Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
— Vie sun tuhannen tuhatta...! Tule sisään, kyllä tästä asiasta parin
totilasin ääressä vielä selvä tulee. Vie sun...!
Illalla makuulle mennessään pysähtyi Askola vanhan kirjakaappinsa
eteen, taputti sitä kämmenellään ja puheli:
— Kuules, kaappi, sallimuksen käsi sinun myyntisi tällä erää ehkäisi,
ja koska sinä olet kelvannut isälleni ja kelpaat minulle, niin pois se
minusta, että sinut hylkäisin, koska et kelpaa muille ihmisille. Vasta
kun minä käännän elävitten maailmalle leveän selkäni, taidat sinäkin
saada kääntää maailmalle leveän selkäsi. Mutta siihen asti pysymme
yhdessä. Terve, kaappi!
Eteisen ovi.
_Rouva Jakari_: (ei nuku).
_Herra Jakari_: (nukkuu).
_Rouva Jakari_: Kustaa!
_Herra Jakari_: (kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa, nukutko sinä?
_Herra Jakari_: Nukun. Tietysti minä nukun!
Nyt on yö.
_Rouva Jakari_: Pietisen eteisessä oli viime yönä käynyt varkaita.
_Herra Jakari_: Antaa käydä vain.
_Rouva Jakari_: Mitä sinä sanoit?
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Onko eteisen ovi suljettu?
_Herra Jakari_: On.
_Rouva Jakari_: Onko se ihan varmasti suljettu? Kuka sen sulki?
_Herra Jakari_: Minä suljin, totta totisesti minä suljin.
_Rouva Jakari_: Kustaa...
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Mutta minä luulen varmasti, että se ei ole suljettu.
_Herra Jakari_: Olkoon auki!
_Rouva Jakari_: Voi, voi, tiesinhän minä, ettet viitsinyt sitä sulkea. —
Kuuletko, eteisessä liikkui joku! Kuuletko? Aaaah!
_Herra Jakari_ (kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa! Kustaa!
_Herra Jakari_: Hah?
_Rouva Jakari_: Mene, mene pian katsomaan eteiseen. Ovi on auki ja siellä
liikkui.
_Herra Jakari_: (Menee).
_Rouva Jakari_: Oliko siellä mitään?
_Herra Jakari_: Ei.
_Rouva Jakari_: Oliko ovi suljettu?
_Herra Jakari_: Tietysti. (Kuorsaa.)
_Rouva Jakari_: Kustaa!
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Koetitko sinä, oliko ovi varmasti suljettu?
_Herra Jakari_: Suljettu kun suljettu. Itsehän minä sen illalla suljin.
_Rouva Jakari_: Oih. Sinä et koettanutkaan. Ja nyt se on auki! Kustaa!
_Herra Jakari_: (Kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Kustaa! Sinun täytyy mennä koettamaan onko se suljettu!
Kuuletko!
_Herra Jakari_: Anna minun nukkua!
_Rouva Jakari_: Voi voi voi. Minun uusi kaunis palttooni viedään. Mistä
me saamme varoja uuden ostamiseen? Ah, jos meidät nyt murhataan,
niin se on sinun syysi. Sinun syysi! Tahdotko ottaa vaimosi murhan
omalletunnollesi? Kustaa! Näinkö minun elämäni oli päättyvä?
_Herra Jakari_ (mumisee jotakin käsittämätöntä ja menee eteiseen).
_Rouva Jakari_: Koetitko nyt, että se varmasti oli suljettu.
_Herra Jakari_: Koetin, koetin, koetin. Vakuutan kunniasanallani. Koetin
ja väänsin avainta. Anna minun nukkua. (Kuorsaa.)
_Rouva Jakari_: Kustaa! Väänsitkö sinä avainta! Hyvä isä! Sinä väänsit
avainta! Ja sinä vakuutat, että illalla varmasti olit lukinnut oven.
Miten saatoit vääntää? Nyt sen tietysti väänsit auki! Kustaa, Kustaa!
Mene heti katsomaan! Ovi on auki! Kustaa!
_Herra Jakari_ (Kuorsaa).
_Rouva Jakari_: Voi, sinä sydämetön, olisit valmis heittämään turvattoman
vaimosi metsän korpeen petojen syötäväksi. Minun täytyy itseni mennä
katsomaan onko se suljettu. Kustaa! Minä vilustun ja saan keuhkokuumeen
ja kuolen. Kustaa! Mitä voit silloin vastata omantuntosi hirvittäviin
syytöksiin?
_Herra Jakari_: (Ottaa nojatuolin ja menee eteiseen).
_Rouva Jakari_: Mihin sinä viet sen nojatuolin?
_Herra Jakari_: Ole huoleti. Minä vain nostin sen tähän eteisen oven
eteen. Aion viettää tässä lopun yötä pitäen kiinni oven kädensijasta.
(Kuorsaa.)
Ovela luonnonlaki.
— Hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies kulkien kiivaasti
edestakaisin, hitto vieköön, hitto vieköön, hitto vieköön, hitt...
Meitä oli siinä raitiotiepysäkillä koolla valikoimaton seura. Satoi
vettä ja lunta ja rakeita ja mahdollisesti vielä jotakin muuta;
Helsingissä saattaa keskellä talvea sataa mitä tahansa.
— Ei se raitiotievaunu nyt tule ollenkaan, sanoi paperossien
kaupustelija.
— Kyllä ne tulevat joka viides minuutti viidentoista minuutin
väliajoilla, selitti posteljooni.
