Köyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla

ja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.

Sinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja

luottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.

Minä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin

auringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.

Köyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun

käteeni ja annoit minulle uuden onnen.

Toukokuun 27 päivä.

Pikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan

häntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen

ja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä

vuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän

sanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa

jotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se

on vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.

Me juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä

pidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä

on hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat

silmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.

Hänen unensa ei ole rauhallista, hän heitteleikse sinne tänne. Sitten

kun olen kietonut peitteen hyvin hänen ympärilleen, istun minä

kirjoituspöydän ääreen.

Minä istun ja ajattelen, minkälaiseksi kesä muodostuu meille maalla,

mitä me puhelemme kävelymatkoillamme, kuinka me alotamme tuon

ulkoilmakoulumme — ehkä kutsun minä jonkun toisen pienen tytön seuraksi

kouluun — kuinka me rupeamme soutelemaan ja kalastelemaan. Näen meidät

istumassa ulkona verannalla, kun matkustajahöyrylaivat kulkevat ohi,

joku laivasta viittaa meille, ymmärtämättä, kuinka suloista meillä on

etäisessä kolkassamme.

Haaveillessani unohdin minä melkein, että hän, joka tulee olemaan

seuralaisenani, makaa vuoteessa ja on sairas.

Istun hänen vuoteensa viereen. Hänen kätensä ovat lämpimät ja punaiset,

posket kuumottavat, hän mutisee katkonaisia lauseita, hajanaisia

sanoja. Kuume on nähtävästi kiihtynyt.

Tulen levottomaksi ja telefonoin lääkärille, joka rauhoittaen arvelee,

että lapset usein menettelevät näin, kun heillä on kuumetta. Ei sen

vuoksi tarvitse olla levoton ja hän lupaa tulla varhain seuraavana

aamuna. Minä siirrän lepotuolin vuoteen viereen ja aion viettää yöni

siinä. Vaivun puoliuneen, josta vähinkin ääni minut herättää. Kuin

unessa kuulen minä kellon lyövän määrätyt lyöntinsä, kuulen vaunujen

ajavan ohitse ja näen lempeän kullankarvaisen kuun hitaasti kulkevan

taivaalla.

Toukokuun 28 päivä.

Lääkäri oli täällä, eikä sanonut juuri mitään. Täytyy odottaa,

arveli hän. Mutta minä olen levoton. Alan ymmärtää, että tauti

voi kääntyä vaarallisemmaksi. Ehkä muuttuu se tulirokoksi, jota

liikkuu kaupungissa. Hän on ehkä saanut tartunnan kadulla, joltakin

ohikulkevalta henkilöltä. Kaupungissa, tässä hyvän ja huonon

luonnottomassa yhtymäpaikassa on alttiina kaikelle. Kaupunki on

saituri, joka ei laske meitä kynsistään ennen kuin on imenyt meidät

kuiviin ja köyhdyttänyt, kaupunki on ruumiillisten ja henkisten tautien

pesäpaikka, josta ei kukaan pääse ilman poltinmerkkiä. Kaupunki on

antanut meille kuumeen, antanut Signelle kuumeen.

Toukokuun 29 päivä.

Olen istunut nojatuolissa koko yön Signen käsi omassani. Kuume kiihtyy,

Signe on kyllä vaarallisesti sairas. Lääkäri tuli aamulla. Hän antaa

neuvoja ja määräyksiä.

Toukokuun 30 päivä.

Joka päivä tulee hän yhä kalpeammaksi, hienot jäsenet käyvät laihoiksi

ja läpikuultaviksi, ja kuume ja vilunväreet puistuttavat tuota hentoa

ruumisraukkaa. Kuulen toisinaan, kuinka hän jonkinlaisessa huumauksessa

puhuu äidistään ja minä tulen tuskalliseksi kuullessani sitä, kun

talossa vallitsee hiljaisuus yön aikana ja ikkunapuitteiden varjo

lankeaa lattialle mustana ristinä. Mitä varten te olette, te lääkärit,

jos ette te voi ajaa tautia lasten ruumiista, mitä voitte te tehdä,

jos ette voi pitää lapsia ja nuoria ihmisiä elossa — sen verran

täytyy voida vaatia — vanhat kuolkoot, niiden täytyy kuolla luonnon

järjestyksen mukaan, mutta nuorten tulee elää. Tehkää velvollisuutenne,

pelastakaa lapseni, taikka muuten kutsun minä teitä puoskaroitsijoiksi!

Lääkäri vaatii, että minun täytyy maata, että minä olen valvonut neljä

päivää ja yötä yhtä mittaa, ja etten minä voi kestää kauvempaa. Minäkö

en voisi kestää! Minä uhmailen sekä lääkäriä että kuolemaa, minä

tiedän, että minä kestän ja että minä elän niin kauvan kuin lapsenikin

elää. Jos Signe kuolee, silloin saatan minäkin kuolla.

Toukokuun 31 päivä.

Se mistä nyt kirjoitan, tapahtui ylempänä mainittuna päivänä, vaikka

minä vasta myöhemmin kirjoitin sen muistoon.

Lääkäri on mennyt ja on taas yö. Hän ei voinut tehdä mitään,

huojentaakseen pienokaisen tuskia, minä olen hermostunut ja melkein

riitelin hänen kanssaan.

Istun nojatuolissa Signen käsi omassani. Kuu kulkee hiljaa taivaan yli

ja ikkunapeitteitten ristin varjo lankee taas lattialle vuoteen päädyn

luo. Se on kuoleman merkki, voi, voi, voi!

Signe, rakastettuni, elä ole niin tuskissasi, minä olen tässä

vieressäsi ja karkoitan kaiken pahan vuoteesi luota, kuolema ei saa

vierailla kodissamme. Tule terveeksi pienokaiseni, se on isäsi, joka

puhuu kanssasi, etkö tunne ääntäni, se olen minä, joka olen pukenut

sinut, leikkinyt kanssasi, kietonut peitteen ympärillesi, ja joka en

voi elää ilman sinua; tule terveeksi, rakkaani, nouse ylös, nouse ylös,

niin menemme me niitylle kielojen keskelle...

Silloin näen minä etehisen oven äänettömästi aukenevan ja viikatemiehen

astuvan sisään ja luurangon kylkiluitten kuvastuvan seinäpapereita

vasten.

"Armahda!"

Mutta ei, viikatemies ei vastaa, kulkee vaan hitaasti eteenpäin minua

kohti.

"Katso toki, luurankomies, kuinka kaunis hän on, minkätähden hän ei saa

elää? Anna hänen elää ja minun kuolla!"

Mutta ei, viikatemiehellä ei ole tunteita, ei armahtavaisuutta — siis

ei ole minullakaan mitään armahtavaisuutta häntä kohtaan.

Veri nousee minun päähäni, minä raivostun, juoksen ylös, syöksyn

ottamaan hyvän voimistelusauvani ja asetun uhkaavasti kuoleman tielle,

seuraavana hetkenä isken minä ja kuulen viikatteen terän helähtäen

putoavan lattialle pieniksi palasiksi; minä lyön vielä kerran ja

luuranko horjuu, vielä isku ja toinenkin, tyhjä pääkallo musertuu, ja

luurangon nikamat raukeevat ratisten yhteen läjään lattialle.

Mutta seuraavassa hetkessä ovat nikamat ja luut taas yhtyneet, viikate

välkkyy kokonaisena ja terävänä kuuvalossa, minä nostan, kooten kaikki

voimani, jälleen sauvani, mutta olen seuraavassa hetkessä voitettu ja

makaan alas painettuna sohvalla. Minä tunnen, kuinka sydämeni sykkii,

minä tiedän, että silmäni tuijottavat, minä näen kalpeita kasvoja

ympärilläni, minä tunnen, että kuolema on muuttanut mielensä, se ottaa

minun ja antaa Signen elää. Minä tunnen sanomatonta iloa saadessani

kuolla Signen sijasta, hän saa elää, elää, kulkea eteenpäin tietänsä

lemuavien koivujen alla niityllä...

Ja aivan kuin juopuneena räjähdin minä kaikuvaan nauruun, kunnes

vihdoin näen kaiken katoavan silmistäni ja tunnen vaipuvani suureen

pimeyteen.

Kesäkuun 2 päivänä.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen

kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Sinä olit niin hyvä, sinä pienokainen, lapsenviattomuudessasi ja sinä

olit niin puhdas ja kirkas kuin aamukasteen kimalteleva kristalli.

Sinä olit niin suloinen, kuin kielojen katoava tuoksu ja valkoisen

ruusun lemu keväällä.

Kuin heleimmän viulun äänet, hieno ja hento, liian hieno ja hento

viipyäksesi maailman tomussa.

Ja kuten kielojen, ruusujen tuoksu haihtuu suureen avaruuteen, jossa

ei niitä enää nähdä, eikä voida tuntea, ja kuten sävel kuolee, monien

silmien kyyneltyessä, niin kuolit sinäkin pois luotani keväällä ja

lepäät nyt valkoisena valkoisessa kirstussasi.

Suloinen olet sinä vieläkin loppumattomassa unessasi. Minä suutelen

sinun rakkaita käsiäsi, jotka hellästi hyväilivät minun karkeaa kättäni.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni viimeinen ilo ja lepää

siunattuna pitkä yö.

Valkoisia kukkia istutan minä siihen maahan, joka on kätkevä sinun

hennon lehtimajasi, ja kun satakielien sävelet kaikuvat pensaitten

varjossa, istun minä kukkulan koivun alla ja uneksin, että sinä olet

jälleen vieressäni.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen

kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni riemu ja onni ja lepää

siunattuna pitkä yö.

Minuutin taiteilijana.

Eräässä vanhassa talossa Piazza del Duomon läheisyydessä Firenzessä

oli porttikäytävä muutettu yksinkertaiseksi ravintolaksi, sellaiseksi,

jommoisia on sadottain siellä täällä pienien sivukatujen varsilla.

Huoneusto oli pitkä ja kapea ja laajentui hieman pihan puolella. Pitkin

molempia pituusseiniä oli kuluneita puupenkkiä ja niiden vieressä

pöytä- ja tuoliriviä, samoin oli puusta.

Paikan isäntää oli onnistanut hyvin pienessä liikkeessään. Vähää

ennen kun hän alotti sen, oli hän nainut, nuoren, kukoistavan

lombardialaistytön, johon yksi ja toinen vieraista pian pikiintyi. Se

meni niin pitkälle, että yksi näistä, kun ei nuori vaimo ollenkaan

osoittanut hänelle vastarakkautta, sisällä osteriassa ampui luodin

läpi ohimonsa. Tämä tapaus varmensi liikkeen. Uusia vieraita tuli —

tahtoivathan kaikki nähdä tuon viehättävän nuoren rouvan — ja osa

niistä tuli jokapäiväisiksi vieraiksi, sittenkun olivat tulleet

huomaamaan, että emännän toimeliaat kädet tarjoilivat heille yhtä hyvin

kuin nopeimpain viinurien, ehkäpä paremminkin — ja onhan naisen käsi

aina sentään naisen käsi, joskin sitä vaan saa edes katsella.

