Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson,
1902.
SISÄLTÖ:
S
Haahka.
Universaalilapioäes.
Erämaan kummitus.
Kaksi vanhusta.
Kevät.
Äiti.
Päiväkirjasta.
Minuutin taiteilijana.
Girolamo.
Hautarakennus.
Savenvalaja Willberg'iläiset.
Eräs jumalanpalvelus.
Haahka.
Lumi on kadonnut merenäären saarilta ja kareilta, ainoastaan muutamassa
varjoisassa kuilussa näkyy joitakuita sulautuvia, harmaita jäännöksiä.
Jäälohkareet musertuvat pala palalta yhä pienemmiksi, jauhautuvat
vuoria ja kivisiä rantoja vasten sohjuksi, kevättä tekevän myrskyn
maininkien vyöryessä verkalleen eteenpäin ja asettuvat vihdoin
laajaksi, metallihohteiseksi pinnaksi. Haahkat, jotka kauvan ovat
istuneet parvissa, ulkona jään syrjämillä, hajautuvat parittain
matalikolle, toinen valkean ja vihreän loistavana, toinen ruskeana,
molemmat komeita katsella, kun aurinko nousee aamulla ja lemmenleikki
ulkona, meren loistavalla pinnalla käy, äänin täynnä houkuttelua
ja kaihoa, hyppien laineilla ja loiskuttaen siivillään vettä, joka
muodostuen patsaiksi, kimaltelee kuin hopea.
Mutta kun leppäpensaat käyvät nupulle, ja yrttien ensimmäiset pienet
lehdet kurkistavat auringonlämmittämistä vuorenhalkeamista, silloin
herää ruskean haahkan äidinvaisto ja hän pyrkii ylös tasaiseksi
hankautunutta vuorenrinnettä ja valmistaa itselleen myrskyn
alaspainaman katajapensaan alle pesän korsista, jonka hän sisustaa
oman rintansa untuvilla. Aurinko paahtaa alas katajapensaan lomista
ja pesässä on lämmin ja hyvä olla ja vielä parempi olisi, jos hän
olisi turvassa vihollisilta, joiden hän tietää vaanivan joka taholla.
Tuskallisesti kuuntelee hän jokaista vierasta ääntä vilkasten silmien
tähystellessä yli kivien ja paasien jokaista suurta, ruskeaa hirviötä,
joka kulkee merellä. Mutta kun varhaiset tyynet aamut koittavat,
silloin kuulee hän valkovihreän houkuttelun alhaalta paaden luota,
silloin herää lemmenkaipuu uudestaan ja sen voima on suuri ja hän
lentää sen luo, joka odottaa välkkyvässä vedessä.
Eräänä päivänä kuulee ruskea, istuessaan haahkanuntuvissa lämpimästi
ja hyvin, räkättävän äänen ja kun hän kurkistaa katajapensaan alta
näkee hän harmaan- ja mustankirjavan kävelevän alhaalla rantaäyräällä,
sen harmaan- ja mustankirjavan, joka syö kaikenmoista, eikä kammo
edes mätää kalaa, joka on riidassa kaikkien kanssa, sekä pienten että
suurten ja joka tavallisesti voittaa sen vuoksi, että sillä on niin
monta metkua ja että sillä on niin ilkeä, vaajamainen nokka. Hän näkee
harmaan- ja mustankirjavan kävelevän rannalla nyykyttäen päätään. No,
nyt löytää se tuon kuolleen turskan, joka on ajelehtinut maalle ja
josta valkeat ovat jo poistaneet kaiken syötäväksikelpaavan. Mutta
harmaan- ja mustankirjava kääntelee luurankoa, halkaisee pääkallon
ja löytää sen sisältä jotakin, jonka se nautinnolla nielasee. Sitten
lentää se muutamilla rumilla siivenlyönneillä ylös kivelle, röyhistää
höyheniään ja näyttää oikein tyytyväiseltä.
