Huvila vastapäätä Kekolan asemaa. — A. Askola.
Seuraavana aamupäivänä käyskenteli Askola pihamaalla odotellen päivän
postia saapuvaksi, kun hän kaupungista tulevan junan saavuttua näki
miehen, joka asemalta kääntyi hänen huvilaansa johtavalle tielle.
— Ahaa, kirjakaapinostaja, sanoi Askola.
Mies oli pitkä ja laiha. Hänellä oli terävä nenä ja pienet viekkaat
silmät.
— Tekö olette ilmoittanut tämänpäiväisessä lehdessä? kysyi hän.
— Minä, minä. Olkaa ystävällinen, käykää sisään vain, sanoi Askola ja
avasi kohteliaasti portin.
— Kenties olette itse herra Askola?
— Kyllä, onhan minulla se epäiltävä ilo.
— Onko tällä huvilalla oma palsta?
— On.
— Kuinka suuri se on alaltaan?
— Kuusituhatta, kolmesataa kaksikymmentä seitsemän ja kolme
neljättäosaa neliömetriä. Kas tässä, näitä portaita ylös.
— Minä ensin hieman katselen ympäristöä.
— Tehkää hyvin. Onhan se virkistävää, etenkin jos on ollut kauemmin
kaupungissa näin kesäkuumalla. Tuolla vastapäätä on muuten pieni
kukkula, josta on oikein soma näköala.
— Kuuluuko se kukkulakin huvilan alueeseen?
— Valitettavasti ei.
— Siinä tapauksessa se ei hituistakaan liikuta minua.
Tuopa oli lihava kohteliaisuus, vaikka vain niin hävyttömän
epäkohteliaalla äänellä lausuttu; ajatteli Askola itsekseen.
— Onko täällä kaivoa?
Tietysti, mutta menkäämme nyt vain sisään, siellä kyllä voin tarjota
vettä.
Mies ei ollut kehoitusta kuulevinaankaan.
— Missä se kaivo sitten on?
— Älkäähän siitä välittäkö, se on aivan tavallinen yksinkertainen kaivo.
Mies loi Askolaan epämiellyttävän syrjäkatseen ja sanoi sitten miltei
käskevästi:
— Olkaa hyvä, viekää minut kaivolle!
Askola vei vieraansa kaivolle.
— Tässä on kaivo.
Mies tarttui vääntimeen ja nosti kaivosta vettä, jota sitten maisteli
sangon reunasta.
— Huonoa vettä, virkkoi hän kuivasti.
— Minulle tuo vesi ainakin kelpaa, ja se kai tässä pääasia on, sanoi
Askola, jonka kärsivällisyys jo alkoi jonkunverran heikentyä.
Mies kohautti olkapäitään ja alkoi silmäillä ympärilleen.
— Tuolla kai on aita?
— Hyvin arvattu. Aita se onkin.
— Onko tuo puuliiteri?
— On. Puuliiteri.
— Ja tuo tuossa on kai sauna?
— Aivan oikein, se on sauna.
— Onko se lämmin?
— Kun lämmittää...
— Onko sitä paljonkin käytetty?
— Häh?
— Onko tuota saunaa useinkin käytetty?
— Jouluaattona ja juhannusaattona. Toisinaan sitäpaitsi pesen kasvoni
kylmällä vedellä, mutta jos näytän niin likaiselta, ettette uskalla
tehdä kauppoja kanssani, niin...
Mutta mies oli tylsä karkeallekin ivalle ja jatkoi rauhallisesti:
— Onko saunaan vesijohto?
— Ei ole. Eikä puhelinjohtoakaan.
— Tahdon tarkemmin katsoa saunaa sisäpuoleltakin.
— Vai niin, sanoi Askola, jonka kärsivällisyys nyt jo alkoi olla hyvin
heikko, — ettekö kenties milloinkaan ole nähnyt saunaa sisältäpäin.
Joka tapauksessa minun yksinkertaisen käsitykseni mukaan sauna
oikeastaan on jossain määrin sivuasia kaappia ostettaessa, emmekä
sentähden nyt huoline mennä tuohon mielenkiintoiseen laitokseen.
Mies katsoi pitkään Askolaan, pudisti päätään ja kohdisti sitten
huomionsa toisaalle.
— Ja tuolla kai on jääkellari?
— Se on jääkellari. Siinä on jäitä. Ja tuolla on halkopino ja tuolla
on suuri kivi, ja tuossa on karviaismarjapensas, ja tuossa on
kottaraisenpesä, ja tuossa on voikukka ja tuossa on tulitikunpätkä!