Vittorion osteriaan kokoutui siten suuri kävijäjoukko, joka viihtyi

hyvin, eikä halunnut muualle. Tosin vanheni emäntä ja kadotti

vetovoimansa, mutta sen sijaan piti hän paremmin silmällä keittäjää.

Kaikissa tapauksissa tiesi sentään jokainen, mitä joku vuosi sitten

oli tapahtunut, ilmassa oli vielä romantillisuutta ja romantillisuus

houkuttelee.

Jos astui osteriaan puolenpäivän seuduissa, täytti sen kirjava seura.

Pyylevällä papilla, suurine kauluksineen ja paljaine, pyöreine,

päälakineen, oli määrätty paikkansa erään aliupseerin vieressä.

He olivat paikan ylhäisöä, kannattivat sen mainetta ja sen vuoksi

suosikin Vittorio heitä silminnähtävästi ja oli opettanut viinurinsa

Otellonkin osoittamaan suurinta kohteliaisuutta ja säntillisyyttä heitä

kohtaan. Alhaalla oven luona istui joukko italialaisia taiteilijoita

— epävarmaa väkeä, joilla ei kaikin ajoin ollut penniäkään taskussaan

— ylempänä, tarjoilupöydän läheisyydessä oli ylioppilailla pöytänsä

ja jälelle jääneet paikat täyttivät lystikkäät vuokra-ajurit

silinterihattuineen, jotka joskus olivat olleet mustat ja sileät, he

olivat lyhyitä, punakoita miehiä, joiden pyöreitä vatsoja ympäröi lujat

vaalearuutuiset liivit, ja työkansaa monen moista. Eräässä nurkassa oli

joukolla pohjoismaisia taiteilijoita, tanskalaisilla, norjalaisilla,

ruotsalaisilla ja suomalaisilla, oma vakinainen pöytänsä — nekin

hyvin suosittuja, sillä toisinaan tapahtui, että joku heistä oli

saanut taulun myydyksi kotimaassaan, ja silloin pantiin mahdollisesti

toimeen pienet kekkerit, yksinkertaiset tosin, mutta jotka tässä

paikassa näyttivät koko suurenmoisilta — ajatelkaas, kaksi ruokalajia,

jälkiruokaa, hyvää viiniä, kahvia ja certosalikööriä à 30 sentissimoa

lasi! Olihan se ainakin toista, kuin nuo ijankaikkiset makaroonit.

Vittorio ja Otello kävivät toisen vieraan luota toisen luo, lukien

huimaavalla nopeudella ruokalistan, jota käytännöllisistä syistä ei

koskaan kirjoitettu. Ensi mainittu ei ollut kirjoitusmies ja toisella

oli muuta tekemistä. Mutta tultuaan skandinaavialaisten luo, saivat

he hillitä kieltänsä. Sen tuli käydä hitaasti — muutenhan ei siitä

ymmärtänyt mitään — varsinkin kun ylioppilaat keskustelivat vilkkaasti

pöytänsä luona ja ajurit nauroivat niin että hiki juoksi. Sen täytyi

käydä hitaasti, että sitä voi seurata.

Mutta nyt tuli Otellon erityinen vieras. Se oli nuori, pitkäkasvuinen

solakka norjatar, jolla oli suuret, yhtaikaa haaveilevat ja iloiset

silmät, ja kiharat, vaaleat hiukset, jotka pörröisinä ympäröivät

hänen päätään ja loistivat auringonpaisteessa kuin sädekehä. Kun

hän astui sisään, kääntyivät ylioppilaiden päät, ja italialaiset

maalarit mutisivat jotakin Botticellin Prima verasta — hän saikin

sitten kantaa sitä nimeä, eikä suinkaan hän siitä pahastunut, sillä

Botticellin tyypit ovat kehuttuja kauneudestaan ja suloudestaan.

Voidakseen nopeasti ja hyvin tarjoilla tuolle vaaleaveriselle

norjalaisnaiselle, unohti Otello usein sekä papin että alaupseerin,

ja jos hän sai hetkisen joutoaikaa, lepäsivät hänen katseensa syvällä

ihastuksella Prima verassa — hän oli nähtävästi hänen mielestään

jokin korkeampi olento, istuissaan toisten joukossa, keskustellen

museoissakäynneistä, kotimaan oloista ja opinnoista. Mutta joka kerta

kun Otello kuuli mainittavan Titzianon, Michel-Angelon, Donatellon,

taikka jonkun muun italialaisen mestarin nimeä loisti vilahdus hänen

ruskeissa silmissään. Hän oli ylpeä suurista, manalle menneistä

maamiehistään — viinuri Otello — ylpeä, kuuluessaan kansaan, joka

sentään on mahtanut olla enemmän, kuin useimmat muut, koska tänne

on tultu maista ja valtakunnista, katselemaan niitä taideteoksia,

joilla nämä ovat koristaneet ihanan maansa. Norjalaisnaisen ja tuon

näppärän viinurin välillä oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus,

jonkinlainen rakastelu, hän viihtyi parhaiten tässä ravintolassa, söi

kaikki ateriansa siellä, opetteli leikkiä laskien ja nauraen vähän

italiankieltä, näytteli usein lapsellisella iloisuudella viinurille

ostoksiaan ja sai palkinnoksi monta hyvää ohjausta paikallisista

asioista, puodeista, messuista ja sellaisista, jotka ulkomaalaiselle

ovat arvaamattoman tärkeitä tietää — ja Otello, olihan tuo nimikin

oikein romantillinen!

Nyt alkoi yleinen liike skandinaavialaisten pöydässä. Matkalleko? —

lähtisikö hän matkalle — Prima vera, joka jo oli ollut useita kuukausia

Firenzessä — hän, jota jo oli opittu pitämään pysyväisen siirtolan

jäsenenä — matkalleko? Sepä vasta oli päähän pisto: lähteä pois Italian

keväästä! Niin, mutta kyllä hänen sentään joka tapauksessa täytyi, hän

oli saanut kirjeen — ei saaneet houkuttelut häntä muuttamaan mieltänsä,

ei kuvailut kukkivista mantelipuista ja akasioista ja lämpimistä

tuoksuavista kuutamoöistä lauluineen ja satakielineen. Hän pysyi

lujana päätöksessään ja se pantaisiin täytäntöön ehkä jo huomenna.

"Oi, signorina, signorina," sanoi Otello ja pudisti päätään, saatuaan

kuulla, mistä oli kysymys, eikä juuri mitään muuta — "signorina,

signorina!"

Illalla panisi siirtola joka tapauksessa toimeen jäähyväisjuhlan

Prima veralle, ja siitä on tuleva juhla, jossa tulee olemaan

kukkia ja väkevää viiniä. Otello oli väsymätön puuhatessaan ja

valmistaessaan. Hän oli ollut oikeissa juhlissa ennen muinoin,

harjoittaissaan soitantoa, hän oli käynyt konservatorioissa, mutta

häntä oli kehoitettu jättämään kesken. Hän tiesi, kuinka piti olla,

jotta olisi hienoa — taitetut servietit, kukkavihko jokaisen katteen

kohdalla, kapea kukkakiehkura pitkin pöytää, ja pari vanhanaikaisia

haarukkakynttiläjalkoja, jotka Vittorio oli perinyt isältään,

ylentämään kokonaisvaikutusta — ja syvällä Prima veran servietissä

suloinen, vastapuhjennut ruusu, — vaalea ja hento, kuin hän itsekin.

Illalla esiintyivät pohjoismaalaiset täydessä juhlapuvussa s.o. he

olivat panneet päälleen parasta mitä olivat voineet. Se, jolla ei

ollut mitään juhlavaatteita, oli ostanut itselleen ainakin suuren

valkoisen tai tulipunaisen kravatin ja kun Prima vera saapui vaalean

siniharmaassa samettileninkissään, otettiin hän vastaan kukkaissateella

ja kaunis ruusu, joka oli servietissä, putosi sieltä hänen syliinsä, ja

sen kiinnitti hän rintaansa, antaen ihastuneelle Otellolle kiitollisen

nyökkäyksen.

Se oli hauska ilta. Emäntä oli oikein toden perään pitänyt silmällä

keittäjää — tarjottiin oivallista kalaa, mainioita liharuokia ja

legymeriä, vino rosso vecchiota, marsalaa, kahvia ja certosaa ja ilman

täytti neilikkain, ruusujen ja narsissien lemu, ja mielissä vallitsi

iloinen tunnelma, että kevään aika oli tullut haaveiluineen, uhkuvine

ajatuksineen tulevaisuuden urotöistä ja aavistus siitä, että salaisuus,

jota kaikki odottivat, nyt julkaistaisiin loistavassa valossa —

kaikkihan tahtoivat onnitella Prima veraa ja kaikki tahtoivat kantaa

häntä käsillään.

Nyt laulettaisiin pohjoismaalaisia lauluja, ensimäiseksi norjalaisia.

"Ja vi elskar" täytti säveleillään huoneuston ja italialaiset, jotka

istuivat pitkin seinänvieriä ja katselivat tätä kevään juhlaa,

ällistelivät uteliaina. Mutta silloin ei Prima vera enää voinut

pidättää itseään. Hän nousi ylös, hänen hoikka ja korkea vartalonsa

sinisenharmaassa samettipuvussa näytti komealta vasten keltaista

kukilla koristettua seinää, silmät säkenöivät ja kiharaiset hiukset

loistivat kuin sädekehä. Hän nousi ja lausui tuon ratkaisevan sanan.

Niin, totta oli, että hän oli kihloissa, nyt, kun tunturit ja vuonot

tulivat esiin kotimaan sävelten siivillä, ei hän enää voinut säilyttää

rakkainta salaisuuttaan, hän matkustaa Norjaan, jossa hänen sydämensä

ystävä on, jossa hän on rakentanut hänelle kodin vuonon rannalle,

tunturin juurelle, jossa he eläisivät onnessa ja rakkaudessa, ja jonne

hän veisi mukanaan kaikki muistot valoisasta Italiasta.

Skandinaavilaiset joivat riemuiten Prima veran maljan ja äänekäs

eläköönhuuto kaikui huoneuston läpi. Sitten ilmoitettiin ilon aihe

italialaisillekin ja valtavassa onnittelulaulussa lausuivat he hänelle

kunnioituksensa, tuntemattomat ylioppilaat, maalarit ja työmiehet,

lopettaen laulunsa sirolla kumarruksella. Sitten joivat he kaikki

hänen menestyksekseen, Vittorio joi hänen maljansa, emäntä joi hänen

maljansa ja Otello joi hänen maljansa. Mutta sill’aikaa kun eräs

noista innostuneista italialaisista ylioppilaista piti vilkkaan

puheen pohjolan ja Norjan kunniaksi, katosi tuo ketterä Otello. Hänet

löydettiin sitten istumasta kadun käytävältä, katkerasti itkien, mutta

jätettiin rauhaan suruineen.