Mutta haahkaemo ei ole tyytyväinen. Tosin on hän hyvässä kätkössä
katajapensaan alla ja melkein kanervien ja harakanmarjavarsien
peitossa, niin ettei hän pitäisi olla huomattavissa, mutta harmaan- ja
mustankirjavan silmiltä ei voi sentään koskaan olla oikein turvassa.
Hän makaa liikkumattomana ja katselee tuon kömpelön linnun varjokuvaa,
joka istuen kivellä, kuvastuu vasten kirkasta, vaaleaa vettä, joka
loistaa aina taivaanrantaan asti, aina viimeiseen kohtaan asti, jossa
valkovihreät lepäävät yhdessä koossa.
Hui, nyt tuon ruskean äidinsydän oikein vavahti. Harmaan- ja
mustankirjava lyö siivillään ja kääntää niin omituisesti silmiään,
aivan kun tietäisi se jotakin. Sitten ottaa se vauhtia, hyppää
alas kiveltä, alkaa kävellä ja nyökätä ja suuntaa kulkunsa suoraan
kanervikkoon, suoraan pesää kohti lyöden siellä täällä mustalla,
likaisella nokallaan alas halkeamaan. Haahka painautuu yhä syvemmälle
pesäänsä, kohentelee korsia ympärillään ja koittaa pysyä hiljaa.
Harmaan- ja mustankirjava hyppii ja hyppii — on niin epätasaista ettei
se voi kävellä kunnollisesti — ja tulee yhä lähemmäksi. Nyt ottaa se
pitkän hypyn ja laskeutuu alas katajapensaaseen, niin että se huojuu
ja makaaminen sen alla tuntuu oikein pöyristyttävältä. Yht'äkkiä
päästää harmaan- ja mustankirjava kauhean melun, heittäytyy ylös
ilmaan ja lentää alinomaa huutaen, parasta vauhtiaan metsämaita kohti.
Seuraavassa hetkessä näkee haahka maatessaan pesään painautuneena
kuten jonkun kolmion muotoisen tumman suhistavan alas pilvistä ja
syöksyvän yksinäisen harmaan linnun kimppuun, sen harmaanlajisen,
joka tavallisesti tulee vähän myöhemmin ja laulaa sumuisina päivinä
niin että ilmassa heläjää. Haahkaemo värisee katsellessaan sitä,
sillä hän tietää, ettei tuolla elävällä nuolella ole rahtuistakaan
armahtavaisuutta, vaan kantaa saaliinsa kynsissään ja syö sen hyvällä
ruokahalulla jollakin etäisellä vuorella. Mutta joka tapauksessa on
hän päässyt harmaan- ja mustankirjavasta, joka ei ollut ollenkaan
hauska ja suuri, ruskea, kolmiomainen lentää harmaa kynsissään väkevin
siiveniskuin, eikä varmaankaan palaa niin varsin pian takaisin.
Kauan ei haahka täällä pesässä saa olla rauhassa. Hän kuulee melua,
aivan kuin vesi liikkuisi kiven ympäri rannassa, laineen tahdissa,
nyt on hetken aikaa hiljaista, ja sitten kuulee hän töminää vuorelta
ja kahinaa pensaista ja hän ymmärtää nyt, että se on noita suuria
pitkäjalkaisia, jotka lähettävät vinkuvia kiviä salamalla, savulla
ja jytinällä, taikka noita suuria lyhytjalkaisia, joilla on paljon
kahisevaa ympärillään ja jotka vilkkaasti käyvät edestakaisin kumartuen
alas ja lyykistellen kivien ja pensaitten lomissa. Nyt kuulee hän melua
ihan vierestään, jokin koskettaa pensasta, hän tekee pelästyksissään
liikkeen ja huomaa samassa, että hän on tullut keksityksi. Pari
ruskeita jalkoja ilman uimanahkaa näkyy pensaan etupuolella ja
lähestyy levitetyin kynsin, ne tahtovat nähtävästi tarttua häneen.