— Ohhoh, huokasi neiti, jolla oli ketun maalliset jäännökset kaulan
ympäri kiedottuina.
— Neidillä on varmaankin kiire, sanoin minä haluten ottaa osaa
yleiseen keskusteluun, — täällä maassa on kaikki asiat niin kehnolla
kannalla, ajatelkaahan kun ei ole saatu tuotetuksi maahan rehukakkuja,
rehukakkuja...
— Minä en ole mikään neiti, minä olen rouva!
— Anteeksi, en arvannut, että neiti oli rouva — tuota — että rouva oli
rouva.
— Hitto vieköön, hitto vieköön, jupisi punaviiksinen herrasmies, hitto
vieköön. Hän kärsi silminnähtävästi korvinkuultavia sieluntuskia. —
Kuulkaahan, sanoi hän tarttuen palttoonnappiini, joka jo kauan oli
roikkunut yhden ainoan langan varassa ja nyt jäi hänen kouraansa. —
Kuulkaahan — tämä taitaa olla teidän näppinne — neuvokaa, mitä minun on
tehtävä vetääkseni luonnonlakia nenästä.
— Älkää millään mokomin vetäkö, voi käydä hullusti!
— Mutta hullusti käy joka tapauksessa. Sitäpaitsi tämä on muuan
pienempi luonnonlaki. Niinsanoakseni yksityistä laatua. Tämä luonnonlaki
koskee vain minun ja raitiotievaunujen välisiä suhteita: Jos odotan
raitiotievaunuja pysäkillä, niin ne poikkeuksetta ovat täpötäynnä, enkä
niihin pääse. Mutta kun sitten lähden matkaani jatkamaan jalkapatikassa, on
hetkisen kuluttua ohikiitävässä vaunussa aina tilaa. Jos silloin
palaan pysäkille, on seuraava vaunu taas täynnä. Tämä on poikkeukseton
luonnonlaki. Erikoisesti minua varten keksitty.
—Erinomaista! Olkaahan siis ystävällinen ja kävelkää. Me muut odottavaiset
saamme silloin olla varmat siitä, että vaunussa on tilaa.
— Armahtakaa minua, keksikää joku keino.
Olen alinomaa myöhästynyt virastosta. Mitta
alkaa olla täysi. Jos nyt pääsen vaunuun, ennätän
vielä ajoissa. Jos kävelen, niin myöhästyn.
Jos turhaan odotan vaunu ja sitten kävelen, niin
myöhästyn kahta kauheammin.
— Olkaa kävelevinänne, ja kun luonnonlaki niinollen antaa tulla vaunun,
jossa on tilaa, käännyttekin aivan äkkiarvaamatta takaisin ja
hyppäätte vaunuun juuri kun se on lähtenyt pysäkiltä!
— Hah hah! Ei käy. Luonnonlaki on liian ovela.
Olen useasti koettanut sitä keinoa, mutta
luonnonlaki on aina vainunnut, mitä minulla on ollut mielessäni.
— Entäpä, jos koettaisin uhrautua puolestanne. Olemme jotakuinkin
samankokoisia. Vaihtakaamme päällysvaatteita ja lakkeja (hänellä oli
todella hyvät turkit ja minun talvipalttooni jo melkoisesti kulunut),
minä lähden kävelemään ja te jäätte odottamaan vaunua. Ehkä luonnonlaki
erehtyisi henkilöstä.
— Älkää luulko, että sitä niin helposti petetään. Se osaa lukea
salaisimmat ajatuksenikin.
— Kuulkaahan, luulenpa tuntevani tuon luonnonlakinne. Jos se saa
tuotetuksi teille jonkun vielä suuremman harmin, niin se tekee sen
mielihyvällä. Menetelkäämme seuraavasti. Minä sanon, etten usko koko
juttuanne. Todistaaksenne minulle, että olette puhunut totta, jäätte
kanssani rauhallisesti odottamaan vaunua. Katso, siinä epäilemättä
silloin onkin tilaa, ja kaiken sen jälkeen, mitä nyt olette kertonut,
tulette perinpohjin nolatuksi ja luonnonlaki iloitsee siitä. Voimmehan
varmuuden vuoksi vielä lyödä vetoakin. Lyötte vetoa siitä, että vaunu
—kuten olette väittänyt — on täynnä, jos jäätte odottamaan. Luonnonlaki
epäilemättä vaihteen vuoksi mielihyvin näkee teidän häviävän
vedonlyönnissä. Menetätte tosin pienen vedon, mutta vaunussa tulee
olemaan tilaa, ja sehän teille nyt kuitenkin on pääasia.
Hän suostui tuumaan ja jännittyneinä odotimme, miten luonnonlaki
suhtautuisi juoneemme.
Odotimme. Vaunu tuli. Tosiaankin! Siinä oli tilaa. Mutta tilaa oli
nipin napin vain yhdelle ainoalle henkilölle. Suoritettuani lyhyen,
mutta tuiman jiu jitsu-ottelun muiden odottavien kanssa minä yksin
kiipesin vaunuun ja konduktööri torjui takaisin kaikki muut. M.m.
punaviiksisen herrasmiehen.
— Vaunussa oli tilaa! Maksakaa vetonne! huusin minä vaunun lähtiessä.
Punaviiksinen herrasmies hypähti tasajalkaa ja oli kiukusta
tulipunainen — lukuunottamatta viiksiä, jotka, kuten mainittu, jo
ennestään jostakin toisesta syystä olivat punaiset.
Luonnonlakeja ei ole hyvä vetää nenästä.
