Saimaan lounasrannalla, syrjässä valtatiestä, aivan veden rajassa,
niemen kainalossa ja saarten suojassa oli v. 1808 pieni soma
tupa, joka jo kaukaa näytti toiselta kuin tavalliset Savon mökit
tai torpat, sillä ympäristöäkin oli vähän kaunisteltu. Tässä
asui korpraali Svärdin leski kauniine Aina tyttärinensä. Heidän
ainoina naapureinaan olivat muutamat köyhät kalastajaperheet, jotka
asuivat läheisillä saarilla. Saimaan aalloista pyysivät kalastajat
elatuksensa, vaan sattui myös usein talvella, että nuo rohkeat,
rotevat miehet nousivat suksilleen ja hiihtivät saloille kutkuttamaan
karhua talviunesta. Näillä retkillä kysyttiin voimaa ja rohkeutta,
vaan niillä saattoi myös mies kunnolla saavuttaa mitä suurimman
kunnioituksen naapureilta.
Lauri, vanhan kalastaja Pekan poika, hänen vanhain päiväinsä tuki,
oli tehnyt tuommoisen miestä kysyvän työn. Tämän tähden pitivät häntä
arvossa vanhat, jotka mielissään myhähtivät, kun tuli Laurista puhe,
vaan tietysti joutui hän vähän nuorten kadehdittavaksi, kun eivät
kaikki voineet saavuttaa samaa kiitosta.
Sitäpaitsi pidettiin Lauria erittäin hyvänä poikana isäänsä kohtaan,
ja sepä oli kalastajista hänen paras ansionsa, vaikka myös sanottiin,
että hän sekä vanhoista että nuorista oli vesilläkin rohkein ja
taitavin. Kiitokset, joita Lauri näistä sai liiaksikin, kaivelivat
erittäin ylpeää Niiloa, sen kylän rikkaimman kalastajan poikaa,
epäkelpoa, josta ei kukaan pitänyt. Olihan perintö, jonka Niilo oli
kerran saava, koko suuri köyhäin kalastajain mielestä: kaksi kaunista
tupaa, puolikymmentä venettä ja muutama sata hopeariksiä; eipä siis
ihme, että hän jo ihaillen kuvaili mielessään, miten hän pohattana
hallitsisi koko kylää. Mutta kaikista näistä huolimatta oli karhu
kerran tehdä Niilolle äkkilopun; ravisteli jo aivan säälittä, kunnes
Lauri ennätti apuun ja sai kontion kaataneeksi.
Tämä harmitti Niiloa sitä enemmän, kun hänen nyt täytyi tunnustaa,
että hänen oli henkensä pelastamisesta kiittäminen köyhää Lauria, ja
hänen piti siis, jos ei tahtonut kiihoittaa yleistä vihaa itseänsä
vastaan, osoittaa pelastajalleen ystävällistä kohtelua, joka ei
suinkaan ollut hänen tapanaan, vähimmin Lauria kohtaan. Kun tähän
tuli lisäksi, että Lauri voitti kauniin Ainan sydämmen, jota Niilo
kaikella tavoin, vaan turhaan, oli koettanut itseensä kietoa, juurtui
tuo alkanut viha niin perinpohjin Niiloon, että hän päätti ensi
tilassa musertaa vastustajansa. Mutta tämäpä ei ollut helppoa, sillä
hän oli paljoa heikompi Lauria, ja kaikki nuoret, jotka miehissä
olivat Laurin puolella, olivat luvanneet hakata Niilon kirjavaksi,
jos hän koettaisi tehdä jotakin pahaa Laurille. Niilo huomasi siis,
että viekkaus oli hänelle ainoa keino päästä tuumansa perille.
Kun sitte sota syttyi ja sotaväen otto alkoi, sai Niilo rahalla asiat
niin kierrellyksi, että hän jäi vapaaksi. Lauri ja muutamat muut
nuorukaiset otettiin sotamiehiksi ja saivat musketti olalla astua
rykmentin kokouspaikkaan. Tietysti heitä suututti, että Niilo hylky
jäi kotiin, samalla kuin heidän täytyy nähdä vaivaa maan ja kuninkaan
puolesta, mutta koska heillä ei ollut selviä todistuksia hänen
petoksestaan -- he vaan arvasivat millä juonella hän oli vapaaksi
laittautunut -- eivät he myöskään muuta sanoneet, kuin että Niilon
kyllä vielä muistaisivat. Niilo nauroi heidän vihaisille katseilleen
ja kävi vaan yhä ylpeämmäksi, eikä hänen isänsäkään tullut häntä
hillinneeksi.
Vaikea oli nyt Laurin erota vanhasta, voimattomasta isästänsä,
mutta jätettyään hänet rehellisen kalastajan hoidettavaksi tyyntyi
hän kuitenkin. Vaikeampaa oli, kun hänen Svärdillä piti käydä
sanomassa hyvästit kenties ainiaaksi. Tuntuipa kuin olisi sydän ollut
pakahtumaisillaan, ja hän sai tuskin itsensä sen verran rohkaistuksi,
että vielä jotenkin vakavalla äänellä teki "hyvän päivän". Ei
ollut aikaa kauan viipyä armaan luona, vaan ennättiväthän toki
sydämmellisesti uudistaa uskollisuuslupauksensa, ja erottaissa sanoi
Aina ihanain kasvojensa taivaallisesti hehkuessa:
"Taistele, Laurini, kuin kunnon sotilas ja koeta olla kuin isäni."
Korpraali Svärd oli näet aikoinaan rykmentin uljaimpia poikia ja oli
monta taistelua kestettyään kaatanut tussari pään alle kiihkeimmässä
käsikahakassa Porrassalmella kesäkuun 13 p:nä v. 1789, juuri kuin
venäläiset ajettiin pakoon virran yli. Aina oli silloin tuskin
vuoden vanha, mutta hänen äitinsä, jolle eräs Svärdin sivukumppali
tarkoin kertoi tapahtuman, piti sen hyvin muistossaan ja puhui usein
syystäkin ylpeillen Svärdin urotöistä.
Nähdessään Ainan tyyneyden, sillä eihän karskin sotilaan tytär
tahtonut näyttää mitään heikkoutta valitulleen, joka oli lähtemässä
astumaan hänen isänsä jälkiä, rauhoittui Laurikin ja kun lähtömerkki
kuului, oli hän järkähtämättömästi päättänyt kaikessa koettaa olla
Svärdin kaltainen, vaikkapa hänen samoin kävisikin. Yksissä riensivät
nyt sotamiehiksi otetut jäitä ja metsiä Mikkeliin.
Lähtöä katseli Niilokin, vaan ei hän ollut saattavain kalastajain ja
vaimojen joukossa, kurkisti vaan ikkunasta. Kyllähän moni hänelle
heristi nyrkkiänsä, mutta hän vaan irvisteli vastaan, ja kun
rekryytit olivat kadonneet metsän taakse, heittäytyi hän pitkäkseen,
löi käsiänsä ilosta ja sanoi:
"Olenpa voittanut, Ainan pitää tulla minun omakseni, ennenkuin Lauri
tulee kotiin."