Mutta juuri kun ne ovat iskemäisillään kiinni häneen, heittäytyy hän
syrjään, saa ilmaa siipeinsä alle ja syöksyy alas mereen. Hän ehtii
kuulla ainoastaan huudon, toiselta taholta jyrinän ja vinkuvan äänen
ja räiskettä vedessä. Mutta paaden ulkopuolella ui hän edes ja taas
sukeltaen ja lepattaen kunnes tuo pitkäjalkainen ja kahiseva katoavat
ja hän näkee suuren hirviön kantavan noita vaarallisia ryöväreitä
heidän punaista pesäänsä kohti etäisessä metsämaassa.
Kun haahka taas uskaltaa palata pesäänsä ei siellä enää ole munia
ja untuvat ovat poissa, niin että kovat korret ja kivet pistäytyvät
esiin kaikkialta. Silloin valtaa hänet suru, hän lentää kauas ja
etsii valkovihreän ja valittaa sille tuskansa, kunnes he uudestaan
alkavat leikkinsä ja pesänrakennuspuuhansa, noukkien uusia untuvia
molempien rinnoista. Nyt voi sattua, että pesä saa olla rauhassa.
Mustan- ja harmaankirjava on näkynyt menneen etäälle, valkeat eivät
ole uskaltaneet tulla näin ylös maalle ja suuret pitkäjalkaiset
ja lyykistelevät kahisevaiset eivät ole ehtineet tulla, tai ovat
unohtaneet paikan — niillä on varmaan ollut pidettävä huolta niin
monesta pesästä. Ja niin auttaa ruskea haahka jonakuna kauniina aamuna
untuvapukuiset vikisevät pienokaisensa alas merelle, opettaa niitä
istumaan, juoksemaan ja uimaan, näyttää heille minkälaista ruoka on
ja mistä sitä on etsittävä ja kertoo missä ne lahdet ovat, joissa ne
ahnaat, pitkällään olevat asustavat, jotka elävät vedessä.
Ulkona, meren matalikoilla on elämä valoisaa, raittiina
auringonnousuaikoina ja kun aamutuulahdukset alkavat, nousee perhe
maalle, tuulen suojassa olevalle niemekkeelle. Ilokseen katselee
haahkaemo kuinka pienokaiset kasvavat, kuinka siivet kasvavat, kuinka
halu lentää niillä tulee suuremmaksi, kuinka kaipuu meren ulapalle
herää nuorten rinnoissa. Mutta kun ruskea hirviö lähenee, yksi niistä,
jotka kulettavat noita pitkäjalkaisia, silloin heittäytyy perhe mereen,
juoksee yli laineenharjojen vaahdon pois toiselle matalikolle ja etsii
itselleen toisen lepopaikan.
Eräänä päivänä ilmestyy näky, joka on uusi pienokaisille. Eräs hirviö
suuntaa kulkunsa suoraan parvea kohti, joka on suuruspuuhissa, savua
tupruttava hirviö. Emo ei ole niin huolissaan, sillä senlaisia on hän
nähnyt monta ja ne ovat sangen hyväluontoisia. Tämä näkyy kuitenkin
lähenevän arveluttavasti ja yht'äkkiä välähtää sen sivusta. Vinkuu
ja rätisee ja hän näkee yhden pienokaisista kellahtavan selälleen ja
räpyttävän siivillään. Hän rientää sinne päin, mutta huomaa, ettei voi
auttaa. Hirviö lähenee yhä enemmän, silloin antaa hän merkin, että
kaikkien tulee sukeltaa ja seuraavassa hetkessä on perhe kadonnut
veden alle tullakseen etäänpänä taas pinnalle, kokoutuu ja lähtee
juosten metsäsaaren salmea kohti. Silloin ottaa hirviö taas vauhtia,
niin että vaahto käy sen rinnan ympärillä, mutta samalla kääntyy se
syrjittäin ja pysähtyy äkkiä ja siitä kuuluu huutoa huudon perään ja
melua. Haahkaparvi uskaltaa lakata juoksemasta ja luisuu hitaasti ja
tyynesti ohi metsäsaaren uloimman kärjen. Samassa työntyy uusi hirviö
maalta, valkoinen, jolla on suuret valkeat siivet, jotka vievät sitä
eteenpäin kauhealla vauhdilla. Kun nuoli syöksyy se haahkaperheeseen
ja on yht'äkkiä keskellä sitä. Kaksi pitkäjalkaista seuraa hirviötä
ja toinen, se, joka seisoo lähempänä purstoa, huutaa ja pauhaa, mutta
toinen seisoo hiljaa ja lempeänä. Haahkaemon mielestä ei maksa vaivaa
juosta, hän antaa sukeltamisen ja hajautumisen merkin, itse lentää se
tuskissaan hirviön ympärillä, koittaen eksyttää sitä.
