Torpan Fiina oli rakastanut merimiestä, joka pitkiltä matkoiltaan
vierailla vesillä oli tullut kotipuoleen viettääkseen siellä kesää.
Kun talvi läheni, meni merimies matkoihinsa, ja Fiina istui yksinään
vanhan, puolisokean isänsä ja monien ajatuksiensa kanssa maailman
ihmeellisestä menosta ylimalkaan ja mitä pian tulisi tapahtumaan hänen
maailmassaan. Hänen kuukausimääriä ajatellessaan ja ajatellessaan,
istuissaan tuvassa, pilvenkorkuisten kuusien surullisesti suhistessa
synkässä pimeydessä ylt'ympäriinsä, muuttuivat hänen ajatuksensa yhä
pahemmaksi, ja kun pienokainen tuli maailmaan, tunkeutui paholainen
Fiinan äidinsydämeen ja pakotti hänen ompelemaan säkin, panemaan lapsen
ja kiven siihen, solmimaan siteen kiinni ja kantamaan tuon vaikeroivan
taakan salomaalle, missä on lampi, jonka mustaa vettä erämaan puut
puolikuivine ja vääristyneine oksineen varjostavat. Hän ei tuntenut
pistostakaan sydämessään, kun säkki molskahti veteen ja katosi. Kun hän
sitten katsoi ylös ja vähän tähystellen silmäili pitkin rantoja, olivat
vanhat puut hänen mielestään pahan ja ilkeän kaltaisia osoittaissaan
puolikuivilla oksillaan sinne ja tänne. Sitten tointui hän taas, nauraa
räjähytti niille vasten silmiä ja lähti kotiinsa torppaan.
Mutta moneen vuoteen ei Fiinan tie vienyt salomaalle. Sillä kuinka
uhkamielinen hänen sydämensä olikaan, oli lammen kuva, sellaisena, kun
hän näki sen silloin kun säkki putosi veteen, syöpynyt hänen mieleensä
erämaan koston uhkaukselle.
Kun puolisokea isävanhus oli kuollut, jätti Fiina torpan ja meni
palvelemaan talonpoikaistaloon, jossa oli paljon askaroimista. Nuoret
rengit katselivat vastatullutta ja arvelivat, että hän oli hiton korea
katsella, mutta muuten oli hän röyhkeä, tyly ja pahasuinen heidän
mielestään. Ainoastaan muutamien kesävieraina olevien nuorten herrain
kanssa antautui hän puheluihin ja hymyili heille ja syksyksi sanoi hän
itsensä irti palvelluspaikastaan muuttaakseen kaupunkiin.
"Mitä sinä siellä teet?" kysyi isäntä.
"Palvelen", sanoi Fiina.
Mutta ennen kun syksy tuli, oli paljon ehtinyt muuttua toiseksi...
Fiina teki tavallisissa oloissa kotiaskareita, laittoi ruuan, lypsi
ja hääräeli navetassa. Mutta toisinaan, kun heinän korjuu oli
kiireimmillään ja rukiinaikana, täytyi koko väen mennä niitylle ja
pellolle; silloin täytyi väliin yhden, väliin toisen, kuka vaan
parhaiten ehti, hakea lehmät metsästä, silloin, kun ne eivät itse
saapuneet taikka kun kellokas oli eksynyt takametsän soihin ja
roukkioihin.
Eräänä päivänä, jolloin oli ollut kiire ulkotöissä, rupesi puolen
päivän aikana tuulemaan ja pilveilemään. Metsässä humisi ja ryskyi
ja työnä oli koota sisään toisen niitoksen kuivunutta heinää. Pilvet
kulkivat mustina ja raskaina, mutta miten lieneekään, haihtuivat ne
taas pois ja illan suussa tuli ilma kauniimmaksi. Se joka oli ollut
lehmiä hakemassa, ei ollut löytänyt niitä kaikkia. Kaksi eläimistä
olivat metsän ryskeessä kadottaneet kuuluvistaan kellon kilahtavan
äänen, eronneet laumasta ja eksyneet. Niitä piti Fiinan lähteä
hakemaan, hänen, joka oli enemmän ollut kotona ja vähemmän väsynyt.
Mutta katsokoon vaan, ettei itsekin eksyisi, oli isäntä sanonut. Mutta
kuitenkin kävi hänelle juuri niin.
Eläimet olivat tänään olleet kaukana nummella, jossa siellä täällä,
harjun notkelmissa kasvoi ruohoa. Sitten olivat ne luultavasti menneet
alas suorapaikkoin juomaan. Sinne päin tuli Fiinan siis suunnata
matkansa, tuumi se, joka oli ajanut kellokkaan kotiin. Kun Fiina ehti
nummelle, alkoi jo hämärtää.
