Hän oli pakenevinaan, joku ajoi häntä takaa. Häntä painoi ja väsytti,
mutta hänen täytyi vain juosta.
Oli pimeä, eikä hän tuntenut maita edes. Vihdoin joutui hän entisen
kotipeltonsa pientareelle, mutta hänen kotinsa oli hävinnyt.
Hän istuutui maahan itkeäkseen sitä, että kaiken oli täytynyt hävitä,
kaikkien kuolla, äidinkin, joka aina oli hymyillyt, joka koskaan ei
väsynyt.
Oli täytynyt hänenkin kuolla. Ja minne he hänet panivat?
Yhtäkkiä tunsi hän takaa-ajajansa seisovan vierellänsä. Hän katsoi, se
oli hänen miehensä.
"Anna minun olla jo", rukoili hän.
"Minä tuon sinulle tämän, jonka unohdit."
Hän antoi hänelle verisen sydämen.
"Minun elämäni ja rakkauteni. Annatko ne minulle takaisin?"
"Annan."
"Niin, rahallahan sinä siellä _sitä_ rakkautta saat."
"Jäikö sinulta sinne muuta?"
"Ei, muuta ei jäänyt. Ajattele, ei koko elämästä muuta, särjetty sydän
vain. Ja minä lähden täältä lapsetonna, et sinä antanut minulle
siementä."
"Sinä syytät?"
"En syytä sinua -- enää."
"Älä syytä minua, syytä elämän jumalaa. Kaikki syyttävät nykyään
jumalia."
"Mutta eihän ole jumalaa."
"Meidän ajatuksissamme on montakin jumalaa."
Kuului kuin sydän olisi nyyhkyttänyt hänen kädessään.
"Itketkö sitä, sydämeni?"
"Itketkö sitä?"
Omat sanat soivat hänen korvissaan, kun hän nousi, jätti miehensä ja
läksi astumaan puristaen sydäntä kädessään.
Oli aivan pimeä. Hän astui ja astui. Maa alkoi kumahdella. Pääkalloja!
Ne vetivät häntä maahan, mutta hän ei pysähtynyt.
Siellä piti olla elämää vielä matkan päässä. Elämä siellä oli oikeata,
vapaata, kun sinne olisi päässyt.
Mutta häntä väsytti. Kaikki veri sydämestä oli jo vuotanut.
Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei
mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.
Hän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.
Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan
maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä
puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi,
mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma
hymy kivettyi hänen kasvoillensa.
* * * * *
Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä
laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.
Käsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.
Hän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.
Tuttua oli kaikki -- koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.
Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut
herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa
eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta
kuin unessa oli kaikki, kenties aina.