HÄMÄRÄSSÄ

Aurinko oh mennyt, varjot tummenivat huoneessa.

Ystävättäret istuivat hämärässä.

"Ojenna minulle kätesi, Essi, kuinka se on pieni ja viaton!"

"Ja sinun, Helga, on kuin hallitsijattaren jalokivineen, voisi vaikka

valtikkaa pidellä."

"Eikö ruoskaa?"

"Miksi ei ruoskaakin. Mutta eikö sinusta ala tuntua yksitoikkoiselta

täällä maalla? Se on aina tätä iankaikkisesti samaa."

"Ei, on suloista. Oli hyvä, että kutsuit minut tänne, saa oikein levätä

nämä päivät."

"Niin, lepää sinä vain, äläkä ajattele mitään."

"Elämä täällä on niin outoa, aivan toista kuin siellä suuressa

maailmassa. On niin rauhallista, niin hiljaista, että kuulee ja tuntee

vain oman olemisensa, ja sisässä on niin tyyntä, ei liikahdakaan, ja

ajattelee, että onni onkin lepoa ja rauhaa, onni lepoa vain, lepohetkiä

ihmiselämässä."

Ääni tuli tuskin kuuluvana, sanat soivat pehmeän surullisina ja

hillittyinä hämärässä.

"Sinulla ei liene sitä paljon ollut, Helga."

"Ei, ei ole paljon ollut."

"Olen ihmetellyt, kuinka olet jaksanut."

"Ihmisen pitäisi jaksaa, mitä tahtoo."

"Kuule, Helga, kun voisin sanoa, mitä ajattelen. Sinä olet niin

toisenlainen, levoton, luja. Minä ymmärrän tavallani, ja säälin sinua

sydämestäni. Saat kärsiä paljon, taistella yksinäsi, et tahdo jakaa

sitä toisen kanssa, olet ylpeä. Mutta, Helga, etkö voisi jakaa, etkö

koettaa. Minä toivoisin sinulle parasta mitä tiedän, kun sinä vain

voisit rauhoittua."

"Rauhoittua --"

"Eikö sinua väsytä jo?"

"Väsytä --"

"Niin, sellainen alituinen, sellainen koditon elämä."

"Koditon elämä. Ei, ei, ei väsytä, olen tottunut siihen. Ja koko

maailmahan on minun kotini, lava rauhoitettu paikkani. Mutta sinä

ajattelet, eikö nöyryytykset katkeroita minua. Olen tottunut niihin. En

odota liikoja elämältä. Otan sen sellaisena kuin se tulee, en pelkää

nöyryytystä, en pettymystä, nehän osoittavat vain, että se, jonka luuli

mahdolliseksi, olikin mahdotonta. Ja miksi mistään välittää, eikö

ihmisvoimat kestäisi. Tahtoa vain, tahtoa niin että tuntuu, ja vannoa,

että mikä oli mahdollista yksille, on mahdollista toisillekin, sillä

saman rajoitetun maailman ihmisiähän he olivat hekin. Niin minä sanoin

aina itselleni, kun aloin näytellä, ihminen minun oppia täytyi. Miksi

en oppisi, näinhän minä ihmisen itsessäni, ihmisen aina kaikkialla. Ja

minä olen tyytyväinen, olen aina saanut, mitä olen toivonut. Yhtä en

saanut, kotia en saanut, eihän sitä lavalta löydetä."

"Helga, sinä voisit saada sen vielä."

"Kodin -- Millä tavoin?"

"Niin, että -- että --"

"Menisin naimisiin?"

"Niin, onhan sinulla nytkin --"

"Ei, ei, rakas lapsi, sinä et ymmärrä sitä. Ennen ajattelin minäkin

niin. Etsin sitä rakkautta, luulin sitä löytyvän minunkin osalleni.

"Ja jotakinhan löysinkin. Annoin heidän vannoa rakkauttaan, nautin

siitä ja hymyilin palkaksi. Annoin heidän leikkiä, ja katsoin salaa

heidän sydämensä syvyyteen. Ja kerta -- Ei -- Jumala, kuinka tyhjiä

ihmissydämet kuitenkin ovat!"

"Sitä ei etsitä. Se tulee."

"Mikä tulee. Mikään ei tule itsestään, ellei tahdo tulemaan. Niin

sanovat ainoastaan ne, jotka tyytyvät ensimmäisen mahdollisuuden

pieneen muruseen, joka tarjolle sattuu. Ei, etsiä sitä täytyy, jos

jotakin tahtoo, ja löydä sitä -- ei!"

"Mutta, Helga, onhan sinulla nytkin --"

"Niin, onhan minulla."

"En käsitä, miksi et mene naimisiin."