"Tui kotiin, tui kotiin, tui tuii!" kaikui halki metsän pitkin
venytetyin sävelin.
"Tui kotiin, tui kotiin!"
Sitten seisahtui Fiina ja kuunteli henkeään pidätellen. Ei mitään
vastausta kuulunut. Yhä edelleen kulki hän karjapolkuja pitkin, joita
kävi ristiin, rastiin joka suuntaan, yhä edelleen suota kohden, kuten
hän luuli, ja houkutteli houkuttelemistaan. Taivas oli yhä vielä
pilvien peitossa, mutta juuri siinä, mihin aurinko laski, oli kirkas
kohta. Ja kun aurinko loisti tästä aukosta, levisi yhtäkkiä kuin
veripunainen valovirta yli maailman. Se värjäsi metsät punaisiksi,
vuoren typpyrät punaisiksi, honkien latvat kimaltelivat vihertävinä ja
purppurankarvaisina ja rungot seisoivat kuin heleänpunaiset pylväät
sadun lumotussa linnassa. Maa oli punainen, niin että Fiinan silmiä
häikäisi ja toisinaan loisti illan hohde puiden lomitse, kuin olisi
koko metsä ollut tulessa. Tässä värien taikaloisteessa kävi Fiinan
mieli niin kummalliseksi ja kamalaksi, ettei hän enää eroittanut
polkua polusta, vaan eksyi vihdoin kokonaan eikä huomannut muuta
merkkiä tiestä, kuin muutamia vanhoja jälkiä, jotka olivat täynnä
mustanpunervaa vettä.
Kun hän oli käynyt tuon kostean pehmeäpohjaisen, ruskea-multaisen
notkon poikki, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja pensaita, tuli hän
taas lujemmalle maalle, mielensä rauhoittui vähän ja hän huusi taas:
"Tui kotiin — tui tuii!" Mutta ei yhtään mylvivää vastausta kuulunut.
Silloin oli hänen mielestään paras kääntyä ympäri. Mutta nyt huomasi
hän yhtäkkiä, ettei hän tietänyt missä oli. Ja sitten sammuttivat vielä
lisäksi pilvet valon, niin että metsä äkkiä tuli melkein pimeäksi.
Fiina rupesi pelkäämään, hän saisi viettää kylmän yön villieläinten
keskellä ja kaiken, mitä erämaassa voi löytyä — ja mitä se on, sitä
ei edes tiedä, sillä yksi on nähnyt yhtä, toinen toista, kummallisia
nelijalkaisia siivekkäitä eläimiä, harmaita velhoja, jotka olivat
ihmisten kaltaisia, mutta hiipivät hiljaa ohi, tyttöjä, jotka kävivät
puolialastomina ja rallattivat kun hullut ihmiset, hiukset hajallaan,
ja tulikonnia, jotka menivät läpi veden ja valkean. Kun hän siten kulki
ja peljätti itseään moisilla ajatuksilla, tuli hän aukealle paikalle,
jossa oli muutamia vanhoja honkia hajallaan siellä täällä. Hän arveli
voisikohan se olla joku noista hiilipuiden kaatopaikoista, joita oli
takametsällä, jossa aikojen aikoina oli poltettu hiiliä ja myyty
rautatehtaisiin. Juuri käydessään, narskahti hänen jalkainsa alla, se
oli hiilten jäännöksiä. Tämän seudun pitäisi olla tuttua, arveli hän.
Mutta kuinka hän etsikin, ei hän löytänyt tietä, jonka piti viemän
täältä kotiin päin. Vihdoin löysi hän tiheästä kuusimetsiköstä vanhan
miilunpolttajan majan ja hän päätti viettää mieluummin yönsä siellä
kuin kulkea umpimähkään ympäri metsää. Se oli hataraseinäinen, ilman
ovea ja sen tuohikatto oli puoleksi sortunut sisään, mutta siitä oli
sentään vähän suojaa. Nurkassa oli läjä puolimädänneitä olkia.
Pilvipeite kajautui repeileviin hattaroihin taivaan rantaa kohti ja kuu
nousi puiden takaa. Majan kaikki seinän raot irvistelivät, kuu kumotti
katon läpi ja oviaukko oli kuin suuri, valkoinen neliskulmainen läpi.