Nyt oli ilo noussut ylimmilleen. Skandinaavialaiset laulut kaikuivat

vuorotellen itaalialaisten kanssa, kaikki muodostivat nyt yhden ainoan,

suuren seuran, jossa kaikki sanoivat jotakin ja kaikki ymmärsivät

toisiaan, puhuttiinpa sitten italiaa, ruotsia tai tanskaa. Vittorion

kitarri otettiin esiin ääntä antamaan ja ilo oli ylimmillään.

Yhtäkkiä aukeni kadunpuoleinen ovi ja sisään tuli Otello, pyyhkäisten

pois viimeisen kyyneleen takin hiallaan. Pikaisin askelin ja loistavin

silmin astui hän seurueen luo, tarttui Vittorion kitariin ja hyppäsi

ylös tyhjälle pöydälle, otti äänen ja lauloi erään italialaisen

katuserenaadin äänellä joka väreili liikutuksesta. Italialaiset, jotka

alussa tahtoivat saada tuon viinuriraukan vaikenemaan, vaikenivat pian

ja kuuntelivat melkein hartaudella laulua. Monta kertaa ennen olivat

he kuulleet tämän serenaadin, mutta koskaan ei sitä oltu laulettu

sellaisella lämmöllä, innolla ja taiteellisuudella, kuin nyt, eikä tuo

renkutus koskaan ennen ollut houkutellut kyyneleitä kuulijainsa silmiin.

Kun Otello oli lopettanut ja astui alas laululavaltaan, riensi

Prima vera esiin ja kiitti häntä suurella lämpimällä kyyneleellä ja

kädenpuristuksella — silloin kumartui Otello äkkiä alas, ja painoi

suudelman valkoiselle, hienolle kädelle ja pujahti sitten kadulle,

jossa kuu valaisi vanhoja mustuneita taloja.

Kun seurue vähän sen jälkeen käveli Viale dei Colli'a pitkin, sen

tuoksuavien pensaitten, vakavien sypressien ja kukkivien kastanjoitten

ja akasiain keskellä, missä satakielet lauloivat viidakoissa,

Valkosien, kuunvalaisemien huvilain ympärillä, ja jossa tulikärpäset

kimaltelivat kuin kipunat, silloin oli kevät kaikkialla, kevään

elämänhalu ja kevään surumielinen tunnelma, ei paljon sanoja, mutta

paljon ajatuksia ja tunteita — eikä kukaan ajatellut pilkallista

ajatusta viinuriraukasta, josta oli tullut taiteilija yhdeksi

minuutiksi, vaikka konservatooriossa oli väitetty, että hän oli aivan

mahdoton.

Mutta se seurasta, joka oli filosoofi, hän puhui vihdoin ja sanoi,

että tämä Otello on tulemaisillaan rikkaaksi mieheksi — hän oli

haudannut unelman, joka tosin alusta aikain oli ollut lapsellinen

ja mahdoton, hän oli verhonnut sen Firenzen valkeaan käärinliinaan,

ulkona katukäytävällä — ja kuta useampi hauta meillä on, joiden luona

voimme toisinaan viipyä, sitä vilkkaimpia olemme — se oli nyt hänen

filosofiaansa.

Seuraavana aamuna olivat Skandinavialaiset rautatieasemalla ja

koristivat kukilla nuoren norjattaren, niin että hän koreudessaan

oli todellisen Prima veran kaltainen. Otellokin saapui, tuoden yhden

ainoan, suuren, vaalean ruusun, samallaisen, kuin se, jonka hän

edellisenä päivänä oli pistänyt serviettiin.

Niin matkusti Prima vera pohjoista kohti, peitettynä Firenzen kukilla

hän nyökkäsi iloisesti päällään, niin kauan kuin häntä voi nähdä.

Mutta siellä on yhä vieläkin romantillisuutta ilmassa, tuossa pienessä

osteriassa Piazza del Duomon läheisyydessä...

Girolamo.

1.

Keskiajan suuri mahtava Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Ylhäisiä

vieraita oli saapunut ja otettiin loistavasti vastaan. Kadut olivat

kaunistetut matoilla ja kukilla ja kirjavia verhoja ja lippuja riippui

ulos ikkunoista. Komea juhlakulkue kulki eteenpäin, kansan osittain

riemuitessa, osittain katsellessa, sitä halukkain, kateellisin katsein.

Kullalla kirjaillut vaatteet ja aatelisten ja hovin loistavat puvut,

muodostivat hengellisen säädyn pukujen yhteydessä väririkkaan virran,

jonka vyöryävissä laineissa aseet kimaltelivat aurinkoa vasten ja

joiden joukosta sieltä täältä pisti esiin papillinen päähine ja joissa

muhkea kunniakatos huojui kuin olisivat virran aallot kuljettaneet sitä

eteenpäin.

Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Siellä oli riemua, melua ja

laulua, missä juhlasaatto kulki eteenpäin. Mutta kun tuo loistava

kulkue kulki ohi Niccolon mahtavan talon, seisoi sen ikkunassa

nuorukainen, ja katseli alas koreasti puetuista ihmisistä muodostettua,

eteenpäin kulkevaa virtaa ja tunsi siellä joukossa vanhempansakin.

Syviin ajatuksiin vaipuneena hän siinä seisoi, katsellen kulkuetta

säihkyvin silmin ja yhteenpuristetuin huulin. Pian katoaa se —

ajatteli hän — neliskulmaiseen torneillakoristettuun linnaan,

siellä hajautuisivat nämä ruhtinaat, korkeat herrat ja naiset

suuriin saleihin, missä pöydät seisoivat katettuina kallisarvoisilla

itämaalaisilla porsliineilla, venetsialaisilla laseilla, harvinaisilla

ruokalajeilla ja Italian parhailla viineillä. Siellä nautittaisiin mitä

parasta maa voi tarjota, siellä tyhjennettäisiin kultaisia pikaria ja

oppineet ja runoilijat puhuvat sievisteleviä, kauniita sanoja, siellä

ovat aatelismiehet toinen toistaan kohteliaampia mitä ihanimmille

naisille sill'aikaa kun paksun lattian alle kiinnikahlehditut

vangit nääntyvät janosta, kärsivät nälkää ja riutuvat taudissa ja

saastutetussa ilmassa.

Liikkumattomana ja näihin ajatuksiin vaipuneena, seurasi Girolamo,

seisoissaan ikkunassaan, katseellaan näitä ruhtinaita, joiden rikkaus

oli koottu rosvoamisilla ja ryöstöillä, näitä ruhtinaita, jotka

hyörivät ja pyörivät ainoastaan elääkseen hekumassa ja näitä naisia,

joiden katseet polttivat kuin tulensäteet ja näitä hengellisiä, joiden

elämällä ja opilla usein ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Seuraavassa hetkessä vavahti hän ja tuskan ilme levisi hänen

kasvoilleen. Hänkin oli siellä, tyttönen, suloisin kaikista, hän,

joka oli hänen mielestään puhtain ja korkein kaikista maallisista

olennoista, joka oli hänestä kuin ilmestys toisesta maailmasta, kun hän

tapasi käydä hänen vanhempainsa talossa ja lauloi luutun säestyksellä

äidille. Hänkin tulisi olemaan siellä ylhäällä, linnan saleissa,

jossa tämän maailman lahjoja tuodaan esiin, jossa ihmiset, unohtaen

jumalankuvan itsessään, antautuvat juhlan nautintoihin, hekumaan ja

turhuuteen, upottaen kaikki vakavat ajatukset huumaavaan viiniin.

Vielä kauan sen jälkeen, kun kulkue oli kadonnut kadun käänteeseen ja

melu lakannut, viipyi Girolamo ikkunassaan, kunnes hän lähti pieneen,

puutarhan puoleiseen huoneesensa. Hänen mielensä kuohui, hän tahtoi

etsiä lohdutusta suruunsa, mutta Thomas Aquina ei tänään voinut

lohduttaa kaihoavaa, eikä raamattukaan. Silloin otti hän alas kitaran

ja soitteli sydämensä tunnelmaa, soitti Jumalan vihaa ja rangaistusta,

kunnes innostus punasi hänen kalpeat kasvonsa ja suonet paisuivat

ohimoilla. Heittäen soittokoneen luotaan, tarttui hän kynään ja

kirjoitti.

"Minä näen koko maailman nurin syöstynä ja toivottomuuteen vajonneena.

Hyve, kunnia ja hyvät tavat ja valkeuden sana poljetaan jalkoihin,

mutta sitä kunnioitetaan, joka elää rosvoamisella ja ravitsee itseänsä

lähimmäistensä verellä, joka ei kammo ryöstää naisia, joka himoo yhä

enemmän kultaa, joka voittaa petoksen ja viekkauden kautta, eikä pelkää

Herraa Kristusta."

Niin kurjaa oli siis elämä tässä maailmassa, jossa kuitenkin on niin

paljon kaunista. Taivashan hymyili kirkkaana ja sinisenä tuolla

ylhäällä, meri loisti ihmeellisillä väreillä, aurinko kultasi seudun,

paistoi vainion vihreyteen, ruusut tuoksuivat pitkin puutarhan

käytäviä. Mutta kurjaa oli elämä, joka esiintyi kaikessa tässä

komeudessa, ylpeys ja petollisuus oli vallannut ihmisten sydämmet. Ja

hän, joka oli Saronin liljan ja Damaskon ruusun kaltainen, siellä,

missä hän tavallisesti istuu puutarhan suihkulähteen luona, hänkin oli

yhtynyt tähän, hänet oli saatu vedetyksi tähän elämään, elämään, jossa

ei huolittu huomispäivästä eikä sen koston hedelmistä. Hän, joka oli

kasvanut Danten ja kukkien kaupungissa, hän, jonka perhe oli sortunut

Mediciläisten juonien uhriksi ja karkoitettu kotikaupungistaan, hän

otti osaa näihin turhuuden ja nautinnonhimon vallattomuuksiin? Hänetkin

oli houkuteltu viekkaudella ja petollisuudella, hänen kuuluisan nimensä

tulisi loistaa siellä muiden muassa — nimen Strozzi.

"Oi Jumalani", rukoili Girolamo, langeten polvilleen, "Jumalani ole

valkeuteni minun teilläni, anna minulle voimaa taistella tätä maailmaa

vastaan, vahvista minua, ettei perkele hyökkää hartioilleni, johdata

nuorta henkeäni, että voisin olla hyödyksi jollekin, omaisilleni,

sille, josta pidän enemmän kuin muista, että voisin antaa hänelle

oikean käsityksen kieltäymyksen hyveestä, sinun tutkimattomuudestasi,

sinun anteeksiantavasta ja armollisesta rakkaudestasi, kuule

sydämellinen rukoukseni, Jumala ja Isä, amen!"

2.