Pilvilinnojen uhri.
1-näytöksinen murhekuvaus.
Henkilöt:
_Hannes Ketara_ | kihloissa.
_Liina Vihreä_ |
Tapahtumapaikka: Puiston penkki. Aika 9.25 i.p.
_Liina_: Rakastatko minua?
_Hannes_: Kyllä.
_Liina_: Ikuisesti?
_Hannes_: Kauemmin!
_Liina_: Menemme pian naimisiin.
_Hannes_: Jaa.
_Liina_: Kahden kuukauden kuluttua?
_Hannes_: Niinkö pian!... mutta...
_Liina_: Sanoitko pian! Olisiko se liian pian? — — Oo, sinä et
rakastakaan minua!
_Hannes_: Ilman sinua en voi elää! Mutta minä vain ajattelen...
_Liina_: Ajattelet! Niinkö sanoit? Ajattelet, ajattelet. Sinä ajattelet —
oo, oo, sinä et siis rakastakaan minua! Et rakasta! Voi, voi! (Itkee.)
_Hannes_: Kyllä, kyllä, kyllä. Surmaat minut ajattelemalla muuta. Mutta
katsos, tuloni ovat hieman vaatimattomat. Niin, suoraan sanoen pienet.
Olen köyhä. Jos nyt menemme naimisiin, on meidän tyydyttävä hyvin
pieneen, hyvin vaatimattomaan kotiin.
_Liina_: Tietysti, tietysti! Pieni, vaatimaton koti. Oi, miten
herttaista! Pieni, matala maja, jonka katon alla rakkautemme elää. —
Kuule, me tyydymme kolmen huoneen ja keittiön huoneistoon — jos siinä
on palvelijatarhuone lisäksi.
_Hannes_: Ko-kolmen huoneen ja palvelijatar... (vääntelee käsiään).
_Liina_ (innostuen): Kaikki lämmintä ja yksinkertaista! Sinun huoneessasi
aivan yksinkertaiset, mutta tyylikkäät nahkapäälliset huonekalut. Mutta
vierashuoneessa täytyy sentään olla hienommat. Rokoko-mallia, tiedätkö!
Ja ruokasalissa mahonkia. Ja huomispäivänä lähdemme yhdessä valitsemaan
pianoa. En voi elää ilman painoa.
_Hannes_ (itsekseen): Minä en voi elää ilman häntä ja hän ei voi elää
ilman pianoa ja rokokoota ja... (vääntelee jalkojaan).
_Liina_: Oi, minä soittelen sinulle iltasin, milloin emme ole
konserteissa tai teatterissa tai vieraisilla, ja kun Kaarlo-serkkuni on
luonamme, laulamme hän ja minä duettoja.
_Hannes_: Serkkusi!
_Liina_: Ah, sinähän et häntä vielä tunnekaan. Hänellä on niin kauniit
tummat viikset.
_Hannes_ (itsekseen): Tummaviiksinen Kaarlo. Ja he aikovat laulaa
duettoja! (Vääntelee sekä käsiään että jalkojaan.)
_Liina_: Ja sitten meidän tietysti välttämättä on hankittava
taideteoksia. Ne 'ovat kyllä vähän kalliita, mutta koti ilman taidetta
ei ole mikään oikea koti. Ja itämaisia, pehmeitä mattoja. Meidän täytyy
hankkia pari kolme persialaista mattoa!
_Hannes_ (nyhtää irti hiustukkoja päästään hiljaa valitellen).
_Liina_: Oletko sairas?
_Hannes_: En, en minä ole sairas. Tai ehkä olen. En minä enää tiedä, mikä
minä olen tai olenko ylimalkaan lainkaan.
_Liina_: Miten syvämietteisesti puhutkaan. — Niin, ja sunnuntaisin
annamme palvelusväelle vapautta. Silloin puen ylleni piisaminnahkaisen
kappani, jonka tietysti tulet antamaan minulle syntymäpäivälahjana,
ja ajelemme autolla — pidän autoista — jonnekin ulos syömään. Paitsi
joskus, jolloin pidämme pienet päivälliset valitulle seurapiirillemme.
Eikö totta?
_Hannes_ (mutisee joitakin käsittämättömiä sanoja).
_Liina_: Ja ajatteles, miten hauskaa tulee olemaan, kun sukulaiseni
Turusta ja Hämeenlinnasta ja Mikkelistä ja Vaasasta — minulla on niin
paljon sukulaisia — tulevat pitemmäksi aikaa vierailemaan. Silloin
kuljettelemme heitä oopperassa ja... kuule, kyllä me sentään tarvitsemme
pari huonetta lisää, Hannes...
_Hannes_: Jaa jaa, niin, kun mikkeliläiset matot ajavat duettoa
persialaisilla viiksillä, niin hah hah piisaminnahkaisella pianolla...
olenko minä lintu? Kuule, mustaviiksinen Kaarlo, olenko minä västäräkki vai
pyramiidi?
_Liina_: Hannes! Hannes! Mitä sinä sanot?
_Hannes_: Olutjuustoa ja käpyjä. Ja kolme pikkuista mustaa kanarialintua
kuin kissa liukkaalla jäällä. Rakastatko sinä minua, pyhä Luteerus, oi
maamme Suomi synnyinmaa. Tilu tuttan tuli luli lei. Hah hah hah. Se
on nelikerroksinen itämaalainen palvelijatarhuone. Tilu tuttan tuli
luli lei. Näin sanoo vapaaehtoinen palokunta kolmannessa planeetissa —
kupperisnokk!