Oli rauhallista, mutta ei hiljaista. Kaikkialla kuului ääniä, joilla ei
tuntenut olevan syytä, eikä alkua, jotka voivat olla ihmisten jalkojen
narinaa, mutta yhtä hyvin kyhmyisen, kuivan hongan tuntematonta kieltä,
ne voivat olla kehrääjälintujen äänten surinaa, mutta yhtä hyvin rukin
pyörinää, jota vanha noita pitää käynnissä, ne voivat olla lintujen
siiven suhinaa, mutta myöskin metsäkummitusten ja henkien kuiskeita.
Fiina istui majan oljilla ja tuijotti oviaukkoon. Hän oli kiihottanut
mielensä mietteillään ja istui vaan ja odotti, että yö kuluisi. Silloin
muisti hän äkkiä, että metsässä oli useampia sysipoltto-alueita,
ja että yksi sellainen oli myöskin ihan lähellä sitä lampea, mihin
hän aikoinaan oli heittänyt säkin jossa oli lapsi. Sinne asti ei
hänen sentään olisi pitänyt ehtiä — se oli toisella suunnalla.
Ajatus lapsesta peljätti häntä kuitenkin vielä enemmän ja hän rupesi
miettimään katkismusta. "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun
edessäni" — ei, sitä ei hän toki ollut tehnyt. "Ei sinun pidä turhaan
lausuman Herras, sinun Jumalas nimeä." Niin, ei hän juuri niin
rivosuinen oikeastaan ollut, mutta ehkä sentään joskus ajatuksissaan.
"Ei sinun pidä huorin tekemän" — "Ei sinun pidä tappaman." Voi, voi,
voi! Hän oli tehnyt ensinmainitun, mutta se ei liene niin vaarallista,
ajatteli hän yksinkertaisuudessaan, mutta se toinen. Oi, voi, voi! Hän
painoi käden sydäntään vasten — silloin tömisi yhtäkkiä maa oviaukon
luona ja siinä seisoi musta kummitus kuun valossa — se oli paholainen
— hän oli nähnyt sen kuvan viinalohikäärmeen päällä tuvassa, kotona
— kaksi karvaista jalkaa, hontelo ruumis, suuret korvat ja sitten
kartioilla nuo kauheat siivet tuntosarvineen — nyt tuli paholainen
hakemaan häntä tuon säkin tähden — hän veti hameen kasvojensa yli —
kuuli päristyksen, huusi kuin kuoleman tuskassa ja heittäytyi alas
painaen päänsä olkiin. Kuinka kauan hän makasi, ei hän itsekään
tiennyt, mutta kun hän tointui ja uskalsi katsoa ulos, oli paholainen
poissa ja aamuruskon kajastus levisi puiden takana, jotka kuvastuivat
taivasta vasten vääntyneine, puolikuivine oksineen. Oliko hän siis
kuitenkin tullut lammelle? Ne olivat samoja puita, joita kasvoi sen
järven rannoilla, jonka pohjalla säkki oli.
Hui, kuinka se huusi! Taivaan Jumala armahda minua! Lapsi huutaa vielä,
huutaa, huutaa... kimeästi, vaikeroiden, se itkee, itkee. Taivaan
Jumala, armahda — se on vedenhaltia, joka tahtoo kostaa... se itkee,
itkee — lamminhaltia, josta olen kuullut ihmisten puhuvan, kummitus,
paholainen toisessa muodossa... Mutta päivä valkenee... hänen täytyy
nyt uskaltaa lähteä pois... Herra Jumala, hänen täytyy lähteä... ryömii
ulos majasta ja nousee ylös, näkee lammen jyrkänteen alapuolella...
ja samalla kävi kuin ryöppyinen roiske yli kirkkaan, tyynen veden
pinnan ja kauhea haamu syöksyy eteenpäin pitkin vettä, voimakkain,
läiskähtävin siiveniskuin. Alhaalta vedestä kuuluu helvetillinen
melu... pian saavuttaa hirviö hänet... mutta hän juoksee... niin, hän
juoksee kuin henkensä edestä, muistaa kuitenkin vetää hiuspalmikot
leukansa alle, ettei paholainen, joka ryntää hänen perässään, saa
niistä kiinni takaapäin. Pensaissa rytisee ja rätisee monessa kohden...
mutta hän juoksee hengen edestä. Sitten näkee hän harmaapukuisen miehen
kävelevän puiden välissä... siis on hän kokonaan mennyttä... tuolla
tulee itse metsäihminen häntä vastaan... Fiina huutaa kuin riivattu,
kompastuu puunjuureen ja kaatuu ja jää makaamaan kasvot maata vasten ja
tukiten käsillään korviaan.