Ikkunastaan näki Girolamo naapuritalon puutarhan käytävineen ja

istutuksineen, joita varjoisat kupukäytävät ympäröivät. Valkea

pitsihuntu riippuen yli tumman tukan ja valuen säkenöiville silmille,

käveli aatelisneiti kupukäytävien varjossa. Kirjailtu puku, jota hän

käytti suuressa juhlakulkueessa ja juhlassa, oli riisuttu ja hoikkaa

vartaloa verhosi yksinkertainen, punainen puku, joka loisti joka

kerta, kun aurinko sattui sen poimuihin. Siten käveli hän hitaasti,

mutta kuitenkin joustavin askelin edes takaisin, kunnes hän astui

ulos varjosta, ja istui marmorilavitsalle suihkulähteen luona,

jonka ympärillä ruusupensaat seisoivat lemuavassa kukoistuksessaan,

kimaltelevilla kastepisaroilla sirotettuna. Girolamolle näytti yhtäkkiä

avautuvan uusi maailma. Hänet valtasi kokonaan edessään oleva näky, hän

oli haaveillut ja aavistanut ja elänyt epämääräisen onnen tunnelmassa.

Mutta nyt oli selvyyden valo langennut hänen ylitsensä, nyt tunsi

ja tiesi hän, että tämän maailman elämässäkin, kuinka kurjalta se

toisinaan näyttikin, voi olla todellista ja, syvää riemua, joka on

nautitsemisen arvoista ja koko hänen sielunsa muuttui Saronin valkoisen

liljan ja Damaskon punaisen ruusun ylistyslauluksi. Veri nousi hänen

poskiinsa, silmänsä säkenöivät ja hän tarttui soittimeensa. Seuraavassa

hetkessä laski hän sen taas syrjään, hänen hetkensä oli tullut, Jumala

oli hänen kanssaan, se oli hänen tahtonsa, että niin tulisi tapahtua

Hänen kunniakseen.

Hetkisen kuluttua astui Girolamo puutarhaan, meni nopein askelin

suihkulähteen luo ja tervehti neitsyttä. Hänen äänensä, joka muuten oli

niin kova ja karkea, oli nyt saanut pehmeän soinnun ja sanat, joita

hänen tavallisesti oli vaikea löytää, seurasivat nyt helposti toistaan.

Hän puhui synnistä, kuolemasta ja kurjuudesta, mutta kuinka ihanaksi

ja pyhäksi elämä voi tulla, jota eletään Jumalassa, kuinka voidaan

pelastua sen synnistä ja petoksesta lemmekkäässä yhdyselämässä, joka

on suunnattu korkeinta päämäärää kohti, joka viittaa etäällä voiton

ijankaikkisella kruunulla.

Ihana neito, jonka posket olivat punastuneet, nousi ylös ja katsoi

Girolamoon. Hänen kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet ja katse oli

suuttunut. Ylpein sanoin antoi hän Girolamon ymmärtää, ettei hän

aikonut viettää elämäänsä miettimällä ihmisten kurjuutta ja tutkimalla

Thomas Aquinan oppia. Ei, hän oli nuori, hän oli ihminen, jolla oli

toiset tavat, hän rakasti rattoisia juhlia, runoilijan puheita, laulua

ja torvien soittoa, hän tahtoi pitää loistavapukuisia palvelijoita ja

hovipoikia... "Ei, Girolamo, te ette ymmärrä minun sydämeni hurmaavaa

halua elää loistavasti vertaisten! joukossa — ja sitten tulee teidän

muistaa kuka te olette, ja että minä olen Strozzi!"

Pää pystyssä meni hän pois kupukäytävään, jossa hänen punainen pukunsa

katosi patsaiden taakse, Girolamon seisoessa jälellä, pidellen kiinni

marmorisen vesialtaan laidasta kädellään, jolle vesi roiskui viilein

pisaroin.

Kun Girolamo käsitti, mitä oli tapahtunut, tunsi hän itsensä

masentuneeksi. Hetkessä oli kaikki rauennut, minkä hän

mielikuvituksessaan oli rakentanut, tulevaisuuden ja onnen sijaan oli

avautunut kuilu, johon hän neuvottomana tuijotti. Kuinka oli tämä

mahdollista, oliko siis kaikki tässä maailmassa petosta ja prameilua,

eikö ole ainoatakaan lumivalkeaa liljaa, jonka tuoksussa ei olisi

myrkkyä, eikö ruusua ilman pistävää okaa? Mikä solvaus häntä kohtaan,

Jumalaa kohtaan! Kuinka kaikki tämä voi olla mahdollista! Hänen

isoisänsä oli tosin hovin kuuluisa lääkäri, ja hänen isänsä tunnettu

oppinut, mutta itse oli hän alhaissäätyinen Strozzin suvun jälkeläisen

rinnalla. Niin oli neidon ajatukset vääristetty, ettei ihmiset ole

toinen toistensa vertaisia. Hänen rinnassaan raivosi myrsky, ei

sitä kohtaan, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin rakasti,

huolimatta siitä häpeästä, jota hän oli saanut kärsiä, mutta maailman

pintapuolisuutta ja hulluutta vastaan, joka oli saastuttanut sen,

jonka hän oli luullut parhaimmaksi ja puhtaimmaksi, maailman komeutta

ja huvituksia vastaan, jotka eivät ole muuta, kuin tomua ja tuhkaa.

Maahan tahtoo hän lyödä kaikki nuo ruhtinaat ja aatelismiehet, maahan

tahtoo hän jaottaa kaikki heidän palatsinsa, heidän aarreaittansa

tahtoo hän aukaista ja heittää kullat ja hopeat mereen. Hänen silmänsä

säihkyivät tulisesti vihasta kävellessään nopein askelin katuja pitkin

ja ulos kaupungin portista, sekä tasangon yli, pois, hän ei tiennyt

itsekään mihin, mutta hän ei tahtonut enää nähdä tätä kaupunkia, joka

oli Sodoman ja Gomorran kaltainen ja kernaasti sai hukkua tuleen ja

tulikiveen.

Girolamo kulki ja kulki. Myrsky hänen rinnassaan ei asettunut. Tie

kulki läpi lakeuden, jossa kyhmyiset piilipuut reunustivat virtoja ja

kanavia. Etäällä näki hän metsän, kukkuloita ja vuoria. Sinne tahtoi

hän kulkea, nousta ylös paljon korkeammalle tätä häpeällisyyttä,

halpamaisuutta ja sielunalhaisuutta, ylös vuoristoon ja koota sen

voimakkaan kansan ja kukistaa sen avulla nämä ylpeyden orjat ja

vapauttaa kotiseutunsa tästä himojen hirmuvallasta. Niinkuin Moses

astui alas Siinailta käskyntaulut kädessään, samoin kirjoittaisi

hänkin lain näille kullan orjille, pakoiltaisi ne tulella ja miekalla,

kiduttaisi, kuten he ovat kiduttaneet vankiaan, peljättäisi heitä

verellä, kunnes he pyytäisivät armoa ja laupeutta.

Hänen näin käydessään tuli ilta ja kukkulain lomissa alkoi hämärtää.

Raskaita pilviä nousi vuorentyppyräin takaa ja kuten Herran vastauksena

Girolamon ajatuksiin leimahteli salamia etäällä ja ukkonen jyrisi

uhkaavasti. Niin, hänellä oli Herra puolellaan, hän oli suuren kostajan

välikappale. Ferrara, Ferrara, Italia, Italia, sinun aikasi on tuleva,

ennenkuin tuuletkaan!

Girolamo ei tietänyt oliko tie loppunut tai oliko hän poikennut siltä

syrjään, mutta hän kompastui kiviin ja turpeisiin ja luonto raivosi

kauheana hänen ympärillään. Hän huomasi sen yhtäkkiä ja ajatus palasi

takasin kotia kohti, jossa isä ja äiti kenties olivat levottomia.

Pilvet peittivät taivaan, salamat leimuivat, niin että hän näki vesien

kimaltelevan kaukana lakeudella ja ukkonen jyrisi. Girolamo tunsi,

kuinka hän lyyhistyi kokoon. Jännitys, joka niin kauan oli ylläpitänyt

hänen voimiaan herposi. Rajuilman raivon huumaamana, märkänä ja

voimattomana, tahtoi hän etsiä suojaa. Hän ei tietänyt, mihin hänen

tulisi kääntyä, tässä tuntemattomassa erämaassa, ei mitään polkua

näkynyt, eikä ihmisasuntoa ja väsyneenä ja voimattomana horjui hän

eteenpäin puiden alla. Silloin vilahti äkkiä salaman valossa puiden

lomasta rakennus. Tultuaan lähemmäksi, löysi hän luostarin ja luostarin

kirkosta loisti valo. Vaivoin löysi hän oven, aukasi sen ja astui

sisään.

Hän oli toisessa maailmassa. Täällä ei enää raivonnut myrsky,

täällä paloivat vahakynttilät kuorissa ja veljet lukivat messuja

ja rukoilivat. Täällä vallitsi hiljainen ja syvä rauha, nöyryys ja

alttiiksiantavaisuus ja tämä uusi tunnelma tunkeutui vastustamattomasti

väsyneen nuorukaisen sydämeen. Hän huomasi, että hän oli pöyhkeillyt

Jumalaa vastaan, Jumala oli tuomari, eikä hän. Hänen surunsa, kiukkunsa

ja vihansa haihtui palavaan katumukseen, hän vaipui polvilleen

lattialle oven luo ja purskahti hillittömään itkuun, kunnes veljet

ottivat hänet huostaansa, lohduttivat häntä ja toimittivat hänet

lepäämään.

Ruumiillisesti vahvistuneena ja katuvaisella sielulla lähti Girolamo

levättyään pari päivää veljien luona luostarissa, kotiinsa Ferraraan,

jossa vanhemmat olivat olleet suuressa tuskassa hänen tähtensä.

3.

Elämä Ferrarassa oli entisensä kaltaista. Juhla seurasi juhlaa,

tanssia ja laulua ja melua kaikkialla. Girolamo istui aina kotona, kun

vanhemmat lähtivät huvitilaisuuksiin, istui kamarissaan, miettien pyhiä

kirjoituksia, ja rukoillen Jumalalta anteeksi syntiään, omaistensa

syntiä, ja niiden, joita hän rakasti, rukoili kotikaupunkinsa ja

isänmaansa edestä. Toisinaan soitteli hän surumielisiä säveliä taikka

kirjoitteli ihmiskunnan turmeluksesta. Mutta häntä, joka vielä,

huolimatta kaikesta, asui hänen sydämessään, ei hän nähnyt usein. Hän

oli ruvennut ottamaan osaa meluavaan elämään, häntä suosittiin ja

ihailtiin loistavissa saleissa. Ainoastaan joskus tapasi hän hänet

kadulla, ja tervehti häntä nöyrästi ja kohteliaasti. Syvällä sydämessä

säilyi kuitenkin kärsimänsä loukkaus avonaisena haavana, ja tunne siitä

oli vaikea tukahuttaa jokapäiväisistä taisteluista ja rukouksista

huolimatta. Mutta kuta useammin hän kävi kirkoissa, kuta enemmän hän

antautui uskonnollisiin tutkistelemuksiin, sitä mahdollisemmalta

hänestä näytti saavuttaa voitto itsensä yli.

