IV

Ensimmäisen, onnellisesti häädetyn hyökkäyksen jälkeen oli vanha

Eero yksimielisesti valittu puolustuksen johtajaksi, ja häntä

eivät venäläiset saaneet petetyksi. Hän oli pitkänä elinaikanaan

oppinut pitämään heitä perin kavalina ja julmina vihollisina, ja

hän aavisti nyt, että he aikoivat käyttää tavallisia juoniansa

karataksensa yötä vasten varustautumattomien päälle. Hän ei siis

antanut kumppaneittensa olla jouten. He olivatkin kaikki aivan

haavoittumatta, kun vallit olivat suojelleet ja venäläiset huonosti

ampuneet. Multavallia korotettiin ja veneiden päälle pantiin multaa

suojaksi. Niinkuin ennen oli ehdotettu, valittiin Niilon tuvat,

koska olivat vahvimmat ja mukavimmalta paikalla, pakopaikaksi, jos

vihollisten onnistuisi päästä tuon kapean veden yli, joka oli saaren

ja mantereen välillä. Tässä oli naisilla täysi työ luoda pieni valli

ylt'ympäri, vaan se kävi oivasti, vieläpä, ilkkuivat venäläisten

pitkille nenille, ja kohta näytti pieni saari oikealta linnalta.

Toiset asutut saaret olivat ulompana, ja venäläisten piti siis ensin

ottaa tämä, ennenkuin voivat ryöstää niitä.

Mutta jos viholliset tulevat järven puolelta? Sitä ei kukaan muu

ajatellutkaan kuin Eero, ja koska hän ei pitänyt sitä mahdollisena,

ei hän myös siitä virkkanut kellekään. Varmuuden vuoksi teetti hän

kuitenkin matalan multavallin ympäri koko saaren, ja kun tämä oli

tehty, tuotiin muilta saarilta Laurin sairas isä sekä niin paljon

talouskaluja kuin voitiin saada kokoon. Kun nämä oli saatu toimeen,

kääntyi päivä jo illaksi ja suomalaisille voi lepo olla hyvinkin

tarpeen tulevan yön ponnistuksia varten.

Sinne tänne olivat ukot, jotka eivät suinkaan ennen olleet

uneksuneetkaan, että vanhoilla päivillänsä saisivat kokea tämmöistä

taistelua, panneet maata, ladatut luodikot vieressä ja valmiina

tappeluun, jos taas tarvittaisiin. Muutamat nuoremmat, jotka tänään

olivat ensikerran näyttäneet urhouttansa, kävelivät pitkin rantoja

vartioimassa, ja tekivätkin tehtävänsä niin innokkaasti ja tarkasti,

kuin Eero suinkin saattoi toivoa.

Uloimman rantavallin ääressä, josta päähyökkäys oli häädetty,

istuivat Eero vaimoineen, Svärdin leski tyttärineen ja pari

keski-ikäistä miestä vilkkaasti jutellen ja näkyi heti, että oli puhe

mantereella olevasta tuvasta.

"Niin kauan kuin se on paikoillaan, emme koskaan saa rauhaa noilta

riiviöiltä", lausui Eero ja osoitti tupaa. "Jos meillä olisi

kanuunia, olisi se pian tuhkana, mutta nyt -- --"

"Oletteko niin varma siitä, että ryssät tulevat takaisin?" kysyi

Antti, toinen Eeron kumppaneja, joka mieluimmin valvoi kuin makasi.

"Olenpa varma siitä", vastasi Eero paikalla. "Niilo heittiö, joka

on heidän luonaan, on kyllä kertonut heille montako meitä on, ja

enpä kummastu, jos vihollisia tänä yönä tulee kahta vertaa enemmän.

He ovat nyt lähteneet, eivätkä jättäneet edes vahtia tuvalle, mutta

kylläpä pian saamme nähdä heidän taas ryömivän esiin."

"Mutta siksi voi tupakin olla pois", keskeytti Aina lujasti punastuen.

"Herra Jumala, mitä sanotkaan!" lausui tähän äiti, "kuka siihen

uhkatyöhön lähtisi?"

Tytössä kävi nähtävästi kova sisällinen taistelu, mutta vihdoin sanoi

hän pannen kätensä äitinsä olalle: "minä, äitini!"

Svärdin leski ei suinkaan yksin säpsähtänyt kuullessaan tämän,

myöskin Eero ja molemmat toiset kalastajat olivat kovin ihmeissään.

"Minä olen urhoollisen sotamiehen tytär ja aion samallaisen miehen

vaimoksi", jatkoi Aina innoissaan hehkuvin silmin. "Pelkäisinkö minä,

kun hän ja kaikki taistelevat edestämme! Ei, äitini! Tahdon mennä

sytyttämään tupamme tuleen, jos se voi olla meille hyödyksi. Onhan

Eero vaari luvannut tehdä meille uuden."

"Malta toki, tyttöseni", mutisi Eero kääntyen Ainaan, joka syleili

äitiään, "siitä ei lähde mitään, sen minä sanon. Mitä sitte

sanoisimme, kun sulhasesi tulee kotiin? Jää sinä vaan kauniisti

tänne, Antti ja minä olemme jo kauan asiaa tuumineet ja lähdemmekin

nyt matkaan."

"No", sanoi Aina päättävästi, "silloin pitää teidän myös antaa minun

soutaa teidät yli salmen, eihän se liene niin vaarallista."

Kun äiti oli suostunut, otettiin yksi pienempiä veneitä ja lähdettiin.

Aivan äänettä souti Aina heitä viistoon toista rantaa kohti. Eero ja

Antti istuivat pyssyt valmiina, jos tarvittaisiin. Mitä suurimmalla

varovaisuudella nousivat miehet maalle, varoittivat Ainaa, että

hän ollakseen paremmin turvassa asettuisi vähän loitomma rannasta

odottamaan, ja ryömivät sitte nelinkontin tupaa kohti. Vaikka sinne

ei muutoin ollut rannasta kuin jonkun minuutin matka, kului miehiltä

nyt neljännestunti. He tutkivat tarkoin tiensyrjät ja seisahtuivat,

kun jotain vähänkin kuului.

Viimein ennättivät he tuvalle. Ovi ei ollut lukossa, ainoastaan

kiinni lykätty. Helppohan olisi ollut panna tuli joka nurkan alle,

vaan Eeron teki mieli käydä sisässä katsomassa, oliko siellä vielä

mitään pelastettavaa.

Molemmat lähestyivät sentähden ovea. Eero sysäsi sen auki ja aikoi

astua sisään. Mutta tuskin sai hän toisen jalkansa yli kynnyksen,

ennenkuin tempautui takaisin. Vaan ei hän monta silmänräpäystä

epäillyt, sillä Antti ei ennättänyt kysyäkään, saati arvella,

mikä ihme siellä oli, ennenkuin Eero jo oli syössyt lattialla

loikovan venäläisen päälle ja kuristi tätä niin, ett'ei voinut

hätähuudolla varoittaa vihollisia, jos ne olivat lähellä. Sotamies

oli arvattavasti jätetty vartiaksi, vaan oli uuvuksissa ja helteessä

pannut maata, kun ikkunasta oli huomannut, ett'eivät suomalaiset

hyökkäystä hankkineet. Hän oli nyt vanki ja antautui vastuksetta

kalastajain valtaan.

Tarkoin tutkittuaan molemmat huoneet löytämättä mitään, jota

olisi ansainnut ottaa mukaan, heitti Eero huoaten tulen lastu- ja

halkokasoihin ja riensi ulos vankineen. Tähän asti oli tämä ollut

jotenkin hiljaa, vaan kun hän näki, mitä miehet tarkoittivat, alkoi

hän tehdä vastarintaa ja oli, iso ja vahva mies kun oli, melkein

päästä irti, mutta kun Eeron rautakoura vielä uudelleen puristi hänen

kurkkuaan, nöyrtyi hän ja seurasi voittajiaan veneesen.

Pian oli tuli syönyt pienet puukasat ja tarttui nyt seiniin. Kun ovi

oli jätetty auki, sai tuli voimaa tuulen vedosta, ja pian oli koko

tupa yhtenä liekkinä.

Tämä näky kävi niin Svärdin lesken sydämmelle, että hän vaipui

tainnoksiin tyttärensä syliin, ja hänet täytyi semmoisenaan kantaa

Niilon loitompaan tupaan.

Uhkayritys oli kuitenkin täytetty ja päälliseksi olivat urhoolliset

kalastajat saaneet vangin. Kaikki olivat heränneet lyhyestä unestansa

ja kokoutuneet alas rannalle jossa ilolla katselivat tulta, joka

loisti kauas synkkään metsään. Tunsivathan itsensä hyvän joukon

turvallisemmiksi kuin ennen ja ylistivät suuresti molempain miesten

sekä Ainan rohkeutta.

Samassa kuin liekki leimahti ulos vanhasta katosta, joka kohta

romahti sisään, kuului metsästä julma karjunta ja kun kalastajat

loivat silmänsä sinne, näkivät kauhukseen pitkiä, synkkiä

sotamiesrivejä astuvan heitä kohti.

"Tuossa ovat vihollisemme!" ärähti Eero. "Johan minä sanoin. Nyt

tulee heitä monin verroin enemmän ja nyt vasta meillä on koetus.

Paikoillenne kumppanit ja hävetköön, joka pakenee. Tähdätkää

tarkemmin kuin ennen, nyt kysytään enempää."

"Hävetköön, joka pakenee", lausuivat kaikki vakaasti ja erkanivat

kukin samalle paikalle, jossa oli ollut ensi kahakassa.

Turhaan koetettuansa sammuttaa tulta, joka päinvastoin ajoi heitä

kauas luotaan, asettuivat venäläiset kaksinkertaiseen jääkärijonoon

rannalle ja alkoivat ampua ensin harvempaan, vaan vähitellen yhä

kiivaammin. Suomalaisten puolella olivat myös naiset kohta käyneet

paikoilleen ja latasivat minkä ennättivät kiväärejä, sen mukaan kuin

miehet ampuivat. Ainoastaan kaksi oli poissa, Svärdin leski, joka

ei vielä jaksanut käydä, ja Aina, joka ei tahtonut jättää sairasta

äitiään.

"Hyvä Jumala, suo tälle pian loppu", huokasi vanhus. "En luullut

vanhoilla päivilläni tällaista kokevani. Voi hirveätä, tyttäreni",

sanoi hän tarttuen Ainan käteen, "onko venäläisiä nyt enemmän kuin

ennen?"

Aina näki, ett'ei nyt auttanut peitellä totuutta ja vastasi siis:

"Kaksi vertaa, äitini. Mutta muistakaa että heidän en ensin tuleminen

veden yli, ja sitte on puolustajoillamme pitkät kirveet sekä

runsaasti kuulia ja ruutia, niin että kyllä ryssän on vaikea päästä

yli."

"Voi, rakas lapseni", vastasi vanhus suruissaan, nousten istualleen

sänkyyn, "aina nuoret ovat valmiit parasta toivomaan ja eihän

siinä ole mitään pahaa. Mutta mikä haiku tänne tunkee? Ah, se on

kodistamme, jonka isäsi itse rakensi. Voi Jumala, että minun piti

tämänkin päivän näkemän."

Tuskan valtoihin vaipui vanhus kädet kasvoilla sänkyyn.

Nähtävästi venäläiset muunkin kuin koston vuoksi niin heltiämättä

pyysivät valtaansa tuota pientä saarta, josta heidän laumoilleen niin

urheaa vastarintaa tehtiin. Saammehan kohta nähdä.

Lopuksi kävi luoti tuisku niin ankaraksi, että Eeron täytyi vetäytyä

edemmä saarelle. Kolme suomalaista oli jo kaatunut eikä enää auttanut

viipyä. Vaimojen päästyä suojaan seurasivat miehet aina vaan ampuen.

"Tuleepa tästä saaresta aika hauta, sen näen jo", sanoi Eero nojaten

pyssyynsä matalan kivivallin takana Niilon tuvan luona. "Mutta

näytämme kuitenkin noille koirille, että voimme puolustaida ja vaikka

heitä on toista sataa, niin emme sittenkään heitä pelkää. Mutta se

kirottu konna, joka heidät tänne opasti ja -- --"

"Niin, kirottu hän!" kiljuivat kaikki ja ravistivat vihoissaan

aseitaan.

"Hän on nyt toisella puolella, saa nähdä kenen luoti hänet tapaa",

jatkoi Eero. "Kuitenkin, ystäväni, ampukaa nyt minkä voitte, jakun

ryssä tulee niin lähelle, että voimme käyttää kirveitämme, niin kyllä

hän saa niitä maistaa."

Kahdenkolmatta jälellä olevan pyssyn tuli ei voinut pidättää ryssän

laumaa, joka kasvamistaan kasvoi. Pian oli venesilta tehty, eikä

sekään kauan auttanut, että aina välistä parikymmentä venäläistä

kaatui suomalaisten luodeista. Urheilta kalastajoilta oli sydän

vallan pakahtua tuskasta, he katsoivat kyyneleet silmissä milloin

toisiinsa, milloin ulompiin saariin, jotka nyt aivan turvatta

joutuisivat vimmattujen vihollisten ryöstettäviksi. Venäläiset

pääsivät jo rannalle, kaatoivat vallin, työnsivät veneet vesille,

niitä siis halusivat päästäkseen pakoon, kun maalta ajettiin.

Mutta miksi venäläisiä ei enää tule yli, miksi eivät yli päässeet jo

hyökkää tupia kohti ja murhaa noita kovia puolustajoita, miksi tulee

lauma toisensa perästä niin kiireesti metsästä?

Näin arveli Eero itsekseen seisoessaan ikkunan ääressä Niilon

ulkotuvassa, ja samoin näkyivät muut ajattelevan. Selitystä ei

tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä venäläisten hääriessä Svärdin

tuvan ympärillä, kuului metsästä jymäys ja sitte julma karjaus

venäläisistä, joita kaatui joukottain. Sieltä oli lauaistu kanuuna,

luoti teki kauhean hävityksen sillalla ryntääjäin joukossa. Kohta

kuului myös kiväärin kimakampi pauke pitkin metsän rinnettä,

painetteja välähti ja tiheitä rivejä Savon jääkäreitä astui esiin.

"Hurraa!" huusi Eero heiluttaen lakkiaan, "Lauri on pitänyt sanansa

ja hän on täällä!"

"Lauri", huusi samalla naisen ääni heläyksellä, joka ei ole sanoin

selitettävä, "missä hän on, missä?"

Eero veti tytön kanssaan ikkunan luo.

"Näetkö", sanoi hän, "tuolla ovat savolaiset ja Lauri on heidän

mukanaan."

"Jumalan kiitos", huokasi Aina pannen kätensä ristiin, "olemme siten

pelastetut!"

"Niin", vastasi Eero synkällä äänellä, "mutta mene sinä vaan naisten

luo, meillä alkaa työ taas."

Vakavasti työnsi hän samalla tytön ovesta sisätupaan ja asettui itse

ikkunan ääreen lähettämään murhaavia luotia venäläisten taajaan

laumaan. Nämä olivat kuitenkin järjestyneet sen verran, että voivat

asettua savolaisia vastaan ja kahakka syntyi pitkin koko metsän

rintaa. Venäläisten asema oli sentään vaikeampi, ja he pyrkivät siis

mitä pikemmin yli saaren.

Taistelu tupain ympärillä oli julmasti yltynyt. Kalastajat

taistelivat kuin aika urhot ja heidän pitkät kirveensä tekivät suuria

aukkoja vihollisten joukkoon. Tämän taistelun huomasivat vihdoin

savolaiset metsästä. Tehden käännöksen pohjoiseen tuli osa heistä

venäläisten kylkeen, pääsi kovalla käsikahakalla viimein rantaan ja

sai juuri paraiksi sinne kanuunan, jolla hajotti yhden ryntäävän

lauman. Mutta nyt oli kysymys, miten päästä yli. Veneitä ei ollut ja

venäläisiä kihisi toisella rannalla.

Sykkivin sydämmin katselivat naiset sisähuoneesta savolaisten

taistelua mantereella. Mutta mitä he voivat, kun venäläiset jo

olivat heidän saarellaan ja melkein tupain ympärillä. He olivat

epätoivoissaan, kun näkivät, ett'eivät heidän pelastajansa

päässeetkään yli niin pian kuin olisi tarvittu. Vähän väliä kuulivat

omainsa kuolinkorahduksia ja moni äiti meni tainnoksiin.

Aina oli ainoa, joka pysyi jotenkin tyynenä. Tosin hän ei voinut

eroittaa Lauria jääkäreissä, vaikka miten koetti, mutta sanoihan

hänen sykkivä sydämmensä, että armas oli tuolla yli pyrkimässä.

Hän näki savolaisten syöksyvän veteen, hän näki miten he koettivat

uimalla päästä kapean salmen yli, mutta hän näki myös veden

punertuvan heidän verestänsä ja kuuli venäläisten pirullisen

pilkkanaurun. Mutta mikä nyt saa tytön silmät noin loistamaan ja

poven vielä kiivaammin huokumaan? Onkohan hän nähnyt armaansa?

Ei, vaan hän on keksinyt keinon saada nähdä hänet ja tuoda hänet

tovereineen saareen. Aina kumartui vielä tainnottoman äitinsä yli,

suuteli häntä hellästi ja rukoili sitte Herralta, joka elomme

johtaa, voimia ja suojaa niissä suurissa vaaroissa, joihin hän nyt

oli lähtemässä. Virkkamatta kellekään mitään aikeestaan, kiiruhti

hän ulos ja sitte länsirantaa kohti, jonne venäläiset eivät vielä

olleet ennättäneet. Hädissään kahakassa tupain luona olivat kaikki

unohtaneet, että pelastuskeino oli lähellä. Pieni vene oli tulevan

tarpeen varalta tallessa kahden tuuhean puun suojassa.

"Jumalan kiitos, että muistin Laurin oman veneen", huokasi tyttö ja

riensi nopein askelin rantaan omien tai vihollisten huomaamatta.

Silmänräpäyksessä oli vene vesillä ja kiiti rannasta kuin nuoli

tuonne kapeaan salmeen. Sekä jääkärien että kotiväkien huumaava

riemuhuuto tervehti rohkeaa tyttöä, kun hänet kohta tunnettiin niemen

takaa tullessaan. Mutta venäläisten puolelta kuului vaan harmittelua,

ja luotia tuiskusi kuin rakeita venettä kohti. Tämän olikin Aina

arvannut jo ennakolta ja koetettuaan saada veneen niin kiivaasen

vauhtiin kuin taisi, heittäysi hän pitkäkseen tuhtoin suojaan. Tosin

hiljeni veneen vauhti vähitellen, mutta laineet ajoivat sen kuitenkin

pian rantaan.

Samassa kuin vene sattui rantaan, hyppäsi kookas jääkäri siihen, ja

ennenkuin Aina ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän jo Laurin sylissä.

Lyhyet, hellät terveiset vaan, ei aikaa pitkiin ollut, sillä Laurin

oli käsky mennä yli ensimmäisinä. Turhaan pyysi hän Ainaa jäämään

tänne, kunnes vaara olisi ohi, tyttö pyrki välttämättömästi mukaan ja

niin kävikin. Täynnään jääkäreitä läksi pikku vene rannasta.