Ystävällisin sanoin saa isäntä Fiinan taas virkoamaan ja vei hänet
kotiin. Hänellä ei ollut enää mitään vastustusvoimaa, hän ei voinut
salata mitään, vaan kertoi kaikki, mitä oli nähnyt metsässä. Osa
ihmisistä uskoi mitä hän sanoi, puisteli ajattelevasti päätään ja
arveli, että sellaista on ennenkin nähty lammen puolella. Mutta
ylioppilas, joka oli kesävieraana, puhui oppineita sanoja hirven
varjokuvasta haarukkaisine sarvineen — ne olisivat muka olleet
paholaisen siivet — kuikan valittavasta äänestä ja vaikeudesta saada
ilmaa siipiensä alle, lentäissään ylös. Voihan se tosin olla niinkin,
arvelivat ihmiset, mutta kun paholainen on irti, niin on se irti
ja ainahan siellä salomaalla on ollut kummituksia. Sen ovat vanhat
sanoneet ja hehän sen parhaiten tietävät. Sitä paitsi, puhutaanhan
katkismuksessakin metsänhaltioista, vedenhaltioista, tontuista ja
muista senkaltaisista.
Sen yön jälkeen oli Fiinan luonto toisenlainen. Hän oli lempeämpi ja
ystävällisempi ja aivankuin voitettu mieleltään. Erämaan kummitus
oli rangaissut häntä. Toisinaan meni hän kirkkoonkin ja antautui
keskusteluihin uskovaisten joukon kanssa, joka teki työtä voittaakseen
uusia sieluja oikeaan kotiin.
Mutta miten lieneekään, tuli kuitenkin tuo lapsijuttu ilmi...
luultavasti oli hän jo metsässä puhunut siitä isännälle... siellä
peljästyksissään. Toiset palvelijat rupesivat katselemaan häntä
epäluulolla ja puhuivat peittelevin sanoin tapahtumasta. Mutta sitä
ei heidän olisi pitänyt tehdä. Fiinahan oli kärsinyt rangaistuksensa
— Herra Jumala — olihan hän kärsinyt metsässä — ja olihan hän
nöyryyttänyt ihmisten ja Jumalan edessä. Mitä sanomista oli siis
piioilla ja rengeillä. Uhkamielisyys rupesi uudestaan nousemaan hänen
sydämeensä ja hänen silmänsä muuttuivat ilkeän näköisiksi. Pian oli hän
samanlainen kuin ennenkin, ja kun hänen piti lähteä käräjiin lapsi- ja
säkki-jutun tähden, oli hän saanut kyllikseen kanssaihmisistään, juoksi
alas kotiniemekkeelle ja heittäytyi salmeen.
Kaksi vanhusta.
1.
Se tapahtui kerran harhaillessa merellä. Olin purjehtinut useita
päiviä milloin penikulmien laajuisilla aukoilla, milloin kapeitten,
hymyilevien salmien läpi, milloin punaisten merikallioitten lomissa.
Huvini oli ollut uhmailla valkeita aaltoja, purjehtia huimaavaa vauhtia
pitkin tyyniä vesiä tuulen suojassa matalien vuorentöykämien välissä
ja kun kaunis, päilyilevä lahti houkutteli liian voimakkaasti, olin
laskenut ankkurin. Olin purjehtinut auringonpaisteessa ja sateessa,
punertavassa hämärässä ja valkoisessa kuunvalossa ja nyt oli mielestäni
hauskempi viettää yötä maalla, kuin kajutassa.
Kun siten ajelehdin erääseen salmeen, avautui äkkiä toiselle puolen
viheriä niittyrantainen lahdelma jyrkkien vuorien välissä ja niityllä,
vanhan lehmuksen alla oli punainen tupa. Porstuan keltaiset kaksoisovet
olivat tosin suljetut, mutta savupiipusta nouseva sininen savu oli
merkkinä, että asukkaat olivat kotona. Suuntasin veneeni tuulen
yläpuolelle ja hetkisen kuluttua laskin ankkurin.
Purjeiden kokoaminen ja kaiken kuntoon paneminen yöksi vei vähän
aikaa ja kun olin saanut ne tehdyksi ja katselin rantaan päin, olivat
keltaiset ovet auki ja laituria kohden tuli vanhus, kumarainen ja
kankea, mutta jonka ryhdissä kuitenkin oli jotakin, joka ilmaisi, että
hän oli ollut merimies. Hän souti ruuhella ulos rannasta ja kysyi
tulisinko maalle.