Rauhaa, jota hän tarvitsi ja etsi, ei hän kuitenkaan voinut löytää

täällä, näiden ihmisten keskuudessa, ei edes vaikka hän rakasti

heitä, kuten hän piti vanhemmistaan, ei, hän pelkäsi nähdä tuota

florentiinilais-naista, joka oli niin ihana nähdä, että sydänhaavat

jokaisen jälleen näkemisen perästä uudelleen avautuivat, hän ei enää

tahtonut olla niiden läheisyydessä, jotka olivat tahranneet hänen

puhtaan henkensä maailmallisilla himoilla.

"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum" olivat ne sanat, joihin

hänen sielunkaihonsa sisältyi ja joita hän alati mietti. Niin, pois

täytyi hänen päästä täältä, pois loistavasta hovikaupungista paikkaan,

jossa Jumala on opettajana, elähyttäjänä ja ilahuttajana aamusta iltaan

ja illasta aamuun.

Etsiessään näin sisällistä lepoa ja rauhaa, jotakin, joka voisi täyttää

hänen sielunsa tyytyväisyydellä ja täydellisellä sopusoinnulla, muistui

hänen mieleensä yhtäkkiä luostari, jossa hän oli löytänyt suojan

rajuilmayönä ja sydämellisen katumuksen syvä tunnelma, jota hän siellä

oli kokenut. Se oli Jumalan sormi, joka oli vienyt hänet sinne, nyt

huomasi hän sen selvään, että korkeampi johdatus oli kuljettanut hänen

askeliaan, nyt oli hän tehnyt päätöksensä. Hänet valtasi omituinen

innostus, hän näki taas vaikutusalan, jolle voisi antautua ja jonka

kautta hän voisi vaikuttaa jotain maailmassa. Hän tahtoi tulla

luostariveljeksi, hän tahtoi palvella toisia, niin, hän tahtoi tulla

kaikkein halvimmaksi, kunhan hän vaan sai antautua kokonaan Jumalan

asialle.

Sitten tapahtui taas, että Ferrara valmistautui juhlaa varten.

Girolamon vanhemmat tekivät valmistuksiaan ja naapuritalossakin

varustauduttiin sitä varten. Aatelisneito käveli puutarhan ruusujen

joukossa. Jalokivi kimalteli pitsihunnussa. Silloin otti Girolamo

soittimensa ja soitti mitä sydämensä tunteet pakoittivat häntä

soittamaan. Sävelet kaikuivat surumielisinä ja kaunotar puutarhassa

seisahtui suihkulähteen luo kuuntelemaan. Kenties tunsi hän hieman

sääliä hyljätyn surun tähden. Girolamon äiti astui poikansa luo

kyyneleet silmissä:

"Girolamo, poikani, eikö äitisi voi lohduttaa sinua, minä kuulen että

kärsit tuskaa, soittosihan kaikuu melkein kuin jäähyväissäveleet!"

Hän taukosi hetkiseksi ja kumartui äitinsä käsien yli.

"Äiti," sanoi hän, "kiitos äiti!"

Sitten jatkoi hän, kunnes hän löysi sen rauhan, lujuuden ja voiman,

mitä tarvitsi.

Kun juhlan mainingit seuraavana päivänä vyöryivät yli kaupungin,

kulki yksinäinen vaeltaja kaupunginportista ulos ja suuntasi kulkunsa

lakeuden yli Bolognaa kohti. Siellä, missä vanha piilipuu lehtokuja

kääntyi ensimmäisten kukkulain väliin, kääntyi hän ja heitti

silmäyksensä takaisin yli virtojen leikkaaman viheriän lakeuden, joka

vähitellen sulautui Adrian meren siniseen pintaan, sill'aikaa kun

kaupunki, josta hän oli lähtenyt, näkyi etäältä kuin valkoinen rakennus

ja torniryhmä. Hetken aikaa oli suru pääsemäisillään voitolle, mutta

heti taas sai lujuus hänessä vallan.

"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum," huusi hän äänekkäästi,

kääntyi pois ja jatkoi reippaasti matkaansa.

Jonkun ajan kuluttua saapuu Girolamolta kirje vanhemmille:

Korkeasti kunnioitetut vanhempani!

Minä ymmärrän, että salainen lähtöni on syvästi surettanut Teitä,

mutta tämä kirje on ilmaiseva Teille sieluntilani ja aikomukseni, että

saisitte lohdutusta ja tietäisitte, etten ole ottanut tätä askeletta

lapsellisuudesta, niinkuin moni luulee.

Minut on pakottanut menemään luostariin maailman ääretön kurjuus ja

ihmisten kehnous, vallattomuus, petos, ylpeys, jumalanpilkka, ja

kiroukset. Niin, he ovat menneet niin pitkälle, ettei enää löydy

ainoatakaan rehellistä ihmistä. En voinut enää nähdä, kuinka Italian

kansassa hyve tallattiin alas, paheitten riemuitessa, ja minä

rukoilin Herraa osoittamaan minulle tien, jota vaeltaisin ja hän on

armahtavaisuudessaan kuullut rukoukseni, niin kelvoton kun olenkin.

Ja nyt, rakkaat vanhemmat, elkää vihastuko, että minä salaa olen

poistunut luotanne ja etsinyt itselleni turvapaikan luostarin pyhässä

hiljaisuudessa, jonne Te ette koskaan olisi antanut minun mennä. Ei,

Teidän tulisi iloita, että Jumala kaikkiviisaudessaan on ottanut

poikanne halvaksi palvelijakseen ja opetuslapsekseen.

Ja ettekö pidä sitä suurena armona, että teillä on poika, joka kelpaa

Kristuksen sotamieheksi!

* * * * *

Kymmenkunta vuotta myöhemmin kulki mahtava liikutus läpi

pohjois-ltalian. Köyhä munkki oli esiintynyt ja saarnannut kääntymystä

ja parannusta, puhunut Herran rangaistustuomiosta salamoivalla

äänellä. Hänen äänensä oli innostuksen siivekkäällä voimalla

tunkeutunut Firenzen kansan sydämiin, oli kukistanut Mediciläisten

vallan ja horjuttanut Vatikaanin perustuksia. Munkki oli Girolamo

Savonarola, joka innostuksen voimalla taisteli hengellisen uudistuksen

aamuvartiossa.

Hautarakennus.

Oli kerran mies, jolla oli tytär, joka oli hänen elämänsä ainoa ja

suuri ilo, sitten kun hänen vaimonsa oli kuollut. Pieni tyttö kasvoi

isän väsymättömän huolenpidon alaisena. Hänen ajatuksensa liikkuivat

aina hänessä ja hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoi antaa hänelle kaikki,

mitä ihminen voi antaa. Hän luki ja opiskeli ja koetti vähitellen

vuodattaa pienokaisen heräävään maailmaan kaiken hyvän tunteen mitä

hän opinnoillensa kautta oli voinut löytää. Hän tulisi, suuremmaksi

tultuaan, saamaan opetusta etevimmiltä kyvyiltä useammilla aloilla,

hänen tunteensa kehitettäisi niin hienoksi ja jaloksi, kun ylipäänsä

voi olla mahdollista. Hänen sydämensä tulisi olla hänellä johtona

läpi elämän, sydämensä kehittyneellä etevämmyydellä vaikuttaisi hän

kanssaihmisiinsä ja tulemalla hyvien ja ylevämielisten lasten äidiksi,

vaikuttaisi hän ihmissuvun jalostamiseksi.

Kasvattaa pientä tyttöään tähän suuntaan, oli miehen ainoana päämääränä

elämässä, tälle omisti hän parhaat ajatuksensa ja unelmissaan näki hän

tyttärensä yhä enemmän lähestyvän tätä ihannettaan. Mutta voidakseen

panna toimeen näitä aikomuksiaan, tarvitsi hän varoja ja hän teki

työtä, tullakseen rikkaaksi, ja hän tulikin äärettömän rikkaaksi

muutamassa vuodessa.

Hellän huolenpidon alaisena kehittyi tyttö vähitellen, kaikkia

hänen hyviä ominaisuuksiaan suosittiin ja huonoja vastustettiin ja

poistettiin. Hänen pienille lapsenkasvoilleen ilmestyi vähitellen ilme,

jossa kuvastui hänen versova, suloinen sisäinen olentonsa ja vaaleine

kutreineen oli hän kuin Jumalan enkeli katsella.

Mutta se, joka ei armahda edes pieniä lapsia, vaan iskee sokeasti

iskunsa, lähestyi tyttöä ja asetti hänet kuolinvuoteen valkealle

hurstille. Siinä makasi hän, suloisena vielä kuolemassakin, nyt oli

hän tullut todelliseksi Jumalan enkeliksi. Kalpeana, köyhänä ja

lohduttomana istui tuo rikas mies tyttärensä paarien ääressä. Kuollut

oli hän jonka eteen hän oli elänyt, kuollut oli hän, josta piti

tulla nainen, jommoisia vaan harvat, ja äiti, jonka ei vertaista ja

jonka piti vaikuttaa ihmiskunnan jalostamiseksi, aate, jonka hän oli

rakentanut mittaamattomassa rakkaudessaan pienokaiseen, oli rauennut.

Kalpeana ja murtuneena kulki hän päivästä päivään kirkkomaalle, peitti

haudan ruusuilla ja istui tuntikaudet suruunsa vaipuneena, kunnes hän

eräänä päivänä taas näytti muuttuneelta. Hänen väsyneihin silmiinsä oli

tullut loistoa ja näkyi, että hänen ajatuksensa olivat saaneet toisen

suunnan, hän oli löytänyt jotakin, jota hän vielä aikoi toimittaa

maailmassa.

Hän tahtoi rakentaa hautarakennuksen rakastetun tyttärensä haudalle,

hautarakennuksen, joka todistaisi nyt eläville ja tuleville

sukupolville hänen rakkaudestaan, ilmaiseisi hänen elämänsä ainoan

pyrkimyksen, osoittaisi kohti ihmiskunnan täydellisyyttä ja vaikuttaisi

siten ylentävästi ja herättävästi ja palveleisi siten samalla myöskin

hänen elämänsä suurta unelmaa.

