Vanhan Eeron tupaan, joka oli vaan muutaman sylen päässä rannasta,
olivat kalastajamuijat kokoontuneet Svärdin lesken ja Ainan ympäri,
joka juuri oli lukenut Laurin kirjeen. Kestetyt vaivat olivat kuin
unohdetut; miten kiire Laurilla olikin, oli kirje kuitenkin pitkä ja
paljon se sisälsi. Hän oli kirjoittanut sen nuotiotulella ainoastaan
muutama päivä sitte ja saipa hänen kertomuksensa Ainan sydämmen
ylpeydestäkin sykkimään, jospa myös halusta saada tavata hänet.
"Lauri tullee kohta kotiin", kuiskasi Aina kauniisti katsahtaen
vanhaan äitiinsä ja käärien kirjeen kokoon. "Hän marssii tännepäin."
"Anna meidänkin kuulla, anna meidänkin kuulla", kaikui joka haaralta
muijien joukosta ja kun muiden pyyntöön äitikin yhtyi, ei Aina
saattanut kieltää. Hän avasi siis uudelleen paperin ja sanoi heleästi
punastuen:
"Tahdon lukea sen paikan, missä Lauri kertoo retkensä onnistumisesta,
muut saanen pitää itselleni."
"Saat, saat, tietysti", lausui sotaisan ja älykkään näköinen emäntä.
"Mitä me vanhat nuorten lemmenpakinoista".
Muut nyökäyttivät päätään ja Aina luki:
"Etpä uskone, kun lopuksi sanon, että jos onni meitä seuraa, niinkuin
tähän asti, niin kohta tulen kotitienoille. Niin on kuitenkin.
Katteini Malm, jonka komennettavana minä olen, on hyvä herra meille,
mutta hiiden kova ryssille. Hänestä ja meistäkin on vaan kuin leikkiä
ajaa ryssiä. Nyt olemme ajelleet heitä ristin rastin, eivätkä he
kohta tiedä, minne pääsevät meiltä piiloon. Eilen alkoivat peräytyä
etelään päin, ja jos Jumala suo, eikä ryssä pahempaa vastusta tee
kuin tähän asti, niin pääsen luoksesi jo muutaman päivän kuluttua.
Mikkeli näkyy jo; ryssä hätyyttelee meitä yhtenään, mutta kun vaan
pääsemme käsikahakkaan, pakenee hän paikalla. Suokoon vaan Jumala,
ett'ei hän osaisi meidän kylään. Mutta jollei teidän joukossanne ole
vaan kavaltajaa, ei hän sinne tule, hänen matkansa käy itäänpäin. --
Terveisiä vanhoille ukoille. -- -- --"
"Kas, se on kelpo poika", mutisi Kaisa emäntä, "ja jos ei hänelle
arvoa anneta, niin en minä enää ole minä -- --"
Tähän keskeytyi vaimojen keskustelu, sillä tupaan astui vanha Eero
raskain askelin ja synkkänä kuin ukkosen pilvi. Kaikki nousivat
istuviltaan, sillä näkyi että ukolla oli tärkeitä sanottavia.
"Ryssä on tullut ja häärii juuri teidän tupanne ympärillä, Svärdin
muori", sanoi ukko kääntyen vanhaan leskeen. "Mutta olkaa huoletta",
jatkoi hän ystävällisesti katsoen vanhusta silmiin, "olemme
miehissä päättäneet rakentaa teille uuden vankan tuvan tänne meidän
keskellemme. Meidän täytyy koettaa saada vanha tupanne palamaan,
sillä ryssä piilottaikse sinne, ja saattaa tehdä meille pahaa. Kun
vaara on ohitse, saatte te ja Aina asua meillä."
"Tapahtukoon Jumalan tahto", huokasi leski nousten ylös ja pannen
kätensä ristiin. "Mielelläni uhraan ne vähät, mitä tuvassa on,
jos sillä voin auttaa teidän pelastustanne. Mutta nyt, ystäväni,
rukoilkaamme Jumalalta onnea omillemme!"
Kaikki himmeässä tuvassa olijat yhtyivät hartaasen rukoukseen, ja
kun Isä meidän ja siunaus oli luettu, loisti toivon valo kaikkien
kasvoilla.
"Nyt pitää meidän mennä ulos auttamaan", sanoi eräs muijista astuen
ovea kohti. "Tarvittanee joskus meidänkin apuamme."