Josko saisin yösijaa? Tietysti. Vielä ei hänen ollut tarvinnut kieltää
kulkioilta ja purjehtioilta yön suojaa, vaikka ei kenties enää ole
pitkälti siihenkään aikaan. Sillä sekä hän että eukko olivat tulleet
vanhoiksi ja melkein saamattomiksi. Ja kun eukolla ei enää ollut voimia
keittää useammalle henkilölle, eikä laittaa useampia vuoteita kuntoon,
ja kun hän itse, vanhus ei jaksanut hakata tavallista enemmän puita,
silloin täytyi varmaankin vastata kieltävästi — mutta siihen asti oli
aina jokainen rehellinen matkustaja tervetullut heille, samoin kuin
hänkin oli nauttinut vieraanvaraisuutta monen luona eri maissa. Hän oli
nimittäin purjehtinut ennen maailmassa.
Tuvassa istuu vanha mummo kangaspuissa. Sisään astuissamme hellitti hän
luhat ja tuli minua vastaan melkein laahustavin askelin. Mutta katse,
joka lasisilmien läpi minua kohtasi, oli ystävällinen ja miellyttävä.
Saatuaan tietää, että jäisin yöksi, rupesi hän rauhallisesti ja hiljaa
puuhailemaan ruuan kanssa sill’aikaa kun kissa silitteli selkäänsä
polveani vasten ja vanhus itse kävi pöydän viereen istumaan.
Tuvassa vallitsi erinomainen hiljaisuus. Harvoin ovat loppuun kuluneen
työpäivän viimeiset hetket minuun sellaista vaikutusta tehneet
kun täällä näiden patriarkallisten, kunnia-arvoisten vanhusten
kodissa, jossa he elävät hiljaa omassa maailmassaan, jonka he itse
ovat raivanneet itselleen erämaasta. Niityn ja perunamaan ovat he
muokanneet kahden mäen väliseen suonotkoon, tuvan ja ulkohuoneet ovat
he rakentaneet, ja huonekalut oli ukko itse suurimmaksi osaksi tehnyt
taloutta alkaissaan, tai ollessaan kotona jonkun talven vaimonsa ja
pienokaisten luona. Ikkunaverhot, matot ja vaatteet oli vaimo kutonut
ja ommellut, ei ainoastaan ne joita nyt käytettiin, vaan kaikki nekin,
mitä aikoinaan on tarvittu taloudessa niin hyvin puolivillaiset ja
pellavaiset kun pumpulisetkin. Kaikki elämänmuistot olivat heillä
ympärillään, paitsi lapset, jotka olivat lentäneet ulos pesästä ja
kyntivät nyt vuorostaan laineita taikka raivasivat pelloksi uusia
suorotkoja. Oli niin ihmeen rauhaisaa. Vanhukset olivat työntäneet
nahkakengät jaloistaan maton pätkälle oven viereen ja kävelivät ympäri
kotitekoisissa tallukoissa — minusta tuntui, kun eivät he itse olisi
tahtoneet saastuttaa pyhättöään meluamalla, vaikka ymmärsinkin, että
syynä oli lattian pesun hankaluus. Ainoa ääni, joka keskeytti hidasta
keskustelua, oli puiden räiskynä takassa ja ääni, joka syntyi siitä,
kun jokin keittoastia otettiin alas seinältä.
Ylhäällä, katon-aluksen alla olivat pyssyt, joita nyt enää ei juuri
käytetty ja niiden vieressä joukko sinisiä paperikääröjä, joiden pian
huomasin olevan merikorttia. Nurkkahyllyllä oli suuri kompassi ja
pitkä tähystin — se oli ostettu Rostokista. Vanhus oli purjehtinut
rippikouluajastaan alkaen, ensin laivapoikana ja kokkina ja
jungmannina, mutta sitten oli hän suorittanut tutkinnon ja kuljettanut
prikiä ja kuunaria monena Herran vuotena Itämerellä ja sen lahdilla.
Se oli vanhaan, hyvään aikaan. Nyt ei se enää kannattanut noiden
höyrylaivojen tähden. Hän oli tullut vanhaksi sopivaan aikaan, arveli
hän.
Mutta vaikka hän oli tullut niin huonoksi, niin ei hän saanut kokonaan
luopua merimieselämästään.
"Sillä vielä tänäkin tulevat ne tänne saadakseen minut luotsiksi
milloin Vaasaan, milloin Pietariin."
Ukko hymyili hieman, kenties jonkinlaisella tyytyväisyydellä.
"Ja parin päivän kuluttua lähden minä pojan kanssa — hän on
neljänkymmenen vuotias — Loviisaan. Kauemmaksi itäänpäin en enää löydä.