Kokenut rakennustaiteilija tuotiin ja hänelle selvitettiin tämän

hautarakennuksen tarkoitus. Se tulisi olemaan hautapatsas, mutta

samalla myöskin kehoitus ihmisille pyrkimään parhaimpaan ja korkeimpaan

ja osoittaa heille olemassaolon suurta aatetta. Sirolla, ylöspäin

kohoutuvalla muodollaan, hienolla, lävistetyllä tornihuipullaan

kehoittaisi rakennus ihmisiä katsomaan ylös valoa kohti, ylös

äärettömyyteen, ylös säteilevään, maailman elämää siunaavaan aurinkoon,

ylös jokapäiväisyyden pikkumaisuuksista ja kurjista taisteluista. Kun

ovesta astui rakennukseen, osoittaisivat maalatut ikkunat ihmisten

vaelluksen alhaisimmalta asteelta ylempiin asti, ihanat veistokuvat ja

maalaukset koristaisivat seiniä ja vaikeimmasta marmorista veistetty

vainajan rintakuva muistuttaisi hänen kuolemattomasta muistostaan.

Rakennuksen sisustus antaisi siellä kävijälle tunnelman, joka kestäisi

koko ijän, tunnelman, joka kehoittaisi heitä elämään sen suuren aatteen

hyväksi, jonka ilmaisijana tämä hautarakennus tulisi olemaan.

Maalaria ja kuvanveistäjiä kutsuttiin ja rakennustaiteilijain kanssa

neuvoteltiin ja vihdoin tuli tuo rikas ja kuitenkin niin köyhä mies

tyydytetyksi. Kaikki taiteilijat olivat innostuneita asiaan, he

tekisivät parhaansa, jotta hautarakennus voisi olla kehoituksena

ihmisille heidän pyrkiessään täydellisyyttä kohti.

Mutta kun kaupungin ja seudun asukkaat saivat kuulla tästä

rakennuksesta, tästä suuremmoisesta muistopatsaasta pienen tytön

haudalle, tästä tuhlaavaisuudesta ja turhaan kulutetuista rahoista,

vaikka oli tuhansia, jotka kärsivät nälkää ja janoa, nousi heissä suuri

nurjamielisyys miestä kohtaan. Hän oli uhkamielinen, ylpeä mies, hän

tahtoi näyttää, kuinka rikas hän oli, hän tahtoi ärsyttää nälkäisiä ja

kurjia. Sellaista ei siedettäisi. Ei, täytyi puhua järkevästi tälle

suuruudenhullulle, täytyi uhata, ellei muu auttanut.

Ja niin kokoontui muutamana aamuna hänen asuntonsa ympärille ihmisiä

monenmoisia, virkamiehiä, joiden ajatukset olivat tottuneet kulkemaan

yhtä ainoata määrättyä tietä päivän toisensa perään, käsityöläisiä ja

työmiehiä, joiden kaikin voimin täytyi taistella toimeentulonsa tähden,

sotilaita, jotka luulivat itseään isänmaan parhaaksi ja ainoaksi

turvaksi, yhdistyksiä lippuineen ja lukuisine jäsenineen, toimettomia

naisia ja ihmisiä, joiden ei koskaan ole tapana itse ajatella.

Joukon läpi kulki kumea jupina; kaikki ei vielä ollut kunnossa,

ammattiyhdistysten suuri puhuja oli myöhästynyt. Mutta joka tapauksessa

näytti se melkein uhkaavalta.

Kun levottomuus jo rupesi käymään arveluttavaksi, syntyi yht'äkkiä

kansajoukossa liikettä. Luultiin ensin, että suuri ammattipuhuja

oli saapunut, mutta hän se ei ollut. Se oli sama valkopäinen,

tuuheapartainen kunnia-arvoisa vanhus, joka oli antanut kansalle

hyvän neuvon uuden kirkon rakentamisen suhteen, jonka perustusta ei

vielä oltu laskettu, hän, jonka puoleen kaikki kääntyivät, jolla oli

lempeät silmät ja ystävällinen ääni, hän, joka tahtoi hyvää kaikille

ihmisille. Mistä hän, joka tuskin voi käydä, nyt niin yht'äkkiä oli

tullut, ei ymmärretty, ei tiedetty edes missä hän asui ehkä jossain

kaukana metsässä, — mutta hän oli tullut. Kokoontuneet antoivat tilaa

ja vaikeuksitta tuli vanhus aina rikkaan miehen portaille.

Vanhus kääntyi kansan puoleen ja sanoi vapisevalla äänellään:

"Sokaistut kanssaihmiset, katsokaa minua, minä olen vanha mies ja minä

olen elänyt elämäni estämättä toisia heidän toimissaan ja uhkaamatta

ketään. Sokaistut kanssaihmiset..."

"Hän tuhlaa rahoja, meidän kärsiessämme nälkää," huusivat muutamat.

"Hän on ylpeä, me emme muuta ymmärrä", sanoivat virkamiehet.

"Hän voisi antaa rahansa kanuunoihin, suuremman sotajoukon

varustamiseksi, sanoivat sotilaspukuiset.

"Ei, lakkokassoihin!

"Tyttöhän oli hemmoiteltu lapsi, eikä edes vielä naimaikäinen,

huudahtivat toimettomat naiset.

"Soaistut kanssaihmiset", toisti vanhus, tuntematta itseään voitetuksi,

"antakaa minun puhua. Te tiedätte, että minä olen vanha, minulla ei

ole virkaa, eikä sotilaspukua, enkä minä kuulu mihinkään yhdistykseen,

enkä minä kulje ympäri puhuen tarpeettomasti toisista, minä elän ulkona

maalla luonnon antimista, minulla ei ole etuja eikä vahinkoa jos tämä

mies", — hän osoitti taloon päin — "rakentaa hautarakennuksensa, mutta

minä suon teille kaikille hyvää, sen te tiedätte."

"Niin, me tiedämme sen, me uskomme sen."

Silloin nosti mies kätensä kansanjoukon yli ja huusi niin kovin kuin

voi:

"Rakastakaa lapsianne, kuten tämä mies, jota te tahdotte uhata, rakasti

lastaan, rakastakaa jaloutta, kuten hänkin, ihailkaa kaikkea kaunista,

kuten hänkin — ja te palvelette kanssaihmisiänne ja isänmaatanne

enemmän kuin itse ymmärrättekään ja te tulette runollisemmiksi ja

iloisemmiksi kuin ennen!"

Näitä sanoja lausuttaissa oli rikas mies, joka oli kuullut kansan

jupinan, tullut ulos portaille. Silloin ojensi vanhus kätensä häntä

kohti ja jatkoi:

"Katso, tämä kansa on tullut kiittämään sinua suuren aatteesi tähden,

rakentaa hautarakennus tyttäresi haudalle, tämä kansa kunnioittaa

aatettasi, se tuntee, ettei se ehkä oikein käsitä sitä vielä, että

se ihanuuden ja täydellisyyden kaipuu, joka rakennuksessasi ilmenee,

kerran on tuleva sille esikuvaksi, kehoitukseksi ja onneksi, se tuntee

saavuttaneensa mielenylennystä, käydessään katsomassa sitä, se oppii

siitä pyrkimään kohti ihanuutta, kohti jaloutta, kohti korkeinta tämä

kansa kiittää sinua!"

Samassa saapui ammattiyhdistysten puhuja ja aikoi ruveta lukemaan

lauseparsiaan. Vanhuksen sanat olivat kuitenkin muuttaneet joukon

mielipiteen ja puhuja pakotettiin vaikenemaan samalla kun ihmiset

vähitellen hajautuivat. Hetkisen kuluttua oli vanhuskin kadonnut.

Viimeksi oli hän nähty kulkevan metsää kohti.

Mutta rikas mies meni sisään ja iloitsi sydämensä syvyydessä ja

ajatteli taas elämänsä ainoaa päämäärää.

Savenvalaja Willberg'iläiset.

Kaupunki, jossa Stefanus Willberg harjoitti savenvalajan ammattia, oli

perin rauhallinen ja suloinen paikka, jossa ei ollut rauhaa häiritsevää

sanomalehteä, eikä poliisiakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden

häiriöitä tapahtuikin hyvin harvoin. Kun jotain varastettiin, ei

varkaasta tavallisesti saatu tietoa, ellei häntä yllätetty itse työssä.

Markkina-ajaksi palkattiin muutamia vankkoja miehiä, joiden takkeihin

ommeltiin laatta, jossa oli sana "Kaupunginvartia" ja jos pelättiin

jotain työmieskahakkaa rakennuksen alaisella olevalla rautatiellä,

komennettiin esille niin kutsuttu "nahkurikaarti," joka oli muodostettu

tusinasta vankkoja nahkurinsälliä, jotka olivat tottuneita pitelemään

nahkoja.

Rautatie tulisi hävittämään tuon pienen kaupungin rauhallisuuden ja

vanhanaikuisen hupaisuuden. Rautatie toi sinne uusia ihmisiä, joita

elähytti uudenaikainen maailmankatsantokanta, joiden mielestä tämä

porvarillinen rauhallisuus oli naurettavaa ja pikkukaupunkimaista.

Ei ensinkään sanomalehteä, ainoastaan "kaupunginpalvelia!"

Kaupunginpalvelia, joka soittaen kelloa kulki pitkin katuja, seisahtui

siellä täällä, sopivalla paikalla, lukien suurella mahtavuudella ja

omituisella, aina samanlaisella äänenpainolla asiakirjansa: "Kuulutus!

Tänään kello kymmenen aamupäivällä myydään julkisella vapaaehtoisella

huutokaupalla... Näillä uusilla ihmisillä ei ollut mitään taipumusta

runollisuuteen. Yhtä vähän kun he käsittivät tämän ilmoitustavan

käytännöllisyyttä ja yritteliäisyyttä, yhtä vähän mukautuivat he

kuuntelemaan yövartioiden huutoja katujen kulmissa. Ajatelkaa, ettei

huomata mitään kaunista ja liikuttavaa tietoisuudessa, että koko yön

saa olla parin vartijan suojelemana, jotka laahustavin askelin käyden

määrättyjä teitään, siellä ja täällä laulavat säveleitään: 'Kello on

lyönyt kaksitoista, varjele Jumala tulipalosta, valkean vaarasta'..."

Ei, nämä rauhan häiritsijät eivät tästedes enää saisi kaiuttaa

huutojaan, he saivat vaan vääntää vähän vaiteliaita "tarkastuskelloja".

Rautatiestä tuli hävittävä voima. Kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja

tuotiin kaupunkiin, niin että vanhimmat ja kunnia-arvoisimmat porvarit

tulivat aivan pyöräpäisiksi. Rakennuksia ruvettiin maalaamaan korean

keltaisiksi ja valkoisiksi, sen sijaan kun ne ennen maalattiin

kotitekoisella punavärillä, joka kesti muuttumattomana ihmisijän,

varsinkin jos se oli oikean värinkeittäjän keittämää, oikeassa padassa

ja tuolla noiden suurien punaisten kivien välissä, jossa sitä oli

keitettävä ja jossa ohikulkevat porvarit saivat katsella näytteitä. Ei,

ei sitä ennen ollut puhettakaan "rakennusvärien", "ekonomiavärien" ja

"värimultien" ostamisesta.

