"Oi, äiti, nyt minä tiedän, mitä on taivaanrantojen takana."
"No, poikani?"
"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja
tähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot."
"Luojan käsialoja."
"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita.
Minkälaisia? Emme tiedä."
"Siellä on kaikki, mitä luotiin, mitä ilma ja vedet täynnä ovat."
"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että
jos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten
tomupallojen leikin, kun ne pyörivät -- palavat, jäähtyvät. Ja niiden
pinnalla, äiti, leikkii elämä sitten."
"Elämä, joka lankeaa kuin varjo maan päälle, poikani."
"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta
hengen ja ajatukset. -- Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset
laajemmat kuin meret. -- Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa,
ja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat
kauttamme kuohuvat."
"Tiedän, lapseni!"
"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! -- Kulkevat
tuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä --
syntyvät, syntyvät, äiti -- vaihtuvat, kulkevat, kuolevat."
"Aika syntyä ja aika kuolla."
"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen
kaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani
iloitseva elämän kiitokseksi."
"Jumalan kiitokseksi, lapseni."
"Sano sinä sitä Jumalaksi. Minä sanon sitä elämäksi."
"Ei, lapseni, ei elämäksi."
"Elämäksi ikuiseksi, rakas äitini!"