— Vai vieläkö haluatte enempi tietoja ylen tärkeätä kaupantekoanne
varten? No, onhan tuolla sisällä muuan kaappi, mutta sen näkeminenhän
ei liene tarpeellista, kunhan vain olette saanut tietää minkälaisella
vedellä meidän saunassamme pestään!
Askola oli kiukusta tulipunaisena menetettyään viimeisenkin hitusen
kärsivällisyydestään.
Mutta vieras ei menettänyt malttiaan. Tyynenä kuin muumio hän virkkoi:
— Älkää hermostuko, hyvä herra, onhan kaupanteko toki rasittavaa näin
kuumalla ilmalla sekä ostajalle että myyjälle.
— Kunpa siihen kaupantekoon vähitellen pääsisi, mumisi
Askola. Mutta hyvänahkainen kun oli, niin nielasi
kiukkunsa ja yrittäen keksiä luonnollisia syitä toisen omituiseen
käyttäytymiseen hän sanoi:
— Niin, tämä kuumuus todella hermostuttaa. Ymmärrän: te kai aiotte
muuttaa taloutenne maalle ja tahdotte tarkemmin perehtyä tällaisissa
huvilapaikoissa vallitseviin olosuhteisiin — tuossa on ulkohuone.
Hetkisen kuluttua suvaitsi vieras vihdoinkin lähteä taloa kohden.
— Minä tämäntapaisissa kaupoissa kiinnitän mitä suurinta huomiota
ympäristöön.
— Ettäkö tätäkinkö kauppaa varten?
— Tietysti.
— Mutta tämähän on jo kaiken huippu, hah hah hah — suokaa
anteeksi — tunnetteko muuatta ranskalaista, jonka nimi on Taine?
— En.
— Ohoh, minä kun olin varma siitä, että olisitte, ellette suorastaan
hänen poikansa, niin ainakin läheinen sukulainen!
— Minun nimeni on Ruusenlund! sanoi mies jonkunverran loukkaantuneena.
— Ahaa, vai niin. — No nyt sitten vihdoinkin menemme sisälle, sanoi
Askola toivehikkaana.
— Onko talo hiljan maalattu? kysyi mies.
— Olkaa huoleti, ei siitä maali lähde, vaikka selkäänne kihnuttaisitte
seinää vasten. Tässä on sisäänkäytävä.
— Ovatko nuo tuolla keittiön portaat?
— Ovat kyllä, mutta tulkaa te vain aivan huoleti paraatiportaista!
Mies ei tullut. Hän kuljeskeli seinävierustoita, tirkisteli ylös
räystäitä kohden ja koputteli kepillään seinälaudoitusta.
— Ei siellä pääskysen pesiä ole! huusi kärsimätön Askola portailta.
Mies ei ollut kuulevinaan. Naputteli naputtelemistaan ja pisti tuon
tuostakin päänsä sisään kellarinluukuista mutisten itsekseen. Sitten
hän puukolla irroitti maalia seinästä ja pisti suuhunsa.
— Thyi, sylkäisi hän, ei ole tuoreen makua! Rupesi sitten repimään
vuorilautaa irti seinästä.
— Hyvä isä, mieshän on mielipuoli! huudahti Askola, ilmeisesti
mielipuoli! Olisihan minun jo heti pitänyt se kaikesta huomata. Millä
tuhannen riivatulla minä siitä nyt eroon pääsen? — Joko meni? — Ei,
tuossa tulee maassa ryömien.
— Kivijalka on löyhällä perustalla, kovin löyhällä, moitiskeli mies. —
No, mennään 'nyt sitten huoneita katselemaan.
Hän astui eteiseen, ennenkuin Askola kerkisi estää, kurkisteli
sielläkin ympäri seiniä, repi irti mattoa ja kopeloi permantoa sen alla.
— Tämä siitä kirjakaapin myymisestä nyt tuli, päivitteli Askola
tuskissaan, mihin minä nyt ihan yksinäni joudun tuon mielenvikaisen
kanssa? Perhanako sen Maijankin nyt perjantaipäivänä pani torille! Jos
riennän apua hakemaan, niin sillaikaa vaikka sytyttää talon palamaan.
Paras tarkasti vartioida, ehkä lähtee tiehensä jahka aikansa on
oleillut.