Sekin oli rautatien vika, että kunnia-arvoisa Stefanus Willberg

tuli vielä huonompaan asemaan vaimonsa suhteen kuin ennen, ja aivan

toiseen asemaan, mitä hänellä oikeastaan, vanhan tutkitun tavan

mukaan ja lupauksien mukaan, jotka nuo kaksi kerran taivaan kuullen

olivat tehneet, olisi pitänyt olla. Tosin oli Sefa rouva aina ollut

noita tuimaluontoisimpia, mutta mies, joka oli niin myöntyväinen ja

hyväluontoinen ja niin tottumaton pitkiin puheisiin kuin Stefanus, tuli

sentään toimeen sellaisen Xantippan kanssakin.

Asia oli sellainen, että Sefa rouva, samalla kun hän oli

tuimaluontoinen, oli myöskin luonnostaan taipuvainen naiselliseen

turhamaisuuteen. Hän oli aina pitänyt koreista viheriäisistä

silkkihuiveista ja suurista karkaasseilla pyntätyistä myssyistä,

joita kamelikurjen höyhenet ja loistavat nauharuusut koristivat.

Tämän turhamaisuuden oli hän nyt, kun kaikki tuo uudenaikaisuus tuli

rautatierakennuksen mukana, vyöryen yli kaupungin, ulotuttanut myöskin

heidän omistamaansa taloon. Sefa rouva rupesi arvelemaan, että ne

kotitekoiset kattotiilet, joiden alla tornipääskyset niin mielellään

pesivät, näyttivät liian yksinkertaisilta ja että niiden sijaan pitäisi

pantaman levykatto, jonka voisi maalata "ekonomivärillä," ja että tuon

ijankaikkisen punamaalin voisi peittää kunnollisella "rakennusvärillä,"

josta nyt kaikki kaupungissa puhuvat.

Tästä turhamaisuudesta ei savenvalaja pitänyt. Hän kuului siihen

lajiin, joka kunnioittaa isien perintöä, hän oli perinyt talon ja

savivalimon isältään ja hän pitäisi ne pyhinä. Ainoa muutos, minkä

hän oli pannut toimeen oli, että hän oli repinyt vanhan turvekaton

ja pannut turpeiden sijaan itsetekemiään kattotiiliä. Ja ne olisivat

nyt vanhoja ja kelvottomia! Ei, ei koskaan maailmassa, Sefaseni, se

ei tule tapahtumaan! Muuten oli tuo siunattu rautatie tuonut niin

paljon rahaa paikkakunnalle, ettei nyt enää ostettu edes kunnollisia

saviastioita, vaan piti kaikki olla porsliinista, kaikki! Savenvalajan

toimi oli menossa alaspäin, ja pian saattaisi sekin tapahtua, että

Sefa saisi ruveta olemaan säästäväisempi kamelikurjenhöyheniensä ja

kaularuusujensa kanssa.

Mutta sitä ei Stefanuksen olisi pitänyt sanoman Sefalleen. Hän ei

ollut tottunut vastaansanomisiin ja hän sanoi päättäväisesti ja kerran

kaikkiaan, että hän oli oikeassa ja että hän, Stefanus Willberg oli

niin kauan vanuttanut saveaan ja muovaillut ruukkujaan, että hän

itse oli muuttunut ruukuksi, joka oli aivan tyhjä — "näin tyhjä" ja

hän läjähytti Stefanusta päähän nyrkillään, joka oli luiseva, eikä

suinkaan pehmeintä lajia. Sitten kiinnitti hän katseensa häneen

sellaisella voimalla, että Stefanus heti pujahti ulos huoneesta ja meni

savenvalimoonsa.

Nyt ei auttanut mitään, että Stefanus silloin tällöin toi Sefalleen

jonkun erittäin taidokkaasti valmistetun kivivadin hurjan koreasti

kiillotetun hillopurkin, taikka jotain muuta sellaista. Sellaiset

olivat kuitenkin aikaisemmin lauhduttaneet hänen mielensä lempeämmäksi

niiden tekijää kohtaan. Ei, kun hän kerran toi hänelle sekä muodon

että koristuksien puolesta itsekeksimänsä kukkaruukun, asetti hän sen

pöydälle sellaisella vauhdilla, että se halkesi, jonka perästä hän

haukkui häntä silmät, korvat täyteen hänen huonon ammattitaitonsa

tähden — hänen tekemänsä astiathan eivät kestäneet edes pöydälle

asettamista — tämä oli syynä siihen, ettei hän ansainnut mitään, eikä

halu käyttää porsliinia, joka muuten olikin kaikin puolin oikeutettua

uudenaikaisena ja ajan hengen mukaisena.

Oli myöskin ihmeellistä, kuinka Sefa rouva tunsi kaikki ja seurasi ajan

henkeä.

Tämä osottautui kerran, kun oli puhe noista kamelikurjen höyhenistä

ja hän sanoi, että "hänellä ei ollut ainoastaan velvollisuuksia,

hänellä oli myöskin oikeuksia". Hän piti kodin kunnossa, se oli hänen

"sisäänpanonsa" heidän yhteiselämässään. Siis oli hänellä oikeuksia —

sitä ei Stefanus voinut kieltää. Sen asian tiesi hän, sillä insinöörin

rouva oli hiljattain pitänyt sivistävän esitelmän, jossa "kaikki

ne vääryydet, joita naiset vuosisatojen kuluessa olivat kärsineet"

esitettiin oikeassa valossaan. Stefanus tahtoi tosin saada sanotuksi,

ettei Sefa ollut eilispäivän lapsi, mutta ettei hän sentään ollut

mahtanut kestää sortoa vuosisatoja. Tämä ei ollut valtioviisaasti tehty

savenvalajalta, hänen täytyi jättää kahvinjuontinsa kesken ja jättää

toisen puolen kupistaan jälelle, sekä kiireesti palata työhuoneeseensa,

joka toistaiseksi oli hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä.

Mutta sinnekin ulottuivat pian Sefasen nyrkit ja kieli. Rauha muuttui

saduksi, ilo kuoli, tyytyväisen Stefanuksen hyvä luonto muuttui yhä

huonommaksi, hän muuttui synkkämieliseksi, ja Sefa selitti, että

hänellä oli jotakin, joita kutsuttiin hermoiksi, ja että ne olivat

epäkunnossa. Niin, hän oli todellakin kelvoton, aivan tyhjä, vanha,

halennut ruukku, jota hänen täällä täytyi laahata perässään.

Että Sefa jotenkin arastelemattomalla tavallaan pilkkasi häntä

ihmisenä, voi vielä jollain lailla mennä mukiin, mutta että hän pilkkaa

häntä savitaiteilijana, se alkaa mennä jo liian pitkälle. Olihan hän

oppinut ammatin isältään, kulkenut kisällinä läpi Tanskan ja Saksanmaan

ja saavuttanut sekä ammatti- että kielitaitoa — hänellä oli todistus

saksankielen taidosta — minkävuoksi siis toruu Sefa rouva, joka ei osaa

tehdä edes yksinkertaisinta savikukkoa, ainoastaan särkeä, mitä hän

tekee.

Vaikeata oli myöskin, että yksi ja toinen noista uutuuksien

saastuttamista porvareista puolittaisilla salaviittauksilla rupesi

soimaamaan häntä hänen arvottomasta käytöksestään Sefa rouvaa kohtaan,

joka kuitenkin oli kuunnellut esitelmiä ja siis "oli paljon hänen

yläpuolellaan sivistykseen nähden," kun taas toiselta puolen hän

läheisimpien ystäviensä mielestä oli pelkuri raukka, ja hekin olivat

kylliksi hävyttömiä puhuakseen "ruukusta".

Mutta tuossa hermo-jutussa mahtoi sentään olla jotakin perää, ajatteli

Stefanus Willberg. Hän käsitti, että jokin paikka oli epäkunnossa ja

ettei parannuksesta ollut toivoa, ennenkun Sefa rouva oli muuttanut

mieltänsä. Hän oli koettanut hyvällä, sekä hyvillä sanoilla, kauneilla

ruukuilla ja niin pitkälle kuin varat riittivät, höyhenillä ja

nauhoilla, ja pahalla ei hän tahtonut yrittää. Se ei ollut hänen

luonteensa mukaista. Hän huomasi kuitenkin, että hänen sisunsa vihdoin

kuohuisi yli ja sen vuoksi pysyi hän niin paljon kuin mahdollista

työhuoneessaan.

Eräänä iltana, auringonlaskun aikana, kun pariskunta paraikaa nautti

illallistaan, tapahtui taas, että Sefa rouvan nyrkit tahtoivat

tunnustella Stefanuksen pääkallon tyhjyyttä, arvellen, että olisi

parempi, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa j.n.e.

Nyt sopii, ajatteli Stefanus, koettaa viimeistä keinoa Sefan

lepyttämiseksi, hänen luonteensa muuttamiseksi, keinoa, jota hän oli

ajatellut istuissaan työhuoneessaan.

"Ich werde bald todt sein", sanoi hän, sillä juhlallisissa

tilaisuuksissa puhui hän aina saksaa — "gewesen" lisäsi hän, äkkiä

muistaen, että tämä sana aina kuului hyvään saksalaiseen lauseeseen —

jonka jälkeen hän niin itkunsekaisesti kuin mahdollista sanoi Sefalle

hyvästi, ilmoittaen, että hän aikoo, vaikka ilman myllynkiveä, mennä

suoraa päätä järveen, joka oli ikkunain alla, kadun toisella puolella.

Mutta Stefanus ihmetteli, kun Sefa rouva, sen sijaan, että olisi

näyttänyt katuvaiselta, arveli, että hän vaan menisi, ei se häntä

liikuttanut, ei ensinkään.

No, ajatteli Stefanus, ja sitten hän meni. Ikkunastaan näki Sefa rouva,

jossa hän yhä vielä särpi olutjuustoaan, kuinka savenvalaja todellakin

astui veteen, joka nousi hänelle yli polvien.

No, ajatteli Sefa, tyhjensi olutjuustomukin, joka oli porsliinista, ja

lähti kadun yli rantaan..

Stefanus tuli jo iloiseksi ja hänen mieleensä välähti salaman

nopeudella ajatus tulevasta sovinnosta. Hän aikoi melkein levittää

kätensä ja syöksyä ylös järvestä syleilläkseen Sefaa, kun hän kuuli

hänen tutun äänensä:

"Mene sinä vaan, mene sinä vaan, Stefanus!"

Stefanus meni, vesi ulottui jo kainaloihin asti, hän kääntyi katsomaan,

oliko odotettavissa sääliväisyyttä, oliko kova luonto jo sulanut. Mutta

ei:

"Mene sinä vaan, niin pääsen sinusta kerran!"

Stefanus meni vielä eteenpäin, hän tahtoi näyttää, että hänellä oli

totuus mielessä.

"Mene vaan, mene vaan, Stefanus!"

Vesi ulottui kaulaan asti, hän seisahtui.

"Mene vaan, Stefanus, miksi pysähdyt!"

