Hilja. Ketonen.
_Hilja_. Eihän se mikään ihme ole, jos Heta ei työväenliikettä ja sen
tarkotuksia ymmärrä, niitähän on paljon... paljon semmoisia ihmisiä...
_Ketonen_ (Pauhaten). Mestari Ketosen tyttö tuolle villitsijälle!
viitsii tulla sellaista esittämäänkään!
_Hilja_ (Tietämättömyyttä teeskennellen): Mitä sinä nyt puhut?...
Villitsijä?...
_Ketonen_ (Vihaisena). Olen saanut kirjeen Salmelalta, tuolta suurelta
roistolta ja villitsijältä... hän pyytää sinua vaimokseen... sanoo
sinun luvanneesi mennä hänelle.
_Hilja_. Se on totta... Olen luvannut...
_Ketonen_. Sinäkö olet luvannut? Etkö ole vielä lukenut kirjettäsi?
_Hilja_. Kyllä jo luin...
_Ketonen_. Ja keneltä se oli?
_Hilja_ (Nauraen). Henrik Hilarius Peltolalta.
_Ketonen_ (Hyvillään). No siinä sitä nyt ollaan... hänelle sinun täytyy
mennä, sehän on jotain, kun pääsee arvossa pidetyn mestarin rouvaksi...
_Hilja_. Mutta minä en voi... rakastan Einaria ja...
_Ketonen_. Hän on sosialisti... ja pitäisihän sinun sen verran
ymmärtää...
_Hilja_. Eikö teillä muuta syytä ole häntä vastaan?
_Ketonen_. No, saattaahan hän muuten olla mies paikallaan mutta hän on
sosialisti ja sinun ei mitenkään sovi...
_Hilja_ (Veikeästi). Minäpä olen itsekin sosialisti ja sitäpaitsi ei
rakkauteen saa sekoittaa politiikkaa!
_Ketonen_ (Epätoivoisena). Niinkö pitkälle on tultu! He ovat villinneet
ainoan lapsenikin... Heta oli oikeassa sanoessaan, että ei pitäisi
lapselleen antaa niin suurta vapautta... Mutta ei vaikeroiminen enää
auta... täytyy toimia pontevasti...
_Hilja_. Mutta Peltolasta en huoli, en, en, vaikka mikä olkoon!
_Ketonen_ (Ankarana). Sinun täytyy! Minä olen se mies...
_Hilja_. Isä! Mitähän äiti sanoisi jos olisi elossa.
_Ketonen_ (Hämmästyen). Taisin vähän kiivastua... mutta asioiden täytyy
muuttua... menen heti Peltolan luo. (Erikseen mennessään) Kun minä
annoinkin hänelle niin paljon vapautta!
(Menee).