Juuri kun he astuivat ulos tuvasta kukin hakien omiansa, tuli
ensimmäinen laukaus metsästä. Luoti vinkui kyykistyneiden päiden yli
ja kaikista tuntui hyvältä, että se lensi ikkunasta Niilon tupaan,
joka oli keskellä saarta.
* * * * *
Venäläiset olivat varustainneet Svärdin tupaan ja sen ympärille ja
ampuilivat sieltä taajaan saarta kohti, missä taas rohkeat kalastajat
olivat äkkiä kyhättyjen suojien takana. Muutamat olivat pikapikaa
luoneet pienet multapenkereet, joihin venäläisten luodit pöllähtivät,
toiset taas, jotka olivat semmoisissa paikoissa, ettei voinut
vallia luoda, olivat vierittäneet kiviä tai tuoneet ulos vanhoja
huonekaluja, joiden suojassa olivat, toiset vielä vetäneet veneensä
maalle ja kaataneet ne suojaksensa. Täten saatiin saaren rannikolle
varustus, jota venäläisten ei ollut helppo valloittaa, kun heillä
ei ollut tykkiä mukanaan, ja varustuksen takana oli viisikolmatta
karaistua, vankkaa miestä, valmiina viimeiseen saakka tappelemaan.
Salmi, joka eroitti saaren mantereesta, oli tosin niin kapea, että
mies helposti jaksoi uida sen yli, mutta kukapa siihen rohkenisi
heittäytyä niin monen tarkan pyssymiehen ammuttavaksi?'
Ensin näkyi jokin epäilys venäläisissä, he neuvottelivat Svärdin
tuvassa, mutta pian heidät täältä karkoittivat suomalaisten luodit,
jotka kaasivat monen venäläisen. He päättivät siis ehdoitella
sopimusta.
Vanha Eero vastasi kalastajakylän puolesta lyhyesti ja lujasti:
"Koettakaa tulla tänne, ryökäleet", ärjäsi hän, "niin luodikkomme
kyllä teille näyttävät toisen tien. Se on sanottu."
Muuta vastausta venäläiset eivät saaneet, vaikka miten uhkasivat
pistää kuoliaaksi joka hengen koko saarella. He sanoivat myös kohta
saavansa kolme tykkiä, mutta ei sekään säikäyttänyt kalastajoita
heidän päätöksestään puolustaida viimeiseen saakka. He toivoivat
Laurin kohta tulevan heidän avuksensa, niinkuin hän oli kirjoittanut,
ja siksi luulivat kyllä kestävänsä.
Ampumista jatkettiin siis ja joka kerta kuin venäläiset lähenivät
rantaa, tuiskusi heitä vastaan niin rajusti suomalaisten luotia
saaresta, että heidän vimmoissaankin täytyi vetäytyä takaisin.
Kauimmaksi rannalle tehdyn multavallin taa oli vanha Eero asettunut
ja hänen viereensä hänen vaimonsa, Svärdin leski sekä hänen
tyttärensä. Sillä aikaa kuin ukko ampui yhdellä luodikolla, ja
harvoin laukaus turhaan meni, latasivat vaimot molempia toisia, sillä
ukolla oli kolme kauas kantavaa.
"Vaikeaksipa ryssän käynee päästä tuosta veden yli", mutisi ukko
sivellen partaansa. "Miehet ampuvat rivakasti ja jos ei teidän
tupaanne, muori, olisi tuolla, karkoittaisimme pian ryssän pois koko
rannalta."
"Koettakaa ampua se tuleen", lausui eukko vaikka vaikeastikin.
"Se olisi ainoa keino päästä niistä", vastasi Eero miettivästi,
"mutta se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Hiisi, ett'en tuota
tullut ennen ajatelleeksi."
Aika oli sillä välin kulunut ja idästä alkoi päivä tuntua. Tämä oli
suomalaisille suureksi eduksi, sillä he voivat nyt hyvin eroittaa
vihollisensa, vaikk'ei heidän kasvojansa. Luodit sattuivat nyt
tarkemmin.
"Kas tuolla, tuolla", kuiskasi Aina ja tarttui Eeron käsivarteen
juuri kuin tämä oli ampumaisillansa. "Tuolla, vasemmalla hän käy."
"Kuka?" kysyi ukko hämmästyen katsoen vaalenneesen tyttöön. "En minä
näe mitään."
"Etempänä vasemmalla varvikossa, voi, hän se on!"
"Kuka hän?" kysyi Eero uudelleen, kun hän näki kaksi miestä, jotka
hiipien ja piillen pyrkivät rantaan päin.