"Ammu tuhat tulimmaista, ammu!" kuulee hän sen huutavan, jonka paikka
on hirviön purstopuolella. Mutta tuo lempeä ei tee mitään, hän vaan
seisoo hiljaa aivan kuin olisi hänellä jokin ajatus mielessään tai
haaveileisi hän. Silloin nousi se ylös, joka huusi tuhat tulimmaista ja
seuraavassa hetkessä välähtää hirviöstä. Ja vinkuva kivi on sattunut
häneen, siivet tuntuvat raskailta, vielä kerran huutaa hän kauas
pienokaisilleen viimeisen varoituksen, heittää pelokkaan katseen
hirviöön, joka on aivan hänen vieressään ja sitten painaa hän hiljaa
päänsä veteen sydänveren aaltoa punervaksi värjätessä.
Universaalilapioäes.
Pakpyölin Vigilius oli saanut periä autuaasti kuolleen isänsä ja tähän
perintöön kuului, ei ainoastaan Pakpyölin talo ja ne lantit, jotka
vanhus oli koonnut kirstun pohjalle, vaan myöskin erityisiä kunnallisia
arvokkaisuuksia ja luottamustoimia, jotka pitäjäläisten mielestä
mukavasti sopi siirtää isältä pojalle. "Siten selkii vähemmällä
vaivalla ja sekaannuksella", arvelivat he. Jos Vigilius todellakin
kelpasi lautamieheksi ja kansakoulujohtokunnan jäseneksi, tämä
asetettiin toiseen sijaan, ja sitäpaitsi oli vähän joka paikassa tultu
huomaamaan, että jos jokin asia on tehtävä, niin samalla myöskin oppii
miten on meneteltävä. Olihan esim. Kevätkentän Eemeli, joka ei koskaan
ollut nähnytkään muurauskauhaa; häthätää muurannut uuden uuninpiipun,
kun vanha sortui alas 1890 vuoden myrskyssä — miksikäs ei siis myöskin
Vigilius sopisi lautamieheksi. "Eihän kukaan ole syntynyt yhteen
virkaan enempää kuin toiseenkaan, mutta vähitellen sitä oppii!"
Kun Vigilius siten oli saanut talon ja tavarat, rikkautta ja arvonimiä,
rupesi hän myöskin pitämään itseään arvokkaana ja tärkeänä miehenä ja
koetti kaikin tavoin olla toisten esimerkkinä, varsinkin kyläläistensä.