_Liina_: Oi, hän on tullut mielipuoleksi!
_Hannes_ (on tullut mielipuoleksi).
_Liina_: Voi, hirveätä, hirveätä kohtaloa!
_Hannes_: Tilu luttan tuli luli luu!
_Liina_: Voi!
_Hannes_: Hupp! hupp! (laukkaa tiehensä).
_Liina_: Ooo! — Mistä minä nyt saan toisen?!
(Vaipuu pyörtyneenä penkille.)
Mustapartainen mies ja ikäneito.
Karkausgroteski.
Tämä on tarina mustapartaisesta miehestä ja ikäneidosta. Tämä ei ole
mikään kaunis tarina.
Oli kerran ikäneito sitä tunnettua ja pelättyä lajia, joka elää
karkausvuosijutuissa ja pilalehtien palstoilla. Seudun naimattomat
miehet kulkivat kauhun vallassa. Sillä katso, oli karkausvuosi
ja se ikäneito vaanei alati tilaisuutta karataksensa heidän kimppuunsa.
Ja koska he näkivät ikäneidon lähestyvän, niin he juosten pakenivat.
Mustapartainen käveli tiellä ja ihaili luontoa ja vihelteli itsekseen
ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli vanhapoika.
Äkkiä kuului huutoa ja hälinää.
— Paetkaa, paetkaa! kiljuivat hänen ohitseen juoksevat miehet, —
ikäneitoa paetkaa!
— Pyh, sanoi mustapartainen mies ja ihaili luontoa ja vihelteli
itsekseen.
Ikäneito saavutti hänet.
— Miksi te niin välttämättömästi pyritte minun seuraani? sanoi ikäneito
kavalasti hymyillen.
— Vai pyrin minä teidän seuraanne, sanoi mustapartainen mies. — Ehkä
se johtuu siitä, että mielelläni tahtoisin kuulla minkä mitäkin
isoäidistäni. Ettekö ollutkin hänen lapsuudentovereitaan? Minä en
tosin valitettavasti ole koskaan tavannut isoäitiäni, joka kuoli isäni
syntyessä, mutta hän on jättänyt jälkeensä erinäisiä muistelmia.
Niinsanottuja jälkeenjääneitä papereita.
— Oh, kuinka olette lystikäs, mitenkä minä olisin voinut olla
isoäitinne lapsuudentoveri! Minähän olen vasta noin kaksikymmenvuotias.
— Niin, tosiaankin, olisihan minun pitänyt
nähdä se hampaistanne. Ne ovat verrattain uudet. Paljonko ne ovat
maksaneet?
— Hyi, kuinka olette epäkohtelias! sanoi ikäneito ja nipisti
mustapartaisen miehen käsivartta.
— Älkää koskeko käsivarteeni, sanoi mustapartainen mies, se lähtee niin
helposti irti. Se on niin huolimatonta tekoa. Se ei ole ensiluokkainen,
kuten vasen jalkani. Yritin kyllä tilata käsivarren samasta paikasta,
mutta liike oli sillä välin tehnyt vararikon. — Älkää näyttäkö noin
pelästyneeltä. Pääni on kyllä jotenkin alkuperäinen, vaikka kaksi
kaulanikamaa onkin kullasta. Kulta on nykyään muodissa. Ja saranat ovat
platinasta. — Oletteko muuten henkivakuutettu? Kaikki vaimoni ovat
onneksi olleet henkivakuutettuja.
— Te... te olettekin siis ehkä naimisissa?
— Onhan sitä silloin tällöin tullut oltua. Nyt minä sattumalta sentään
taas olen leski. Lapsiparkani olisivatkin jälleen äidillisen huoltajan
tarpeessa. Minulla on kolmetoista lasta. Ne ovat kaikki kotona nyt kun
vanhin pääsi kuritushuoneesta toissapäivänä. Nuorinta vaivaa perinnöllinen
juoppohulluus. — Ensimäinen vaimoni kuoli kaasumyrkytykseen.
Satuin unohtamaan kaasuhanan auki hänen nukkuessaan, henkivakuutettu
vain 10,000 markasta.
— Ooh, ooh!
— Niin, se oli kyllä hyvin vaatimaton summa. Mutta hän jätti
sentään jälkeensä vähän muutakin omaisuutta. — Seuraavan vaimoni
henkivakuutinkin 30,000 markasta ja lisäksi otin hänelle 20,000 markan
tapaturmavakuutuksen. Yhteensä 50,000 markkaa. Hän putosi alas eräästä
kirkontornista, jonne yhdessä olimme kiivenneet ihailemaan näköalaa.
Minä olin tapaturman ainoa silminnäkijä.
— Ooh, ooh, ooh!
— Kolmas vaimoni menehtyi surkealla tavalla tulipalossa. Taloni
oli vakuutettu 150,000 markasta. — Neljäs vaimoni kuoli äkkiä
kuristustautiin. Minä nimittäin sairastan silloin tällöin
kuristustautia. Se ilmenee tavallisesti naisten läheisyydessä.
Alan yhtäkkiä nähdä sinisiä ja vihreitä ja punaisia ja keltaisia
pyörylöitä ja kolmikulmia, jotka tanssivat vimmatusti saksanpolkkaa
masurkan tahdissa, ja sormiani alkaa nytkäytellä ja syyhyä ja
tuhatjalkaisia sahapukkeja juoksentelee taivaasta maahan ja maasta
taivaaseen ja — knaks knaks — — — haa — nyt — — — nyt nyt — näettekö
tuota sinikeltaista nelikulmiota tuon käivärän kuusen seitsemännellä
oksalla vasemmalta lukien oikealta katsoen ja tuossa — — tuossa vihreä
kuusikulmio ajaa häikäleesti takaa punaista nelinurkkaista kolmiota
pitkin aitaa, ja sahapukit juosta rapsuttelevat, rapsuttelevat — hahaa
— — —
Ikäneito kirkaisi kamalasti ja juoksi pakoon. Juoksi henkensä edestä.