Silloin loppui savenvalajan kärsivällisyys, hän tunsi, että kaikki

se, mitä hän niin kauan oli pidättänyt, nyt sai vallan, hän tuli

kasvoiltaan punaiseksi, kuin vastamaalattu savikukonharja, otti

voimakkaita askelia rantaa kohti, niin hyvin kun voi syvässä vedessä,

syöksyi matalikon yli Sefan luo, joka rupesi näyttämään rauhattomalta

ja peljästyneeltä, sai yltään märän takin ja veteli sillä kaikin voimin

häntä, niin että koreat nauharuusut lensivät, ja Sefa itse seisoi

märkänä ja kurjana ja kalpeana kasvoiltaan. Ja niin sokea oli Stefanus

vihassaan — hän joka ei koskaan ennen ollut ollut vihainen — ettei hän

edes nähnyt että ihmisiä kokoontui, että insinöörin rouva seisoi siinä

ja huusi hänelle jotakin "miesten vuosisatoja kestäneestä sorrosta

naisien yli," ja että sekä uudenaikaiset porvarit, että hänen ystävänsä

olivat kokoontuneet. Vihdoin otti eräs poika, jonka mielestä hänenkin

sopi sekaantua tuohon hauskaan leikkiin, kiinni tuosta likomärästä

takista, niin että se putosi Stefanuksen kädestä. Vasta sitten tointui

hän, katseli ympärilleen, jäi seisomaan Sefansa eteen ja katsellen

häntä, kalpeni, ojensi kätensä vapisten häntä kohti, jonka jälkeen hän

otti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisään pois vieraiden ihmisten

näkyvistä.

Kadulla syntyi sill’aikaa vilkas keskustelu insinöörin rouvan ja

vanhanaikaisten naisten välillä, uudenaikaisuuksien saastuttamien

porvarien ja savenvalajan vanhojen ystävien välillä ja pojat,

jota aina, on tarpeeksi kaikkialla pikkukaupungeissa, höystivät

pilkkasanoillaan sopivia kohtia, niin että kokonaisuudessaan näytti

siltä, kuin olisi meteli ollut tulossa, jonka hajoittamiseen pian

tarvittaisiin "nahkurikaarttia." Vasta kun pitkä kaupunginpalvelija

näkyi kujalla, hajautui joukko vähitellen ja rauha palasi.

Sanotaan, että Stefanus jonkun ajan kuluttua kutsuttiin

raastuvanoikeuteen vastaamaan häiritsevästä vesikävelystään ja että

kaupungin viisailla neuvosherroilla ei ollut mitään sanomista tämän

vastauksen johdosta. Samoin kerrotaan, että seurakunnan pastori oli

kauan aikaa kahden kesken puhutellut Stefanusta, mutta ettei tämäkään

liikuttanut vähääkään savenvalajaa. Tuo hermohaitta oli poissa, Sefa

oli muuttunut mieleltään, hän ei enää koskaan puhunut sanaakaan

"ekenoomiväreistä" eikä myssyistä ja savenvalaja Willberg vanutti ja

kiillotti sydämensä halulla työhuoneessaan sekä etsi myyntipaikkoja

tuotteilleen maaseudulla.

Eräs jumalanpalvelus.

Sunnuntai koittaa miljoonakaupungin tuhansien rakennusten ja katujen

yli pilvisenä ja vihmoen hienoa sadetta, aivan kuin surussa. Ihmiset

kulkevat ja kulkevat lakkaamatta, ajajat huutavat ja raitiovaunut

jyrisevät kuin viikon rasittavassa kilvoittelussa. Mutta kirkonkellojen

ääni kaikuu vilinään ja sekoittaa juhlasointunsa muihin ääniin ja

antaa erityisen leiman pauhinalle. Ja missä olemmekin ja missä

kuljemme, kuulemme kellojen mahtavan kaiun, sillä kirkkoja on

kaikkialla miljoonakaupungin tuhansien talojen keskellä. Ihmiset,

jotka tulevat kulkien ahtaita sivukatuja pitkin ja kääntyvät

kulmasta aukealle paikalle, kuulevat yhtäkkiä mahtavan, kehoittavan

kellonlyönnin, katsovat ylös torniin, joka seisoo kunnioitusta

herättävänä heidän edessään ylöspäin tavoittelevassa, lävillisessä,

kevyessä gotilaistyylissään jonka ylimmät huiput ja ristit kohoavat

usvaan — katselevat torniin ja antavat sitten taas katseensa vaipua

alas taidokkaasti tehtyyn porttaliin, jonka ovesta messun sävelet

silloin tällöin kaikuvat ulos sumuun. Mutta messun sävelet vaikuttavat

ihmeellisellä voimalla ihmisiin, niin että he muuttavat kulkunsa

suunnan, ja ajatusten suunnan ja johtavat askeleensa porttaalia

kohti ja katoavat sen äänettömästi sulkeutuvan oven taa — ilman että

ihmisvirta ulkopuolella siitä vähenee. Ihmiset ovat tehneet syntiä,

heidän omat-tuntonsa soimaavat heitä ja tuon suuren rakennuksen holvien

sisäpuolella löytävät he lohdutusta ja lunastusta.

Olen ulkona kävelemässä, minäkin, sumussa ja sateessa, mutta minun

vaelluksellani ei ole mitään päämäärää. Ja kun käännyn pois ahtaalta ja

pimeältä syrjäkadulta, kaikuu kellonsoitto vastaani. Kuten moni muu,

muutan minäkin askeleitteni suunnan ja ennen pitkää sulkeutuvat ovet

takanani kuin paksu, tiheä esirippu, joka estää kuulumasta vaunujen

melun, mutta ei parveilevien ihmisten sorinaa.

Tuntuu huojentavalta yht'äkkiä vapautua tuosta rasittavasta melusta,

lohduttoman likaisten katujen näkemisestä ja vihmoavasta sateesta.

Kun olin tullut ovella olevan kerjäläisjoukon ohi ja käännän katseeni

sinne päin, mihin kaikki muutkin ihmiset katselevat, kuoriin päin,

olen sekunnissa saanut aivan toisen tunnelman, kuin mitä kaupungin

ulkopuoli voi tarjota. Huomasin heti lukuisat palavat kynttilät,

jotka seisovat matalammissa ja korkeammissa, raskaissa ja jykevissä

jaloissa niin että liekit leimuavat kiiluvina pyramiideina, joiden

takaa näkyy pyhiä maalauksia taikka veistokuvia. Yht'aikaa näkee silmä

kaikki nuo suorat ja valkoiset kynttilät, jotka päättyvät keltaisiin

liekkeihin, joiden valo ei voi poistaa korkeitten holvien hämäryyttä

ja salaperäisyyttä sivukappeleissa, joissa ihmiset makaavat kumarassa

lattialla ja ylhäällä kuorissa, missä valkopukuiset papit kulkevat

edestakaisin, polvistuvat kädet ristissä, mutisevat jotakin, jonka

kaiku vielä enemmän mutisten toistaa, soittavat hopeakelloilla,

heiluttavat suitsutusastiaa ja askaroivat pyhien astioiden ja kirjojen

kanssa. Tämä kaikki liikuttaa ihmisten tunteita salaperäisyydellä,

he heittäytyvät polvilleen neitsytmarian pyhimysten kuvien eteen,

suutelevat niitä suojelevia lasia voimakkaan tunnelman valtaamina,

joka kohoaa mitä enemmän katselee ympärilleen kaikkea tätä komeutta,

joka tulee vielä lumoavammaksi kynttiläin ja moniväristen ikkunain

epävarmassa valaistuksessa. Sitten kumartavat papit taas, hopeakellot

soivat ja sulavan puhtaina kaikuivat messun sävelet näkymättömästä

kööristä, urkuin kuminan täyttäessä kirkon kaikki sopet vyöryvillä

ääniaalloillaan.

Tämän tunnelman valtaamana, samoin kuin oikeauskoiset katoolilaisetkin,

näen minä yht'äkkiä, kun ovi aukaistaan ja siitä leviää leveä

valovirta, valkoisen kolmion, jossa on musta neliskulmainen aukko,

jonka edessä näkyi muutamia olentoja valkoisissa poimukkaissa puvuissa.

Minä menen lähemmäksi ja huomaan, että kolmio on ulkosivu eräästä

marmoripyramidista, joka on muistopatsaana erään arkkiherttuattaren

haudalla ja jonka korkokuvaa eräs hengetär kannattaa pyramiidin

oviaukon yläpuolella. Aukon tummaa pohjaa vastaan kulkee hyve nuoren

naisen muodossa, jota seuraa kaksi surevaa neitoa kantaen valkoisia

kukkakiehkuroita. Toisella puolen tulee hitaasti hyväntekeväisyyden

haltijatar, taluttaen ontuvaa, sokeaa, sauvaansa nojautuvaa miestä ja

haudan sisäänkäytävän toisella puolella makaa sureva jalopeura, sekä

sitä vasten nojaten enkeli, pidellen herttuallista kilpeä. Seisoissani

ja katsellessani sitä, katoavat kaikki yksityiskohdat, joihin vähän

aikaa sitten kiinnitin huomioni, minä en enää tiedä, että katselen

herttuattaren hautaa, joka on rakennettu aikoja sitten — ei, minä

tunnen ainoastaan, että ihminen on kuollut, ja lepää tuolla sisällä,

koristettuna ruusuilla ja vihreällä. Surren tulevat hänen vertaisensa,

joita hän aikoinaan on vertaisinaan kohdellut, heittämään viimeisen

silmäyksen vainajaan hänen maatessaan valkoisena ja kylmänä ruusujen

ja kukkaisten keskellä ja nämä ihmiset, tulevat tänne, kantavat

otsillaan rakkauden aatelisleimaa ja surun kyyneleet vuotavat alas

heidän poskiltaan — itse jalopeurakin makaa surun sortamana — messun

sävelten kaikuessa ja täyttäessä temppeliholvin nurkat ja sopet tämän

surun säestyksellä Silläaikaa kun tämä valtaava hautajaissointu, jonka

Canovan mestarikäsi ja tunteellinen sydän on muovaellut marmorista, saa

ihmisjoukon puhkeamaan liikutuksen nyyhkytyksiin.

Mutta ylhäällä kuorissa polvistuvat papit, hopeakellot kilisevät,

vanhat, kuivuneet naiset suutelevat lasia, jotka suojelevat pyhiä kuvia

ja tekevät ristinmerkin, messun sävelten kirkkaina ja läpikuultavina,

kuin lastenäänten, kaikuessa läpi leimuavien kynttiläliekkien ja

tunkeutuessa pylväsrivien lomitse, jotka kannattavat huippuisia holvia.

Ulkona kaduilla kulkee elämä tavallista uraansa meluten ja pauhaten

miljoonakaupungin tuhansien talojen joukossa, korkeitten tornien

kohottaissa taivasta kohti ihania gootilaistyyliin rakennettuja

huippujaan, jotka koristeineen ja risteineen katoavat sunnuntain

suruiseen sumunsekaiseen ilmaan.