Hän osti itselleen linjaalirattaat ja rotulehmiä ja sinkkisiä
maitoastioita, sillä sinkkiastioita käytetään aina meijereissä ja
herraskartanoissa ja sellaisia on Joensuun patruunallakin. Mutta
vielä ei Vigilius ollut uskaltanut hankkia itselleen uusimpia
maanviljelyskaluja, vaikka hän piti velvollisuutenaan niidenkin
hankkimisessa näyttää kyläläisilleen hyvää esimerkkiä — täytyyhän
seurata uuden ajan kaikkia muodissa olevia keksinnöltä. Muuten oli
Vigilius'een vaikuttanut niin mahtavasti nähdessään Joensuun renkien
istuvan huolettomasti mukavilla istuimilla, poltellen kaikessa rauhassa
piippuaan heinän kaatuessa kauniisiin, tasaisiin luokoihin siinä, missä
he ajoivat helisevillä koneillaan. Häntä oikein harmitti ajatellessaan
sitä joka kerta kun heinäaika läheni ja hän oli pahoitettu katsomaan
olivatko viikatteet kunnossa. Ja jos nuo koneet eivät olisi niin
juonikkaita nostotankoineen ja koukkuineen, joita oli vaikea hoitaa
ja ymmärtää, niin totta varmaan olisi Vigilius jo aikoja sitten
hankkinut itselleen sellaisen koneen. Mutta omistaa koneen ja sitten
joutua sen kanssa pulaan, se ei käynyt laatuun lautamiehelle ja
johtokunnanjäsenelle, jolla täytyi olla vähän enemmän tietoja päässä,
kuin jollakin muulla.
Mutta kun Vigilius sanomalehdessä, jossa tavallisesti
ilmoitettiin kunnallisista asioista näki ilmoituksen uudesta
universaalilapioäkeestä, joka on yksinkertainen, syvällä käypä,
musertaa turpeen pieniksi muruiksi ja tekee kyntämisen tarpeettomaksi,”
silloin ei hän voinut pidättäytyä, vaan lähti ylös Joensuun voudin luo,
jolle hän yhtäkkiä huomasi itsellään olevan asiaa.
Kun nuo kaksi miestä olivat istuneet vähän aikaa, poltellen piippujaan
ja keskustellen asiasta, sanoi Vigilius:
"Onko teidän patruuna jo ostanut itselleen tuollaisen uudenaikuisen
äkeen?"
"Mitä äkeitä ne ovat? Kyllähän patruunalla täällä on sekä uusia että
vanhoja."
"Ne ovat noita yksinkertaisia universaaliäkeitä, joista nyt on puhuttu
sanomalehdissä."
"Ei meillä vielä ole sen lajisia, mutta kyllä kai ostetaan."
"Onko voudilla täällä sanomalehteä? Katsokaa nyt, kuinka siinä seisoo:
yksinkertainen, tekee kyntämisen tarpeettomaksi.
"Hm. Kyllä minä olen viljellyt maata kolmekymmentä vuotta, mutta
ei se ole käynyt ilman auraa. Mutta tähän aikaan on niin, ettei
yhtenä päivänä tiedetä mitä toisena voidaan tehdä. Kuten esim. tuo
ilmassapurjehtia Andréekin — herra nähköön, istua kotona tänään ja
huomenna lentää ilmaan. Kun voidaan tehdä sellaista, niin voitanee kai
myöskin keksiä sellainen kone, joka kyntää, äestää ja kylvää kaikki
yht'aikaa."
"Niin," arveli Vigilius, "kun ei enää tarvitseisi kyntää, olisi paljo
voitettu. Mutta mitä tarkoitetaan tuolla, että se on yksinkertainen.
Sitä on kai silloin helppo hoitaa?"
"Helppo hoitaa, pikainen panna kuntoon ja muuten kaikin puolin
lujarakenteinen."
"Niin, kyllä se olisi hankittava, se olisi niinkuin esikuvaksi meidän
puoleisille, ja kyllä he siellä hämmästyisivät kun veisi sinne
sellaisen laitoksen — ei tarvitseisi kyntää, ainoastaan äestää, ja
kuitenkin muokkaisi se pellon hienoksi. Niin, kyllä torpparien silmät
suureneisivat."
"Hm, se on nyt sillä lailla, että se on vaan asiamies, joka ilmoittaa,"
arveli vouti.
"Mutta ei suinkaan hän voi ruveta valehtelemaan sanomalehdessä.
Ajatelkaas, jos me valehtelisimme, kirjoittaissamme huutokaupoista,
kouluasioista ja sellaisista."
"Ei, ei se sopisi."