Juoksi, juoksi, juoksi, kunnes kiipesi korkean talon katolle ja veti
tikapuut jälkeensä ylös.
Eikä häntä ole saatu sieltä alas, ei uhkauksin eikä houkutuksin.
Siellä katolla ikäneito istuu vielä tänä päivänä. Ehkä hän joskus
karkausvuosina salaa käväisee maanpinnalla vakuuttauduttuaan siitä,
ettei mustapartainen mies ole läheisyydessä.
Mutta mustapartainen mies käveli ja ihaili luontoa ja vihelteli
itsekseen ja oli elämäänsä tyytyväinen. Sillä hän oli piintynyt
vanhapoika.
Suomalainen sauna Tyynen valtameren luodolla.
Laivurijuttu.
Siitä on nyt kulunut kaksikymmentä seitsemän vuotta. Olin toisena
perämiehenä ranskalaisella laivalla, jonka nimi oli... no, yhdentekevä,
mikä se oli. Kapteeni oli ranskalainen ja miehistö ranskalaista
— lukuunottamatta kokkia, joka oli brasilialainen. Paitsi minua
oleskeli laivalla toinenkin suomalainen, — muuan lääkäri. Perin hauska
mies. Oli saanut periä enonsa — kahdeksansataaviisitoistatuhatta,
mistä puolet oli mennyt testamenttiriitoihin. Saatuaan rahoja hän
ei enää viitsinyt harjoittaa lääkärinammattiaan vaan oli kokonaan
antautunut tieteelliseen työhön. Pienemmät vesieläimet olivat hänen
intohimonsa. Tutki silloin paraikaa Tyynen meren eri vesikirppulajien
ruuansulatuskanavien erilaisuuksia — helkkari!
Matkamme oli Valparaisosta Honoluluun. Lyhin ja suorin reitti käy
Marquesas-saarten itäpuolitse, mutta meidän oli matkalla poikettava
Tahitiin, joten tulimme tehneeksi melkoisen mutkan.
Olimme viisi päivää sitten jättäneet Tahitin. Lounaisesta kävi heikko
tuulenhenki. Keskipäivän aikana näimme taivaanrannalla vaalean pilven.
Se oli kuin seinä ja lähestyi lähestymistään vedenpintaa myöten. Pian
se meidät saavutti, ja yhtäkkiä olimme paksun ja tiheän sumun keskellä.
Niin tiheän, että olisi luullut kevyemmän miehen siinä voivan uida —
ainakin korkkivyön avulla.
Äkkiä kuului ankaraa rytinää, laiva pysähtyi, huojui hetkisen ja
kallistui pahasti. Sitten se taas lähti liikkeelle. Olimme ajaneet
vedenalaisen karin yli siihen kuitenkaan tarttumatta. Laiva sai vuodon.
Ankkuri laskettiin, miehet komennettiin pumppuihin ja muutaman tunnin
kuluttua oli rikkoontunut kohta korjattu vedenpitäväksi. Kuitenkin
kesti joitakuita päiviä, ennenkuin laiva oli väliaikaisesti korjattu
siksi hyvin, että uskalsimme nostaa ankkurin. Näinä päivinä sattui
tapahtuma, josta aikomukseni on kertoa.
Kari, jonka yli olimme ajaneet, kuului koralliriuttoihin, joiden ainoa
vedenpäällinen osa, pieni ruskeahko luodonpahanen, oli näkyvissä noin
kolmensadan jalan päässä ankkuripaikastamme. — Sumupilvi hälveni
jälleen yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja ilma muuttui sietämättömän
kuumaksi. Aurinko hehkui kuin sulatusuuni, tuuli taukosi kokonaan ja
valtameren ääretön pinta oli lasityyni. Olin monasti nähnyt rajattoman
vesiaavikon myllertävän peloittavina aaltovuorina, mutta tämä
punertavan auringon kuumottama kuolontyyneys teki paljon kaameamman
vaikutuksen. Tuntui siltä kuin raskas, tukahduttava, polttava kuumuus
olisi herpaissut ja tappanut koko suuren, elävän meren. Terva kiehui
laivamme kansilautojen liitoksissa, ja jos kulki avopäin, niin melkein
sai tuntea hiusten käryä.
Tohtori antoi laskea veneen vesille ja lähti korallikaria tutkimaan.
Hän palasi kuitenkin pian takaisin manaten ja noituen suomen, ranskan
ja kokin kunniaksi — espanjankielellä. Hän ei ollutkaan voinut nousta
karille. Hänellä oli ohuet kengät ja kuuma koralli oli polttanut niistä
anturat puhki.
Luodolle hänen kuitenkin oli päästävä, ja niin hän lainasi puukengät
eräältä matruusilta. Bretagnelaisethan käyttävät puukenkiä, kuten
tiedätte, ja bretagnelaisilla matruuseillamme oli useilla puukengät
arkussaan. Eivät he näitä perin kömpelöitä jalkineita tietenkään
laivalla käyttäneet, mutta ne olivat heillä jonkunmoisina onnea
tuottavina taikaesineinä ja muistoina kotiseudusta ja rakkaista
omaisista.