Askola otti nurkasta ryhmykepin ja odotti jännittyneenä, mihin
mielipuoli nyt ryhtyisi.
Tämä avasi rohkeasti lähimmän oven ja astui sisään. He tulivat Askolan
työhuoneeseen.
— Tuossa on myytäväksi ilmoitettu kirjakaappi, sanoi Askola
koettaakseen vieläkö hullu muisti, mitä varten alkujaan oli tullut.
— Vain niin, sanoi mies katsomatta sinnepäinkään.
— Eikö haluttaisi ostaa tätä kaappia?
— En tarvitse kirjakaappia, murahti mielipuoli, avasi uuninluukut ja
kurkisteli sisään uuniin.
— Paleltaako päätä? kysyi Askola säälien.
Mies katsoi vihaisesti Askolaan ja meni seuraavaan huoneeseen.
— Ullakolleko nämä portaat johtavat? kysyi mies, sittenkuin he jälleen
olivat tulleet eteiseen.
— Ei, ei, eivät ne ullakolle vie, ne ovat siinä muuten vain! huusi
Askola hätääntyneenä.
— Näkyyhän tästä pääsevän, virkkoi mies ja alkoi nousta ullakkoportaita
Askolan seuratessa ryhmysauvoineen.
Ullakolla mielipuoli jatkoi omituista nuuskimistaan, raahasi lopulta
suuren tyhjän laatikon keskelle lattiaa, nousi laatikolle ja koputti
kattoon.
— Tämä katto vuotaa, sanoi hän.
— Niin, niin, vuotaa se, vuotaa jumalattomasti.
— Näyttää siltä, kuin tuossa uuninpiipussa olisi rako.
— Rakohan siinä on, montakin rakoa, hyvin hyvin paljon kaikenlaisia
rakoja. Mutta mennään nyt alas, siellä on paljon lystimpi, mairitteli
Askola, jota hieman peloitti kahdenkesken olo hämärällä ullakolla.
Hullu lähtikin alas ja oli säikäyttää Askolan hengiltä hypähtämällä
tasajalkaa keskellä portaita, niin että jysähti.
— Näyttävät olevan kestävät, virkkoi hän ja tokaisi sitten äkkiä:
— Mikä on teidän viimeinen hintanne?
— Viimeinen hintani, jupisi Askola... e-een... en minä ole ajatellut
— kyllä hintani tulee olemaan hirveän suuri.
— Kuusikymmentäviisi tuhatta minä maksan, en penniäkään enempää.
— Oi oioi — vai arvioidaan minut sentään niinkin korkealle... mutta
mennään, mennään nyt ulos täältä. Tuolla tien varrella on paljon
koreita kukkasia, sinisiä, punaisia, keltaisia ja valkoisia. Ai ai,
mennäänpäs sinne!
Mies astui aivan Askolan nenän eteen, katsoi häneen tuikeasti pitkän
aikaa, aikoi sitten sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan vaan kohautti
taas olkapäitään ja ravisti päätään.
— Nyt minä menen vähäisen katolle, sanoi hän senjälkeen Askolalle.
— No se nyt vielä puuttui! Ei sinne voi mennä, se romahtaa alas! Eivät
ne tikapuut kestä! Soh, ei saa mennä! Siellä... siellä on musta sutari,
joka tekee pahaa!
Mutta mies kiipesi kuin kiipesikin katolle.
— Jos se nyt putoaa alas ja taittaa niskansa, koituu siitä minulle
sarja ikävyyksiä, valitteli Askola.
— Sitä minä ajattelinkin, kuului ääni katolta, katto on ruostunut!
— Ruostunut se on. Ihan kerrassaan mätä! Mutta tulkaa taivaan tähden
alas sieltä! Tulkaa, tulkaa, minä annan oikein hyvää ja makeaa ruokaa
ja näytän kauniita kuvia ja teen hassunkurisia temppuja. Tulkaahan
katsomaan, houkutteli Askola otsansa hiessä.
Mies kapusi alas, meni suoraa päätä Askolan luo ja laski kätensä hänen
olalleen, mutta hypähti kiireesti pari askelta loitommas, kun Askola
kohotti keppiään.
— Kuulkaa, sanoi kaapinostaja, te seisotte liian vakavasti ollaksenne
humalassa. Te olette sairas. Kuuma ilma on ehkä hämmentänyt järkenne.
Olisi parasta, että suoraapäätä menisitte lääkärille.
— Niin, niin, tulkaa tekin, mennään yhdessä, lääkäri on hyvä mies. Ehkä
tekin olette sairas?