Kun keskustelu oli loppunut istui Vigilius linjaalirattailleen ja lähti
kotiinpäin, koko tien nauraen partaansa edeltäpäin — "ei ollenkaan
kyntää, ainoastaan äestää, ja sitten istua mukavasti korkealla
istuimella ja poltella ja kuinka torpparit ja päivätyöläiset katselevat
silmät suurina!"
Seuraavalla kaupunginmatkalla tilattiin äes — 153 mk. — ja maksettiin
edeltäpäin. Kun sitten päivätyöläiset kevätpuoleen puhuivat
Vigilius'elle kyntämisestä, heilutti lautamies vaan kättään ja sanoi:
"Kyntämisestä ei puhuta mitään. Kaikki tehdään uudella koneella, jonka
olen tilannut parantaakseni maanviljelystäni ja säästääkseni voimia
joita voidaan käyttää enemmän taloudellisella tavalla."
Torpparit sanoivat vaan "vain niin" tälle oppineelle lauseparrelle ja
mulkoilivat salaa toisilleen.
Mutta Vigilius sai odottaa ja odottaa kauan yli määräajan äestään. Itse
näytti hän vähän mietiskelevän sitä asiaa, ja päiväläiset, arvelivat,
että mahtaa se olla kumma kone, jolla on sellaiset ihmeelliset
voimat, että voi kylvää kuukautta myöhemmin, kun muut ihmiset. Sitten
kirosi Vigilius vihdoin sydämessään asioitsiaa ja tapaa jolla tämä
kehtasi kohdella lautamiestä. Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje ynnä
rahtiseteli — kuusi kollia. Mitähän tuo nyt taas lienee? Äkeenhän hän
oli tilannut, eikä kollia. Kaikessa tapauksessa lähti hän asemalle
linjaalirattaillaan ja sai heti asemapäälliköltä kuulla, että äes oli
saapunut kuudessa kollissa. Niin, niin, nyt rupesi Vigilius ymmärtämään
— kuudessa osassa, jotka tulevat yhdistettäviksi. Tuopa voi panna
pään pyörälle, ettei se tullut kokonaisena, vaan osissa — mokomia
asiamiesverukkeita!
Seuraavana päivänä olivat nuo kuusi kollia vedetyt kotiin: pitkä,
harmaaksi maalattu väliaisa, itse kehys, istuin, terät ja kaksi
laatikollista pikkuosia. Torpparit ja rengit kokoontuivat uteliaina
ympäri, kun kaikki otettiin esille, ja kaikki päät neuvottelivat
yhdessä kuinka eri osat pantaisi kokoon. Mutta kun ei päästy selville,
sanoi Vigilius, joka vaan oli seisonut ja katsellut, ettei ole
kiirettä, hän kyllä panee kokoon äkeen. Ja kun näytti sade olevan
tulossa, antoi hän viedä kaikki liiteriin, jonka jälkeen hän meni
tupaan ja antoi keittää itselleen kahvia. Kun tämä- oli juotu ja
päiväläiset ja rengit lähetetyt kukin taholleen, sulkeutui Vigilius
liiteriin uuden lapioäkeen kaikkien osien kanssa, joita hän nyt
rupesi lähemmin tarkastelemaan ja sovittelemaan yhteen. Istuinta
katseltiin tarkkaan — siinä oli linjaalitkin — lapiot olivat
kummallisesti taivutetut, hakoja pantiin kiinni ja mutteria väännettiin
väkinauloille, mutta kuinka lieneekään, ei siitä sentään tullut äestä.
Sitten koetettiin toisella lailla, haat sovitettiin toisin tavoin,
väkinaulat sijoitettiin toisiin paikkoihin ja Vigilius hikoili, mutta
se ei mennyt kokoon. Päivä loppui ja lautamies päätti maata, ennen kun
alettaisi uudestaan, ehkä se yön kuluessa selviytyisi. Mutta hän nukkui
huonosti ja näki pahoja unia ha'oista ja nosto-aisoista, jotka iskivät
kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja nipistelivät hänen nahkaansa,
lapioista, jotka haavoittivat häntä, mutta vihdoin tuli kuitenkin
tuskien perästä nautinto, nimittäin istua keinuten ja poltellen
mukavalla istuimella, renkien seisoessa ihaillen ylt'ympäri.