Kun tulee vanhaksi, niin unohtaa yhden ja toisen meriviitan, eikä
muista kaikkia vuorenkärkiä."
"Eikö poikanne voi saada ketään nuorempaa kanssaan?"
"Se on nyt siten, että sen täytyy ikäänkuin kulkea isältä pojalle.
Meillä on monta merkitsemätöntä väylää, joiden läpi me kuljemme silloin
kun muiden täytyy kulkea kiertotietä. Ne olen minä oppinut isältäni ja
hän hänen isältään ammoisista ajoista alkaen ja minun tulee jättää ne
pojalleni perinnöksi ja oikeus pysyy oikeutena."
"Kuinka vanha te olette?"
"Ainoastaan kahdeksankymmenen vuotias. Äiti on kahdenyhdeksättä ja hän
hoitaa taloa minun poissaollessani."
"Mutta nuoret?"
"Tyttö on naimisissa. Poika asuu tässä samalla maalla, vastaisella
puolella. Hän on nyt ostanut jahdin."
"Keltalaitaisen jahdin," lisäsi eukko, joka oli ylpeä siitä, että se ei
ollut muiden jahtien kaltainen, "ja oikein risteilijän, sillä sellaisia
eivät ole kaikki, kuten isä sanoo. Ja kun hän ansaitsee vähän, hankkii
hän itselleen kaljaasin."
"Ehkä hän saa sen," arveli vanhus, "kun meitä ei enää ole ja hän saa
sen vähän, mitä meiltä jää jälelle."
"Mutta nyt täytyy meidän mennä lehmän luo, isä."
Hiljaa lähtivät nuo kaksi vanhusta sukkasillaan tuvan lattian poikki,
pistivät nahkakengät jalkaansa ja kävelivät hitain askelin porstuan
läpi pitkin polkua niityn poikki navettaan, vaimo kantaen kahta kiulua
ja ukko perässä, ämpärillä vieden juoman lehmälle, molemmat kumaraisina
ja tasaisessa tahdissa, joka ilmaisi, että he jo monta vuotta ovat
suorittaneet tuon matkan yhdessä.
Kun maito oli kannettu sisään, menimme me kaksi miehen puolta
hakkaamaan puita, s.o. vanhus katseli, kuinka hakkaaminen sujuisi
minulta ja hakatessani kertoi hän, miten on meneteltävä, saadakseen
kirveen pysymään varressaan. Hän tunsi kaikki kokemuksesta.
Kun tulimme tupaan, tuotiin uusia perunoita pöydälle ja tuoretta haukea
— sillä vielä jaksoi vanhus laskea koukkuja — ja tuoretta voita, sillä
vielä jaksettiin kirnuta, kun vuorotellen liikuteltiin mäntää.
Sitten saatettiin minut kammariin, jonka pian huomasin vanhusten
pitkän elämänsä aikana kokoaman omaisuuden ja merkillisyyksien
säilytyspaikaksi. Suuria höyhenpatjoja ja monta oivallista peitettä,
pari arkkua täynnä kangaskääröjä — "niin, ne olen kaikki kutonut
ja kenties ehdin vielä vähän, ennen kun kuolen" — joukko valmiita
vaatteita, sekä miehen että vaimon, kummallisia lasikoristeita
Lyypekistä ja piippuja Kiielistä.
"Ne ovat kaikki sellaista, mitä lapset saavat kun me vanhat kuolemme.
Jotain pientä ovat he jo saaneetkin ja lastenlapset myös."
Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kahvi valmiina tuvan takalla ja
molemmat vanhukset istuivat auringon paisteessa vieretysten portaalla
porstuan edessä, kädet helmassa, katsellen niittyä, josta ukko oli
niittänyt vähän ruohoa, joka oli kasvanut toistamiseen. Luuvalo ei
ollut vaivannut niin pahoin aamulla.
Myöhemmin päivällä lähtisi hän poikansa kanssa matkalle Loviisaan,
neuvomaan tietä, jolla aikaa mummon tulisi pitää huolta, että heinät
tulevat katon alle — sillä karjanruuasta tulee puute ensi talvena.
Sitten kutoo hän valmiiksi uuden kankaan, kun isä tulee kotiin — sillä
siitä tulee sarkaa hänelle hänen yhdeksänyhdeksättä syntymäpäiväkseen.
Ja se on parin viikon perästä.
2.