Tohtori oli vetänyt puukengät jalkaansa ja koetteli niitä kannella,
kun hän äkkiä näytti saaneen auringonpistoksen tahi jotakin muuta
sentapaista. Hän tuli entistäkin punaisemmaksi kasvoiltaan, hypähti
kömpelösti kuin siipirikko kurki ja syöksyi sitten kädet levällään
minua kohden. Kaasin hädissäni ämpärillisen merivettä hänen niskaansa,
mutta hän ei tyyntynyt vaan huitoi käsivarsillaan kuin pillastunut
tuulimylly ja huusi itkunsekaisella äänellä:
— Sauna, sauna, sauna!
— Mikä sauna?
— Sauna — suomalainen sauna! huusi hän kuin vimmattu, viittoili merelle
päin ja iski sitten minua nyrkillä vatsaan.
Iskin takaisin ja valmistauduin kaatamaan toisen ämpärillisen merivettä.
— Hölmö! huusi hän, etkö ymmärrä? — Tuo luoto, tuo hehkuvan kuuma
luoto! Siinä on saunan kiuas! Saunavettä on meressä — riittää kahdelle
miehelle! Hei hih, saunaan — saunaan keskellä Tyyntä valtamerta!
Kuuletko, ystäväni, suomalaiseen saunaan! Löyly, heh!
Hän nauroi ja itki mielenliikutuksesta. — Minun mieleeni muistui
lapsuudenkotini pieni, ulkoa harmaa, sisältä musta sauna riippakoivujen
varjostaman lahden rannalla; muistui mieleeni läiskyntä, litinä,
löylyn tohina ja vihtojen pehmeä rapsahtelu salaperäisessä hämärässä.
Minunkin silmiini kohosivat liikutuksen kyyneleet. Ympärillemme
kerääntyneet ranskalaiset eivät olleet ymmärtäneet sanaakaan siitä,
mitä me suomalaiset puhuimme, mutta kun he näkivät syvän liikutuksemme,
niin hekin heltyivät.
Älkää, hyvät ystävät, millään muotoa luulko, että me aikamiehet ja
merikarhut olisimme mitään hempeämielisiä kyynelkaljaaseja, mutta tuo
kamala kuumuus, nähkääs....
Hetken kuluttua tohtori piti laivaväelle pienen esitelmän suomalaisesta
saunasta. Se oli joka suhteessa lämpimin esitelmä, minkä koskaan
olen kuullut. Lopetettuaan puheensa hän riisuutui ja minä seurasin
esimerkkiä. Ainoastaan puukengät jaloissa laskeusimme veneeseen,
johon sitäpaitsi hilattiin suuri, tyhjä puulaatikko — sen oli määrä
toimia lauteina — ja kaksi vesisankoa. Pyyheliinat oli kainalossa
valitettavasti puuttuvien ja korvaamattomien vastojen asemesta.
Nousimme luodolle, jonka suuruus oli noin 5 metriä läpimitaten. Reunat,
joita merivesi huuhteli, olivat tietysti jäähtyneet, mutta jo metrin
päässä rannasta kärysivät puukenkämme.
— Tämä ei ole mitään tavallista korallia, sanoi tohtori tarkastaen
luodon pintaa, sen omituinen tumma väri imee itseensä suunnattomasti
kuumuutta ja korallin hauras rakenne lisäksi lienee syynä siihen, että
se tämän poikkeuksellisen kuuman sään vallitessa on kuumentunut melkein
hehkuvaksi. — Hän sylkäisi luodolle, ja se pihisi.
Kannoimme laatikon keskelle luotoa ja täytimme ämpärit vedellä. Laivan
kannelta miehistö jännitetyin mielenkiinnoin seurasi toimitustamme.
Tartuimme kumpikin ämpäriimme ja nousimme »lauteille».
— Nyt... sauna! huusi tohtori laivaa kohden. Raikuva ilohuuto oli
vastaus.
— Oletko valmis? kysyi tohtori minulta.
— All right.
— Viskaa sinä löyly vasemmalle, minä viskaan oikealle!
Kohotimme ämpärit.
— Yks — kaks... onko se sinun ämpärisi täynnä, että tulee oikein
kunnollinen tohaus?
— Täynnä on.
— Yks — kaks — — — kolme!
— Tshhhrrr — — — pum!
Korvia huomaava suhaus. Hirveää ryminää. Sokaiseva höyrypilvi peitti
kaiken. Tunsin vajoavani jonnekin syvälle, silmissäni säkenöi ja
menetin tajuntani.
Herätessäni olin laivan kannella. Vieressäni makasi tohtori, jota
keinotekoisen hengityksen avulla koetettiin saada virkoamaan. Siinä
onnistuttiinkin. Hän avasi silmänsä ja nähdessään minut sanoi heikosti
hymyillen:
— Terveisiä saunasta.
Kohottauduin istualleni ja silmäilin merelle. Valtameren pinta oli
tyyni, tasainen ja autio luoto oli hävinnyt, painunut jäljettömiin kuin
köyhän hautakumpu. Etäällä uiskenteli tumma pilkku — se oli puulaatikko.
Ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Hehkuvan kuuma luoto. Haurasta
korallikiveä. Äkkiä kylmä vesi. Kuuma kivi halkeaa ja murenee.
Luoto hajoaa sortuen meren syvyyksiin. Me joudumme veteen ja meidät
pelastetaan.