— En ollenkaan. Huvila minua muuten miellyttää ja kenties ostaisinkin
sen, mutta asiain näin ollen ei siitä nyt taida tulla mitään.
— Ensin tulee ostamaan kirjakaappiani, sitten tahtoo ostaa minut itseni
ja nyt lopulta huvilani — ajatteli Askola — olen jo tarpeeksi huhtonut
hänen seurassaan, lienee jo aika ryhtyä ponteviin toimiin saattaakseni
sekä hänet että paikkakunnan asukkaat turvattuun tilaan.
Askola avasi kellarin oven ja sanoi:
— Tulkaahan tänne, niin saatte nähdä jotakin vallan ihmeellistä.
Mielipuoli ei enää näyttänyt välittävän Askolan puheista ja hommista
vaan kääntyi poispäin.
— Tulkaa, tulkaa, viekotteli Askola makeasti, täällä on paljon
koreita tavaroita — pikkuisia valkoisia pupuja, ne hyppelevät niin
lystikkäästi, että oikein — ja, arvatkaas mitä? — täällä on keisarin
palatsi!
Hullu ei ollut kuulevinaan. Silloin Askola päättävästi paiskasi
keppinsä maahan, syöksähti salamannopeasti takaapäin miehen kimppuun ja
raastoi hänet kellarinovelle, työnsi sisään, paiskasi oven kiinni ja
väänsi lukkoon.
— Kunhan nyt vain ovi kestäisi sen aikaa kun soitan nimismiehelle!
Askola riensi työhuoneeseensa, missä puhelin oli.
— Halloo... onko siellä nimismies... mitä?... kuka?... kätilö
Nieminen... sitähän tässä nyt muka tarvittiin! — Halloo... halloo,
voisitteko edes erehdyksestä yhdistää nimismiehelle... mitä?... eikö
vapaa... perhana! — Halloo... saanko tohtorille... onko Kustaa,
terve!... ai, anteeksi, jos tohtorinna on niin hyvä... onko Kustaa?...
terve... tule taivaan tähden, täällä on irtipäässyt hullu!... Täällä...
kellarissa... ota nimismies mukaasi ja... tulkaa pian, sillä...
Pihalle palatessaan näki Askola, että kellarinovi oli potkaistu irti
saranoiltaan.
Jonkun ajan kuluttua saapui tohtori yksin.
— Liian myöhään! huusi Askola, hullu on livistänyt tiehensä.
Tohtori katseli ystäväänsä silmälasien alitse hyvin vakavasti.
— Mitenkä koko jutun laita oikeastaan on? Sano suoraan, oletko tuntenut
jonkunlaista polttavaa kipua päässäsi ja kenties hieman pahoinvointia?
— Mitä? Älä katso minuun noin saakelin lääkärimäisesti, muuten tosiaankin
alan tuntea pahoinvoinnin oireita.
— Asia on todella huolestuttava. Minua vastaan tuli todella tuolla
lähellä asemaa muuan mies, hyvin äkäisenä tosin, mutta muuten hän
tuntui selväjärkiseltä. Hän kertoi käyneensä katselemassa myytäväksi
ilmoitettua huvilaa ja väitti, että sen omistaja, lihavahko kaljupää
herrasmies, kaikesta päättäen oli saanut jonkun kohtauksen. Oli
puhunut järjettömiä ja lopulta hyökännyt hänen kimppuunsa ja sulkenut
kellariin, josta hän oli päässyt pakenemaan. Mitä tähän sanot? Ja mitä
ennenkaikkea merkitsee odottamaton huvilasi myynti?
— Herra varjelkoon, kirjakaappianiko sinä sanot huvilaksi! Onko minuun
todella tullut sellainen hulluus, että kaikki ihmiset minusta tuntuvat
hulluilta?
— Rauhoitu hieman. Entä jos yrittäisit mennä hetkiseksi levolle.
— Vastaa ensin tähän kysymykseen: onko lääkäri, joka sanoo kirjakaappia
huvilaksi, täysijärkinen?
— Koetahan olla vaivaamatta ajatuksiasi.
— Koeta sinä sen sijaan vaivata omia ajatuksiasi! Miksi puhut
huvilanmyynnistä, kun tahdon myydä kirjakaappini?
Tohtori otti taskustaan sanomalehden.
— Oletko jo silmäillyt tämänpäiväistä lehteä?
— En.
— No, katsohan!
Ja Askola näki: