Talvi oli kulunut jotenkin tyynesti; niin kevätkin. Tuossa pienessä
kalastajakylässä niinkuin muuallakin Suomessa iloittiin urhoollisen
sotajoukkomme voitoista, mutta samalla odotettiin huolella, milloin
sota tulisi näille tienoille. Päivä päivältä tuli uusia tietoja
Sandelsin joukkojen voitoista ja monena kesäiltana kuuntelivat
ukot, eikö jo kuuluisi kanuunain jyskettä, pyssyjen pauketta
pohjoisesta. Sinne tänne tuli kotiin surunsanomakin, että poika jo
kaatui, vaan sama sanansaattaja toi toiselle terveiset, että heidän
omansa oli kunnostanut itsensä niin, että oli saanut kunniamerkin.
Tämmöisen ilosanoman saivat leski Svärd ja hänen tyttärensä kauniina
kesäiltana. Silloin kiilsivät Ainan silmissä ilokyyneleet laskevan
auringon valossa kuni kalliit kivet ja olihan niillä se arvokin,
noilla hellän rakkauden ilohedelmillä.
Pienen kalastajakylän asukkailla ei ollut tuota suurten kyläin,
kaupunkien ja joutilaitten tapaa puhua pahaa lähimmäisestänsä.
Mutta kun he joka päivä näkivät, miten Niilo isänsä kuoltua kävi
yhä ylpeämmäksi -- hän kun nyt oli koko perityn rikkauden isäntä
-- pukeutui harmi vihdoin sanoihin, ja seuroissakin, joissa Niilo
oli, kuiskailtiin jo ääneen: epäkelpo, petturi j. n. e. Niilo kyllä
huomasi, että nämä nimitykset tarkoittivat häntä, vaan ei rohjennut
puolustaidakaan, sillä hän tiesi, että ukkojen seurasta olisi silloin
leikki kaukana. Mutta sydämmessänsä vannoi hän heille kostoa, ei
ollut kuulevinansa heidän kirouksiansa, oli jouten kuin ennenkin,
kävi vaan silloin tällöin jollakin pitemmällä venematkalla. Joskus
hän ei ollut kotona moneen päivään ja tämä pani kalastaja-ukot
rauhattomiksi, sillä voihan tuo konna vaikka myydä heidät
venäläisille. Pian tottuivat toki ukot Niilon pitkiin matkoihin,
ja kun ei niistä sentään mitään onnettomuuksia kohta seurannut,
joutuivat sekä Niilo että epäluulot unohduksiin.
Oli sateinen, tuulinen kesäilta. Useammat olivat päivän töistä
uupuneina jo menneet levolle, ainoastaan sieltä täältä pilkoitti
vielä jokin himmeä valo. Niilon tuvassa, jossa hän itse asui, oli
pilkkoisen pimeä ja hiljaista kuin haudassa, sillä kolmeen päivään ei
Niiloa taas ollut näkynyt kotosalla. Tämä arvelutti kovasti erästä
vanhaa kalastajaa, joka ei muutenkaan sanonut kärsivänsä Niilon
arkaa katsantoa. Vanhus oli ollut jo Ruotsinsalmen tappelussa ja
piti merimiehen suoruutta paljoa parempana kuin rikkautta. Se oli
vanhuksen suora mieli, menestyisiköhän se yläpiireissä?
Niin, ilta oli ikävä. Ei merkkiäkään kuulunut, että näillä kauniilla
saarilla vielä saattaisi käydä sama ilon pauhina kuin ennen. Kaikki
oli autiota, ikävää, äänetöntä; ainoastaan aaltojen loiske, sateen ja
tuulen kohina kuului.
Sydänyö oli jo tulossa, sade oli lakannut, vaan ankara tuuli kävi
vielä, kun vene täynnä Venäjän sotamiehiä laski rantaan, runsaan
venäjänvirstan päässä pohjoispuolella kalamajoja. Upseeri, joka johti
joukkoa, ei aluksi näkynyt tietävän, minne lähteä, vaan jutteli
kauan pitkään viittaan puetun miehen kanssa, joka ei millään muotoa
tahtonut näyttää kasvojansa. Nyt oltiin selvillä: upseeri käski
esiin pari jääkäriä, nämä ottivat tuntemattoman väliinsä ja alettiin
marssia etelää kohti.
Mutta upseeri ja tuntematon eivät tienneet, syrjässä joukosta
keskustellessaan, että todistajakin oli lähellä heitä. He eivät
myöskään nähneet pientä venettä, joka oli kaislikossa muutaman sylen
päässä -- silloin olisi kyllä kaikki heille selvinnyt. Tuntematonta
haittasi pahoin hänen viittansa, vaan varovaisuuden vuoksi ei hän
sitä laskenut päältään. Tuo läheinen todistaja oli tyttö, joka mitä
tarkimmin piti silmällä sekä tuntemattoman että upseerin pienimpiäkin
liikkeitä, vaan kun hän kuuli ensinmainitun äänen, säpsähti hän,
kyykistyi alas kuin kerä, koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän jaksoi
tuskin hiiskua itsekseen, yhä tuijottaen tuntemattomaan:
"On varmaan hän. Herra Jumala, mitä meistä nyt tulee."
Muutaman silmänräpäyksen näytti tyttö ihan suruun ja pelästykseen
menehtyneeltä, mutta kun upseeri vihdoin läksi oudon luota sanoen
hänelle: "Minä lupaan teille, että saatte pitää hänet (tytön)
itsellänne", silloin kohottihe tyttö puoleksi, katseli vielä hetken
aikaa harmissaan outoa, ja kun pieni joukko viimein läksi liikkeelle,
oli hän jo kadonnut kuin henki. Pieni vene oli vielä kaislikossa,
mutta kapeata rantapolkua kiiti tyttö minkä pääsi louhikkojen ja
pensaiden välitse kalastajakylää kohti. Tuuheat hiukset liehuivat
ympäri kasvoja, hiki vieri karpaloina, risut ja kivien särmät repivät
jalkoja melkein joka askeleella, mutta siitä hän ei huolinut. Monta
kertaa oli hän uuvuksiin vaipumaisillaan niljakalle tielle, mutta
ojensihe taas, ponnisti melkein ylenluonnollisesti eteenpäin ja
huokasi aina väliin: suokoon Jumala, ett'en myöhästyisi.
* * * * *
"Hyvää iltaa", tervehti Svärdin leskeä roteva mies, joka raskain
askelin astui pieneen kamariin, missä eukko istui yksin, raamattu
edessään. "Hyvää iltaa."
"Jumala antakoon", vastasi leski pannen kirjan pöydälle mennäkseen
ukkoa vastaan, joka juuri asetti luodikkonsa oven viereen ja otti
karvalakin päästään; silloin levisivät miehen hartioille valkoiset
hiukset ja tekivät hänet oikein arvokkaan näköiseksi. "Mitä kuuluu,
astukaa peremmälle ja istukaa, arvaan että teillä on asiata minulle."
"Aina vähän", sanoi vanha kalastaja istuen lesken viereen, joka taas
oli asettunut vanhaan nojatuoliin. "Katsokaa, Svärdin muori, olenpa
koko päivän ollut vesillä pyytäen kalaa sekä lintua, mutta alussa oli
aivan mahdotonta saada mitään, ja -- --".
"Kovat on ajat", huokasi leski.
"Totta sanotte, muori, onpa niin kaiken puolesta. Mutta en siitä
aikonut puhua, vaan kirjeestä, jonka --?"
"Kirje", huudahti eukko innoissaan, "se on Laurilta!"
"Arvaanpa sen", mutisi ukko, pisti kätensä ulkotaskuun ja veti
sieltä pahoin rypistyneen paperin. "Tässä on", jatkoi hän ja laski
sen eukon syliin, "juuri kuin olin kotiin lähtemässä, sain minä
sen tuntemattomalta mieheltä, joka sanoi, että suomalaiset olivat
lähitienoilla ja että -- -- --"
"Ja että sota kohta tulee tänne", keskeytti leski lyöden hädissään
kätensä yhteen. Mutta muutaman minuutin kuluttua rauhoittui hän ja
sanoi katsellen milloin kirjettä, milloin vanhaa kalastajaa: "No,
tapahtukoon Jumalan tahto! Jos hän näkee hyväksi koetella meitä
onnettomuudella, niin tahdomme nöyrästi sen kärsiä."
"Niin sanotte te, muori, ja niin sanoo koko kylä", lausui ukko.
"Mutta kuulkaa, onko tuo kirje teille?"
"Ei, tyttärelleni se on", vastasi leski, "arvaattehan keltä?"
"Voihan tuon arvata. Lienee Laurilta, jos ei muilta."
"Niin, Laurilta on, tunnen hyvin hänen käsialansa. Jospa nyt vaan
tyttö olisi kotona, että saisimme tietää, mitä pojalla on sanomista.
Onpa kirje tavallista paksumpi, seisoneepa siinä yhtä ja toista."
"Tietysti", sanoi vanhus ja otti nuuskaa. "Mutta missä on Aina?"
"No", sanoi leski tyynesti, "hän souti tänä aamuna Kaisan luo
ostamaan verkkorihmoja. Kyllä hän tulee kun ennättää."
"Jos tuon olisin tiennyt, olisin poikennut Kaisan luona", myhähti
vanhus. "Ei ole monta tuntia, sittekun siitä soudin sivutse. Mutta
hyvästi nyt, Jumala suojelkoon teitä sekä tytärtänne. Huomenna tulee
varmaan koko kylä kuulustelemaan Laurin kirjettä, mutta tietysti
vaan sitä, mikä koskee sotaa ja meidän poikia", lisäsi ukko vähän
viekkaasti myhähtäen taas. "Lemmenliverrykset ovat jo vanhat meille,
jääkööt ne nuorille. Hyvästi muori."
"Malttakaa vähän, Eero", sanoi muija, meni seinäkaapille ja otti
sieltä pullon, jossa oli Kustaa III:n kuva päällä, ja kaatoi ukolle
ryypyn. "Taitaapa olla terveydeksi tällä säällä, mutta sanokaa",
jatkoi muija kuiskaten ikäänkuin kuulijoita peläten, "oletteko
nähneet, mitä tuo Niilo heittiö on näinä päivinä tehnyt?"
Eero oli parahiksi hymysuin ryyppyä tyhjentämässä, kun tämä kysymys
ikäänkuin ukonleimaus keskeytti hänen ilonsa.
"Niilo", karjasi ukko ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että pullo oli
kaatua, "älkää puhuko siitä petturista. Sillä, niin totta kuin minä
olen rehellinen suomalainen ja Eero, ei siinä kirotussa kulkijassa
ole mitään hyvää. Tänään en ole häntä nähnyt, mutta pari päivää
sitten tuli hän vastaani. Hän oli kyllä niin kaukana, etten saanut
häntä kiinni, mutta älköön hän luulko, ett'en minä nähnyt, miten hän
airoin, purjein pyrki pohjoista kohti. Mitä hän tekee, sen tietää
yksin Jumala, mutta sen jokainen näkee, ett'ei hän käy rehellisiä
teitä. Kas niin, kiitoksia", sanoi ukko ja tyhjensi lasin. "Muijani
ja poikani odottavat kotona. Kiitoksia. Huomenna tulee kyllä niinkuin
sanoin koko kylä -- --"
"Kuulitteko", sanoi eukko tarttuen vanhuksen käsivarteen ja
teroittaen korviaan. "Olinpa kuulevinani askeleita; jos --"
Samassa jyskyttikin joku ovea. Vanhat katsoivat hämmästyksissään
ja peloissaan toisiansa. Todella vielä joku kingotti ovea ja äänsi
heikosti.
"Katsokaapa te kuka siellä on", kehoitti eukko ja meni raamatun,
vanhan turvansa luo. Eero kiiruhti ovea avaamaan, vaan oli aivan
lentää selälleen, kun se niin äkkiä ponnahti auki. Vaan ei tässä
ollut aikaa miettiä, sillä samassa syöksi Aina sisään jalat verissä,
hiukset hajallaan, kasvot kauhistuksesta kankeina.
"Pian pois pakoon, jo -- tulevat, jo -- -- tulevat!"
Enempää hän ei jaksanut sanoa, ennenkuin syvästi huoaten vaipui
lattialle äitinsä jalkoihin. Tämä oli juuri syössyt vastaan huutaen:
"Herra Jumala, mikä nyt on!"
Vanha Eero valeli nyt tytön ohimoja kylmällä vedellä, tämä aukasi
vihdoin silmänsä ja sitten saatiin selko asiasta.
"Näitkö varmaan, että se oli hän, joka neuvoi venäläistä tänne",
kysyi eukko Svärd vavisten.
"Näin, tunsin hänet aivan hyvin ja kuulin hänen puhuvan -- -- --"
"Mistä?"
"Älkää pyytäkö minua sitä kertomaan!"
"Sano suoraan, Aina", virkkoi vanha Eero ja pudisti vankkaa
luodikkoansa päänsä yli. "Vielä on minulla luotia kyllin sen kirotun
konnan varalle."
Ainaa värisytti, mutta hän kertoi lyhyesti, mitä oli kuullut.
"Ja hänkö saisi viedä sinut", ärjäsi vanha kalamies punastuen. "Ei,
ennen tahdon minä ottaa sinut veneesen ja yksin soutaa sinut yli koko
Saimaan ja upottaa meidät molemmat, jos vaara tulisi niin lähelle."
Aina hymyili kiitollisesti urhoollisen isänsä vanhalle ystävälle ja
vastasi ko'oten voimansa ja nousten ylös: "Mutta nyt täytyy meidän
joutua täältä pois. Minä soudan kaikille saarille, herätän miehet ja
-- --"
"Montako venäläisiä on", kysyi Eero kiireesti.
"No, arvatakseni noin viidenkymmenen paikoille."
"Eikö enempää!" kiljasi vanhus ja löi käsiänsä. "Meitä ei ole kuin
viisikolmatta aseisin kykenevää miestä ja sitte --"
"Me lataamme teille", sanoi Aina vilkkaasti ja taputti vanhusta
ahvettuneille poskille.
Eero nyökäytti päätään.
"Minä toin tänne kirjeen", sanoi hän hymyillen. "Se taitaa olla
Laurilta."
Äiti avasi raamatun ja antoi kirjeen Ainalle.
"Niin, häneltä se on", riemuili tyttö ja suuteli suutelemistaan
paperia, "mutta vaikka se on minulle kalliin kallis, en nyt toki
tahdo viivyttää teitä. Huomenna, tai jos pääsen rauhaan tuolla,
katson mitä Lauri kirjoittaa."
Kun olivat ottaneet mukaansa, minkä kukin jaksoi kantaa ja Eero vielä
pari kertaa käynyt yhtä ja toista hakemassa, mikä kaikki sullottiin
pieneen veneesen, souti vanhus rivakasti lähimpään saareen. Kohta
syntyi vilkas liike kylässä, veneitä souteli sinne tänne ja pian
oli viisikolmatta uljasta miestä ja koko joukko vaimoja koossa
suurimmalla saarella, joka myös oli lähinnä mannerta. Siellä he
tahtoivat olla rauhansa häiritsijöitä vastassa ja siellä he vannoivat
hirveän valan, etteivät jättäisi kavaltajalle kostamatta, vaan
hakisivat häntä, kunnes hän oli saanut oikean palkkansa.
Metsästä ei vielä kuulunut mitään, joka olisi osoittanut vihollisten
tuloa. Kalastajat eivät siltä olleet jouten tänä lyhyenä
odotushetkenä, jokainen valitsi itsellensä sopivan paikan ja varusti
siihen suojaa minkä taisi.