Pari vuotta myöhemmin laskin minä vinhan vihurin kiidättämänä
Guldkrona-selän poikki. Upea vihreä vesi kihisi ja kuohui keulan
ympäri. Olin tyytyväinen hyvään vauhtiin sillä lounaasta nousi pilvi ja
jo yöllä olin kuullut ukkosen käyvän sillä ilman suunnalla. Kello ei
ollut enempää kuin kuusi tai seitsemän aamulla, aurinko paistoi vielä
ja suurusajoissa olisin varmaankin noiden kahden vanhuksen luona — jos
he vielä elävät — ja siellä suojassa rajuilmalta.
Ohi vanhojen tuttujen niemien ja kivien kiiti alus saaristoon. Pilvi
oli jo korkealla, se oli hajautunut useampiin eri joukkioihin, joiden
syrjät olivat loistavan valkoisia, yksi ulottui aina keskitaivaalle
asti. Mutta pian olen minäkin perillä. Tuolla näkyi jo punainen tupa ja
savu tuprusi uuninpiipusta. He elivät siis vielä, nuo vanhukset — vai
olikohan mahdollisesti muita ihmisiä asettunut heidän sijaansa? Tuuli
kävi suoraan lahteen. Minun täytyi purjehtia sen ohi ja luovailin ylös
pojan torpan kohdalla, joka sijaitsi puolen kilometriä itäänpäin ja
jonka minä myöskin tunsin ja jossa olen käynyt.
Laskin ankkurin ja hinasin purjeen alas. Pilvet yläpuolellani olivat
uhkaavia ja ukkonen kuului monelta taholta. Kajutan ikkunasta
näin, että ihmiset olivat ylhäällä rantaniityllä kokoamassa heinää
kotilatoon, sillä satoi jo vähän.
Silloin loisti äkkiä salama, jota silmänräpäyksessä seurasi kova ja
lyhyt jyrinä. Se tuli niin odottamatta ja ilman lyhempiä enteitä,
että se vaikutti kauhistuttavasi. Heti sen jälkeen katsahdin minä
torppaan päin ja näin silloin pienen savupatsaan nousevan ladon katolta
ja naishenkilön seisovan vuorella ja viuhtovan käsillään kaikille
suunnille. Salama oli sytyttänyt ladon ja se oli saatava sammumaan,
ennenkuin liekit vinhassa tuulessa saavuttaisivat asuinrakennuksen ja
muut ympärillä olevat rakennukset. Minä otin veneämpärin ja soudin
maalle.
Ihmisiä tuli juosten pitkin polkuja kauempaa saarella sijaitsevista
torpista, mutta jo ennen kun minä astuin pois aluksesta puhkasi tuli
katon. Kun minä ehdin ladon luo vedellä täytetyn ämpärini kanssa, tuli
torpan vaimo vastaani äänekkäästi valittaen ja itkien. Töin tuskin oli
hän saanut miehensä ja ainoan poikansa, viidentoista vuotiaan vedetyksi
ulos ladosta, jossa ukkonen oli heihin iskenyt. Nyt makasivat he
pitkällään vuorella, toisella sininen juopa ohimoilta alas kaulaan ja
toisella vaatteet palaneina. Saapuville tulleitten avulla kannettiin
he tupaan, jossa kolme säikähtynyttä lasta itki, nuorimman, joka oli
ainoastaan puolen vuorokauden vanha, huutaessa voimainsa takaa.
Mutta nyt ei ollut aikaa auttaa heitä. Tuli oli sammutettava.
Palokoukun ja parin pikon avulla vedettiin hirret alas ja sammutettiin
sitä mukaa. Asuinrakennusta ja navettaa uhkaava vaara oli torjuttu.
Kun ihmiset vielä hääräilivät sammutuspuuhissa, lähdin minä
polkua pitkin vanhusten tupaa kohden, joka oli tuulen yläpuolella
palopaikasta. Tahdoin varovasti ilmoittaa vanhuksille tapahtumasta —
jos he vielä elävät ja jos he eivät vielä olleet saaneet tietää mitään.
Sisäänastuissani istui mummo kangaspuissa ja vanhus itse oli ottanut
esille pitkän tähystimensä ja katseli lahdelle, missä vaahto vyöryi
kuin savu.
"Mistä ihmeestä tulee herra tässä ilmassa — myrskyssä, ukkosessa ja
sateessa?"
Kerroin muutamalla sanalla matkastani.
"Nyt täytyy keittää kahvia, kun tuli näin harvinainen vieras," sanoi
mummo ja sipsutti sukkasillaan muurin luo, samalla kun kissanpoikanen
ryömi ulos korista ja keikahutteli itseään lattialla.
"Äsken kävi oikein tavattoman kova ukkosen jyrinä. Oikein muuri rämisi."