"Hän, joka opasti viholliset tänne. Minä tunnen hänet nyt hänen
pitkästä viitastaan."
"Tiedätkö hänen nimensä", kysyi Eero taas ja piti tarkasti silmällä
molempia hiipiviä miehiä.
"Tiedän!"
"Kuka se on? Minä arvaan sen jo, mutta tahdon kuulla sen varmaan."
"Se on Niilo", kuiskasi Aina tuskin kuuluvasti.
"Tuota katalaa", mutisi Eero puristaen pyssyänsä, "aavistinpa että
se siitä viimein tulisi; hänen isänsä kasvatti hänet heittiöksi,
ja semmoisen ei käy hyvin ajassa eikä ijankaikkisuudessa. Ainakin
säikäytän tuota konnaa, niin että hän kyllä tietää, että olemme
huomanneet, missä hän on."
Näin sanoen tähtäsi vanhus tarkkaan, liipasi, luoti vinkui ja
tuntemattomalta lensi hattu päästä, niin että punainen pörrötukka
näkyi.
"Se on hän", kiljasi Eero niin että useammat sen kuulivat. "Niilo on
kavaltaja, hän on saattanut ryssät tänne. Kirous hänelle!"
Ainakin puolikymmentä piippua tähdättiin vielä epäkelpoa kohti
ja luodit vinkuivat hänen ympärinsä, mutta eihän pahaan yksikään
sattunut. Hän pyrkikin, kun kovan näki, suojaan niin pian kuin
pääsi. Mutta hänellä oli mukanaan paljoa enemmän sotamiehiä, kuin
suomalaiset luulivat, nämä syöksivät nyt rantaan matalaan kaislikkoon
ja pian näkyi pieni vene täynnään venäläisiä tulevan sieltä ulos.
"Tännepäin", huusi Eero minkä jaksoi, "tänne miehet, täällä kysytään!"
Mutta ukot olivatkin hämärässä jo huomanneet lähestyvän vaaran ja
puolet heistä riensi Eeron luo. Siellä he olivat nyt niin ahtaasti
lähetyksin, ettei heillä ollut tilaa muuhun kuin ampumiseen. Vaimojen
apu tuli siis täällä hyvään tarpeesen. Venäläiset ajoivat venettä
rivakasti, mutta suomalaisten luodit kaatoivat soutajan toisensa
perästä, ja kun vene tuli parin kyynärän päähän rannasta, pani Eero
tuumansa toimeen. Hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, veneen vitaansa
ja vaikka venäläisten luotia kyllä vinkuili, saivat toki kalastajat
kovan kahakan perästä neljää jäljelle jäänyttä sotamiestä vastaan,
joista kaksi saatiin vangiksi, veneen rantaan, vetivät sen miehissä
maalle ja kantoivat sen nurin vallin viereen.
"Taas lisäturvaa," sanoi Eero naurahtaen ja kehoitti kumppaleitaan
menemään paikoilleen. "Ja luulenpa vielä, että tuo on Niilon vene".
"Niin," sanoi eräs roteva kalastaja yhä tarkastellen toista rantaa,
josta venäläiset vihoissaan vetäytyivät takaisin, "kyllä minä
sen tunnen, ja taitaapa juuri olla niitä, joilla hän kuleksii.
Nyt huomaan, tuo konna on piiloittanut veneen kaislikkoon juuri
hyökkäystä vasten."
Vimmoissaan tahtoivat ukot hakata veneen pirstoiksi tai polttaa sen,
niin että Niilo sen näkisi, toiset tahtoivat myös kohta sytyttää
kavaltajan molemmat tuvat, mutta tätä vastusti etupäässä Aina.
Hän pyysi edes odottamaan tuonnemma, kun eivät tuumasta tykkänään
luopuneet, ja kun Eero nyt muistutti, että Ainaahan oli kiittäminen,
etteivät olleet joutuneet odottamattoman hyökkäyksen uhreiksi,
suostuivat ukot jättämään uhkausten täyttämisen toistaiseksi.
"Paitsi sitä," sanoi Eero ja nämä sanat vaikuttivat moneet, "paitsi
sitä on tuo vene meille suojasana vallina ja jos meidän täytyy paeta
tästä, ei mikään estäne meitä varustoimasta juuri Niilon tupiin.
Ne ovat melkein uudet ja kestävät kuulia paremmin kuin meidän omat
vanhat tupamme."
"Olkoon niin, olkoon niin, Eero on oikeassa," huusivat kaikki.