Ihmeen varhain seuraavana aamuna oli Vigilius taas liiterissä. Päivän
kuluessa antoi hän keittää itselleen väkevää kahvia kolme kertaa
selvittääkseen aivojaan, mutta siitä ei sentään tullut mitään. Yöllä
nipistelivät haat ja hohtimet häntä seitsemän kertaa enemmän kuin
ennen, lapiot pyörivät hänen päässään, olipa kuin olisi itse paholainen
istunut ylhäällä äkeen istuimella ja ajanut lautamiesparan ruumiin yli.
Kun hän aamusella oli puistellut painajaisen ja noussut ylös, kivisti
hänen päätään, eikä hän mennyt ollenkaan liiteriinsä. Mutta kun hän
oli käynyt ympäri vähän aikaa aamiaisen jälkeen ja miettinyt ja
katsellut sinne tänne, hiipi hän taas sisään takapuolelta, kokosi
kaikki pikkuosat laatikkoihin, naulasi kannet kiinni ja lähti sitten
ystävänsä, Joensuun voudin luo ja kutsui hänet juomaan kahvipunssia
heti iltapäivällä — "niin voin minä samalla ottaa laatikoistaan esiin
uuden lapioäkeen, vouti tahtoo varmaankin mielellään nähdä tuollaista
uutta ihmettä."
Kahvipunssit juotiin ja mentiin liiteriin. Kaunista väliaisaa
ihailtiin, samoinkuin muitakin osia, laatikot aukaistiin ja vouti,
innostui heti niin, että hän rupesi järjestämään, vääntämään ja
vasaroimaan ja ennen iltaa oli äes täydessä kunnossa ja vedettynä
pihalle.
"Kovin yksinkertainen ja muhkea kone tuo," sanoi Vigilius.
"Ei se hullumpi ole," vastasi vouti, joka ymmärsi vähän noita
uudenaikaisia maanviljellyskoneita, ja niin ottivat he taas pari
kahvipunssia.
"Mutta pitää äestä kotona pari päivää panematta, sitä kokoon ja
menemättä sillä ajamaan, vaikka on jo vähän niinkuin myöhäänlainen
ajoaika!"
"No sitä on nyt aina niin paljon tointa tuon lautamiesviran tähden ja
kansakoulujohtokunta antaa myös työtä — mutta huomenna on minulla kai
aikaa ryhtyä toden teolla työhön."
Ja aamulla istui Vigilius ylpeänä kun kuningas korkealla heiluvalla
istuimella poltellen "sinisiä veljeksiä" parhaasta piipustaan ja antoi
kasvoinsa auringon paistaa häikäisevänä ja mahtavana alas päiväläisten,
torpparien ja naapurien yli, jotka olivat kokoontuneet katsomaan
tuota kauan puhuttua universaalilapioäestä ja sen työtä. Ja Vigilius
loisti ja paistoi siinä hyvässä tietoisuudessa, että hän osottautui
kunnianimityksiensä arvoiseksi, hän oli uran uurtaja, kyläläisten
esikuva ja hän oli niin hiton näpsällä tavalla saanut koneen kokoon
paljastamatta itseään. "Niin, nähkääs, eihän sitä olla pilan vuoksi
lautamies."
Mutta sinä kesänä onnistui maanviljelys kuitenkin huonosti. Maa ei
tullut ajoissa kuntoon ja seuraavana keväänä rupesi Vigilius jälleen
kyntämään, ennen kun hän sai iloa heilutella lapioäkeellään.
Mutta vielä tänä päivänä ajattelee Vigilius tuota asioitsiaa, joka
ilmoitti sanomalehdessä, että universaaliäes tekee kyntämisen
tarpeettomaksi ja hän on ruvennut ikäänkuin rahtusen epäilemään
painettua sanaa.