— Lyhyt löyly, virkkoi tohtori kohoten hänkin istualleen, —
ammekylpy tuli liian aikaisin.
Mäkelän isännän lankeemus.
Tilaisuus oli syvästi liikuttavan juhlallinen. Olen ollut
monissa hautajaisissa, ristiäisissä, pakanalähetysjuhlilla ja
kuolinpesähuutokaupoissa, mutta tämä vei voiton kaikesta. Kaksi käkeä
kukkui yhtaikaa, ilmassa oli keväisen illan tenhoavaa tuntua ja
vahvasti maahenkeä. Mäkelän isännän harmaat leukahaivenet vapisivat
huonosti salattua hartautta. Hän istutti tupakantaimia. Minä oleilin
talossa kesävieraana enkä niinollen tehnyt mitään.
Sota-aikaa seurannut tupakkapula oli kipeästi koskenut Mäkelän
isäntään, joka lähinnä itseään ja mahdollisesti hurskasta
aviopuolisoaan ja kuuliaisia lapsiaan rakasti piippuaan, joka sekä
vastoinkäymisten synkkinä syysiltoina että myötäkäymisen aurinkoisina
lepohetkinä oli ollut hänen parhain ystävänsä.
Sanoin kuvaamaton kaipuu kuvastui hänen uurteisilla kasvoillaan hänen
imiessään tyhjää piippua tai myrkytellessään itseään ja lähimpää
ympäristöään polttamalla perunanlehtien, juhannuskukkien, vanhan
tupakkakukkaron palasten, nuuskan ja herra ties minkä sekoituksia.
Hänen viime aikoina aikaansaamansa epätoivoinen käry oli sitä laatua,
että emäntä alkoi vaatia pesäeroa. Tosin hän miehelään mennessään
oli valmistautunut paljoa kärsimään, mutta liikaa oli vaatia, että
hän maallisen elämänsä loppuvuodet viettäisi kytkettynä kytevään ja
käryävään nahkurinverstaaseen.
Eipä ollutkaan Mäkelän isäntä kustannuksia ja vaivoja säästänyt
hankkiessaan ne 30 tupakantainta, joita nyt keväisenä iltana
istuttelimme, ja harvoin lienee isä varustanut lapsiaan elämän
taipaleelle suuremmalla hellyydellä, toivorikkaammalla mielellä kuin
Mäkelän isäntä vihreitä, arkoja suojattejaan tallintakaiseen väkevään
multaan.
Toimituksen päätyttyä istuimme kauan pihakaivon kannella hautoen
rohkeita haaveita tulevaisuuden suurista tupakkahalmeista sekä yleensä
kansallisen kasviviljelyksemme uusista, ennen uneksimattomista urista.
— Jospa hyvinkin vielä kerran tämänkin kylän navetannurkissa kasvaa
turkinpippuripuita — puissahan ne turkinpippurit...?
— Puissahan ne. Ja miksikäpä ei kasvaisi. Kun hyvästi lannoittaa ja
apulannoittaa ja talveksi peittää huppuun kylmän varalta. Vaikka vielä
inkivääriäkin viljeltäisiin!
— Heh heh. Inkivääriäkin. Ei se meikäläinen ole semmoisiin
herkkuihin tottunut. Paitsi jos myytäväksi. — No, olenpa luojalle
kiitos tyytyväinen, että on tupakat tiedossa. Kunpa säilyisivät ja
kasvaisivat, menestyisivät ja lisääntyisivät.
— Ja täyttäisivät tupakkamaan!
— Ja piipun, heh heh!
Kului päivä. Kului pari. Jouduinpa vetelehtiessäni äijän tupakkamaalle.
Omituisen harvassa olivat taimet tallinseinustan puoleisessa päässä.
Luin taimet. Yhteensä 25. Ja niitä piti toki olla 30. Olivat
lisääntyneet väärään suuntaan.
Luin uudelleen. Yhteensä 25. Kaksikymmentäviisi. Ja niitä oli kuin
olikin alkujaan ollut 30. Kolmekymmentä kallista tainta.
Viisi tainta oli siis hävinnyt. Tarkastin lähemmin taimilavaa ja
totesin, että viisi toivorikasta tainta oli varastettu. Aioin ensin
lähteä viemään surusanomaa isännälle, mutta muistaessani hänen
kiihkeän, äkkipikaisen luonteensa ja tietäen, miten järkyttävästi tieto
epäilemättä häneen vaikuttaisi, jätin aikeeni ja asetuin odottavalle
kannalle.
Hän ei näyttänyt itse huomanneen mitään. Onnellisena vain edelleen
vaali taimiaan pahoja aavistamatta.
Kului taaskin päiviä pari. Luin taimet. 10 puuttui. Siis vieläkin viisi
tainta hävinnyt! Varkaus oli jatkuvaa laatua! Ja isäntä ei vieläkään
ollut huomannut onnettomuutta. Nyt asiaa toki ei enää käynyt salaaminen.
Tein parhaani ilmoittaakseni hänelle vakavan uutiseni kohta
mahdollisimman hellävaroen.