Venäläisten ammunta lakkasi vähitellen ja kohta näkyivät he
koontuvan Svärdin tupaan ja vetävän oven kiinni. Pelkäsivätköhän
että suomalaiset vuorostansa hyökkäisivät heidän päällensä. Olihan
suomalaisilla veneet, hyvät pyssyt, julmat kirveet, jotka he Svärdin
muorin neuvosta olivat sitoneet pitkäin seipäiden päähän, niin että
ulottuivat venäläiseen, ennenkuin tämä pääsi pistämään painetillansa.
Venäläiset eivät olleet voineet estää, että suomalaiset
venettä ottaessaan noilla pitkillä aseillaan tappoivat heidän
hyökkäysväkensä. Nähtyämme nyt hyökkäyksen häädetyksi, pistäykäämme
Svärdin tuvassa, joka on täynnään venäläisiä.
* * * * *
Heti astuessamme sisään huomaamme yhden tutun, tuon Niilo heittiön,
joka istuu pankolla tuijottaen hiilukseen. Hän näyttää uupuneelta ja
perin säikähtyneeltä. Vähän väliä vilkaisee hän tutkiskellen ulos
ikkunasta ja katsoo ikävöiden tupiaan, joiden ympärillä hän selvästi
näkee suomalaisten häärivän ja kaikin tavoin varustoivan. Silloin
puree hän hammasta ja puristaa, ikäänkuin suonta vetäisi, kivääriä,
joka on hänelle annettu käteen. Soisipa hän nyt, että kaikki
olisi tekemättä ja hän olisi tuolla saarella, niin hän kyllä myös
olisi uljas puolustaja. Niin ajattelee hän, kun katumus ikäänkuin
puhtaampana tuulahduksena käy hänen sydämessään. Mutta kun hän katsoo
ylös ja luo silmänsä ympärilleen venäläisiin, jotka kiroillen ja
pauhaten ympäröivät häntä, hälvenee heti tuo hellä tunne, sillä hän
näkee olevansa vankina uusien liittolaistensa keskellä.
"Kuka on saattanut ennakolta ilmoittaa heille hyökkäyksen?" sanoi
venäjän upseeri uhkaavasti Niilolle. "Vakuutithan etteivät he
tietäneet mitäkään."
"Sen voin vaikka valalla vielä vahvistaa," vastasi kavaltaja niin
vakaalla äänellä kuin nyt taisi.
"Ja nyt on meitä toki kohdannut niin vankka vastustus, että minulta
on mennyt kymmenen paraita sotamiehiäni. Oletpa vaan saattanut meidät
satimeen ja ehkä aiot viedä meitä vielä etemmä. Kukaties vielä
suomalaiset -- --."
"Jumalan nimeen vannon, ett'ei niin ole," valitti Niilo, joka nyt
alkoi huomata miten ankaraan vaaraan hän oli joutunut.
"Vakuutan olevani ihan syytöin syytöksinne".
Venäläinen nauroi pilkallisesti ja sanoi mennessään; "Sehän nähdään.
Vartioikaa häntä tarkoin miehet, ja jos hän vähänkin yrittää pakoon,
niin ampukaa tai hirttäkää hänet."
Niilo vaaleni. Miten hänen nyt kävisi. Kalastajaan odottamaton, urhea
puolustus oli saattanut hänet pulaan, josta ei pelastusta näkynyt.
Epätoivon ensi kiivaudessa sadatteli hän sekä Jumalaa että ihmisiä
ja vaipui ähkyen lattialle, ja venäläisten pilkka ja nauru kuului
hänestä murharääkynältä.
"Eero ukko sen on aavistanut, eikä kukaan muu", mutisi hän pidellen
päätänsä. "Hän näki minun soutavan pohjoista kohti, ukolla on vanhaa
vihaa minulle sekä isälleni ja nyt --. P---- vieköön hänet ja kaikki,
jotka tämän ovat minulle saattaneet. Jos minä vielä tuonne pääsen,
niin kyllä minä heille kostan tämän!"
"Ylös lurjus, et siinä saa roikoa", ärjäsi samassa eräs sotamies ja
tyrkkäsi Niiloa kiväärin tyvellä. "Kohta nähdään, oletko puhunut
totta vai ei."
Kiroukset huulilla täytyi Niilon nousta ylös ja seurata sotamiehiä,
jotka vähitellen vetäytyivät edemmä metsään, nähtävästi pettääkseen
kalastajia huolettomuuteen.