"Niin, se rapisi aivankuin — kuinka sanoisinkaan" — lisäsi mummo.
Puhuisinkohan minä tuosta ukkosen iskusta. Huomasin, että olin
ottanut itselleni liian vaikean tehtävän, minä en uskaltanut lausua
ilmi sitä mitä tiesin. Eiköhän koskisi liian kovin vanhuksiin, ehkä
he kuolisivatkin, saatuaan tietää, että heidän ainoa poikansa ja
pojanpoikansa on ukkosessa saaneet surmansa. Toiselta puolen näyttäisi
kummalliselta, kun minä istun siellä, enkä kerro mitään, kun toisista
torpista tullaan tuomaan tietoa. Minä istuin ja olin kovin tuskissani.
Ukko katseli lahdelle päin tähystimellään. "Hongat kaatuvat Palomaan
metsässä," sanoi hän. "Mutta kaiketi se taas pian tyyntyy, luulen, että
se jo on laimentunut.
"Oikein seinät huojuu," arveli mummo, kun kattohirret ratisivat.
Mitä tulisi minun tehdä — melkein valtasi minut tuska istuissani.
Niityn toiselta puolen näin miehen tulevan pitkin askelin. Laivuri
suuntasi tähystimen häneen.
Nyt täytyi minun puhua, tahdoinko tahi en.
"Salama, joka tuli tuon kovan tärähdyksen kanssa, iski varmaan alas!"
Silloin avautui yht'äkkiä ovi ja mies astui sisään nokisena ja märkänä.
"Herra Jesus", alotti hän, mutta sitten näki hän minut — "vai niin,
herra on jo varmaankin kertonut kaikki."
Vanhukset tuijottivat mieheen ja kävivät puoli lattiaan häntä vastaan —
"Itäniemeläinen."
"Mutta mitä se sitten on?"
Miehen suusta tulvi virtanaan sanoja, vanhusten katsellessa vuoroin
häntä, vuoroin minua, kunnes he ymmärsivät, että se oli totta.
He ottivat lasisilmät pois ja katselivat toisiaan silmiin, menivät
sitten käsikädessä vuoteen luo, ja istuivat sen laidalle.
"Hoh hoo!" huokasivat molemmat.
"Kuinka on vaimon ja äsken syntyneen laita?"
"Ei suinkaan heillä liene hätää. Siellä on kyllä niitä, jotka hoitavat
heitä."
"Niinhän se on, että ihminen päättää, mutta Jumala säätää."
Sitten olivat he kauan aikaa vaiti ja hiljaisuuden kestäessä lähti
Itäniemeläinen tiehensä. Hän oli toimittanut asiansa ja tunsi itsensä
tarpeettomaksi. Sellaiseksi tunsin minäkin itseni ja menin myös ulos.
Myrsky oli tyyntymään päin ja ilma kirkastui.
Vähän ajan kuluttua näin minä molemmat vanhukset horjuvin askelin
kävelevän navettaan päin, vielä kumaraisempina, kun viime kerralla
nähdessäni heidät, mummo molempine kiuluineen ja ukko vieden juomaa
ämpärillä. Mutta käydessään asetti mummo kiulunsa alas ja pyyhkäsi
esiliinalla silmiään ja ukko asetti varovaisesti lehmänjuoman alas ja
teki saman liikkeen takin hiallaan. Sitten menivät he taas eteenpäin.
Illalla ei puhuttu paljon. Vanhukset istuivat parhaastaan ja
vaikenivat. Heidän tupansa tuntui minusta taas hiljaiselta pyhäköltä.
"Ja minä kun luulin näkeväni poikani kaljaasilaivurina ja hänen
poikansa luotsina jollakin noista suurista laivoista," arveli vanhus.
"Nyt saamme ruveta myymään miesten sarkakääröjä, isä, kun ei enää ole
miehenpuoleisia perillisiä."
"Niin, ja taitaa olla paras, että sinä lopetat kankaasi ja alotat
kutomaan naisten kankaita."
"Kyllä kai se niin on."
"Ja niin alkavat kai päivät mennä."
"Eikä niitä taida olla niin montaa enää."
Kun seuraavana aamuna purjehdin pois, tunsin minä, että näin vanhukset
viimeisen kerran ja minä jätin paikan melkein hartaudella.
Hiljattain olen kuullut, että vanhukset ovat ottaneet itselleen
kasvattipojan. He tarvitsivat vihdoin kuitenkin jonkun, joka hakkaa
heidän puunsa ja perunamaan. Kenties tarvitsi ukko myöskin jonkun,
jolle saisi neuvoa tien rantoja pitkin.