Suljin huolellisesti ovet, ettei talon turmeltumaton nuori väki
saisi kuulla niitä voimakkaita Suomen kansan uudempia loitsusanoja,
joilla hän tulisi purkamaan mieltänsä, ja aloitin varovasti puhumalla
sääsuhteista ja vuodentulotoiveista. Senjälkeen siirryin puhumaan
maanviljelijän ammatin vaikeuksista ja niistä kovista kohtalon
oikuista, jotka usein tekevät hänen parhaat toiveensa tyhjiksi. Tämän
jälkeen kohdistin sanani erikoisesti tupakanviljelykseen. Tupakka on
meidän ilmanalassamme arka kasvi. Onnistuminen oli oikeastaan aivan
poikkeus. Eikähän kai isäntäkään tätä tupakanviljelystä pitänyt muuta
kuin pienenä kokeena, joka helposti saattoi epäonnistua. Hallat ja muut
vaarat. Niin, suoraan sanoen, luulinpa, että tupakantaimia oli jonkun
verran varastettu.
Päästyäni puheeni loppuun pidätin hengitystäni ja odotin isännän
mielenpurkausta. Kun ei toki saisi sydämenhalvausta. Tai ryhtyisi
johonkin toivottomaan tekoon.
Isäntä säpsähti, loi minuun pikaisen katseen ja lausui odottamattoman
inhimillisellä äänellä:
— Ettäkö varastettu... joka paikkaan ne varkaat... ovat taas mullikat
rikkoneet luhtaniityn aidan, täytyy keskellä kiireintä työpäivää lähteä
korjaamaan. Näyttää se tuo tuulikin kääntyneen etelän puoleen. Kaipa
näitä poutia jatkuu.
Otti takkinsa naulasta ja meni.
Hän otti asian ihmeteltävän rauhalliselta kannalta. Tuntui melkein
siltä, kuin meistä kahdesta minä lopullisesti olisin ollut
ällistyneempi Oli miten oli, päätin ottaa selon varkaista.
Seuraavana yönä piilouduin aidan taakse, pitämään silmällä
tupakkamaata. Onnistuin ainoastaan hankkimaan itselleni hyvänlaisen
nuhan. Varkaita ei näkynyt.
Koska kerran leikkiin olin ryhtynyt, eikä nuhan saantiakaan enää
tarvinnut pelätä, koska minulla se nyt jo oli ennestään, yritin vielä
seuraavanakin yönä.
Ja paremmalla menestyksellä. Varas tuli kuin tulikin hiipien, keräsi
puolisen tusinaa tupakantaimia, pisti ne huolellisesti povitaskuunsa ja
poistui tyytyväisenä.
En yrittänyt pidättää varasta. Se olisi ollut varkaalle epämieluista.
Sitäpaitsi muutenkin tarpeetonta. Varas oli näet Mäkelän isäntä itse.
Tupakanhimo oli hänet villinnyt varastamaan ja pistämään savuksi omia
kallisarvoisia tupakantaimiaan, joihin niin paljon ja suuria toiveita
oli kiinnitetty ja joita alkujaan oli 30.
Sekä Mäkelän isäntä että minä vältimme tämän jälkeen keskustelua
tupakantaimista.
Eikä niistä juuri ollut enää paljon keskustelemistakaan — juhannusyönä
katosi viimeinen.
Happamat omenat.
Syksyinen kohtaus.
Henkilöt:
Nuori leskirouva (arvo 650,000 mk).
Nuori mies.
(Nuori mies ja nuori leskirouva istuvat viimeksimainitun
vierashuoneessa.)
_Nuori leski_: Puhutteko totta?
_Nuori mies_: Mitä minun olisikaan tehtävä vakuuttaakseni teitä tunteeni
vilpittömyydestä!
_Nuori leski_: Pyydän, älkää polvistuko. Se on vanhanaikaista.
_Nuori mies_: Olette säälimätön.
_Nuori leski_: Siis voin luottaa vilpittömyyteenne?
_Nuori mies_: Kysymyksenne loukkaa minua.
_Nuori leski_: Käsittänette toki asemani ja ymmärtänette... mutta
kas, olenhan aivan unohtanut tarjota omenoitani. Ne ovat omasta
puutarhastani. Maistakaa. Eivätkö ole ihania? Eivätkö olekin makeita?
_Nuori mies_ (haukkaa omenaa ja irvistää tahtomattaan).
_Nuori leski_: Irvistättekö?
_Nuori mies_: Minä... minähän hymyilin.
_Nuori leski_: Toivottavasti ette aina hymyile tuolla tavalla. — Ette
suinkaan vain halveksine omenoitani? Kenties ne teidän mielestänne ovat
happamia?
_Nuori mies_: Ei toki, ei mitenkään. Ne ovat oikein hyviä!
_Nuori leski_: Makeitakinko?
_Nuori mies_: Ni-iin. Kyllähän.
_Nuori leski_: Anteeksi, että poistun hetkiseksi. Ottakaa omenoita sillä
aikaa. Syökäähän useampia. — Jos niistä nimittäin pidätte. Ne ovat
ylpeyteni. (Poistuu.)
_Nuori mies_ (puraisee omenaa, irvistää): Hyi hitto! Happamia kuin
etikka! Saattaapa naisilla olla omituinen maku! Mahdottomia syödä. —
Mutta jos halveksin hänen kirottuja, rakkaita omenoitaan, vaikuttaa se
epäedullisesti hänen mielialaansa minua kohtaan. (Yrittää puraista.
Irvistää). Ei!... Nerokas ajatus! (Tähtäilee tarkkaan ja viskaa omenan
uunin päälle, katon rajaan.) Jumalan kiitos! (Hetkinen odotusta.)
Jatkakaamme. Mitä enempi »syön», sitä parempi! (Tähtää ja viskaa toisen
omenan.)
_Nuori leski_ (ilmestyy nuoren miehen huomaamatta ovelle).
_Nuori mies_: Ja kolmas! (Tähtää ja viskaa.)
(Paussi.)