"Miksi menisin? Ei, me olemme toisenlaisia ihmisiä kuin te. Katsohan,

asia on silloin toinen. Kun on koti, on rakkautta, on lämpöä, on

nuoruutta, on vielä hyvää ja kaunista ihmissielussa. Ei, kotia, sitä en

minä koskaan saa, -- en minä --"

"Sinä saat, sinua rakastetaan."

"Oh, älä puhu siitä, ei se ole sellaista, ei sillä kotia perusteta,

siinä tarvitaan toisenlaista, tarvitaan uskoa, ja sitä minulla ei ole,

eikä tule koskaan olemaan. Enkä minä sitä tahdokaan. Näin on vapaampi

ja parempi, on riippumaton, on oikeus olla omaa itseään häiritsemättä

ketään; on oikeus antaa ja ottaa, kenelle ja keneltä tahtoo. En tahdo

enempää. Minulla ei ole enää mitään pyydettävää, ei haluttavaa, niin,

ehkä tällaista rauhaa joskus--"

"Niin, Helga, sitä juuri, ja kenties muutakin. Ehkei se sovi sinulle,

vaan minulle ja monelle muulle. Ajattelen niin eri tavalla, tunnen niin

eri tavalla, ja minun sydämeni kätkee eri halut ja eri kaipuut. Minä

kaipaan omaa kotia niin äärettömästi, pois tästä lapsuuden kodista,

pois tästä, jossa olen saanut niin paljon hyvää, mutta joka ei minua

tyydytä. En tahtoisi elää vanhempiani varten yksin. Minä tahtoisin oman

valtakuntani, omat rakkaani, oman perheeni, kaipaan sitä niin, rakastan

lapsia, rakastan uutta, jatkuvaa elämää heissä. En tiedä suurempaa

onnea kuin äidin, luoda elämää, antaa sielunsa ja henkensä, antaa

parhaimpansa lapsilleen, elää heissä uudelleen elämänsä parempana,

jalompana, jatkua heidän kauttansa tulevissa sukupolvissa, ottaa siten

elämällänsä osaa koko ihmiskunnan pitkäjaksoiseen kehitystyöhön."

"Essi?"

"Niin, minä. Minä kaipaan sitä niin, jokainen verisolu minussa elää

sitä varten, kaipaa sitä kanssani. Koko väräjävä, elävä ruumiini on

kuin pyhitetty sille, on kuin se odottaisi, odottaisi vain!"

"Lapsi!"

"Minä kadehdin kaikkia äitejä, pidän heitä pyhempinä kuin muita.

Kurjinkin heistä on onnellisempi kuin minä. Ja kun näen pienen,

avuttoman lapsen ja otan sen syliini ja tunnen sen viattoman posken

vasten omaani, tunnen sellaista riemua, kuin olisin äiti itse, kuin se

olisinkin minä, joka olisin luonut sen elävän olennon, kuin se olisikin

osa itseäni, liha minun lihastani, veri minun verestäni. Mutta sitten

huomaan, kuinka köyhä minä olen, ja itken sydämessäni omaa tyhjää

elämääni, kun en saanut mitä muut saivat, kun elämällä ei ollut

tarkoitusta, kun ei ollut ketä rakastaa, kun en saanut pyhittäytyä

äidiksi. Itken, kun koko elämäni on hukkaan menevä kuin syksyn

kellastunut lehti, jonka tuuli repäisee puusta, elämästä ja hautaa

johonkin mätänemään. Niin koko ihmiselämä -- ei jälkiäkään enää.

Toisten lapset tulevat ja tallaavat haudan. Ihminen oli vain pientä,

omaa olemistansa varten, ja siinäkään ei tyydytystä saanut, kun

rinnassa paloi alituinen kaipuu."

"Sinä -- sinä --"

"Tekeekö sinulle pahaa, Helga?"

"Ei, puhu vain. Sinä olet niin hyvä. Sinä olet puhdas ja kirkas

ajatuksissasi. Sinulla on uskoa ja rakkautta elämään, et pientä

nautintoa olemassaolostasi kaipaa, tähtäät kauas. Mutta jos minä

sanoisin, sanoisin, että se on lapsen kaunista uskoa vain. Miksi

ihmisen tarkoitus olisi jatkuvassa elämässä? Mitä varten koko elämä ja

kehitys? En näe mitään lopputarkoitusta, en päämäärää. Eikö ole sama,

oliko vai oli olematta, sama jatkuiko vai ei? Onhan ihminen itseänsä

varten, mutta mitään rakkautta tähän olemiseen ei minulla ole, ei ole

ollut mitään, joka olisi minut siihen oikein kiinnittänyt, ei

työnikään, sekin oli keino vain. Teillä oli ensin kotinne, rakkautenne

siellä, perhesiteenne. En ole koskaan niitä tuntenut, ulkoapäin katsoen

näyttävät ne itsekkäiltä, kahleilta, jotka sitovat ihmisen paikallensa,

estävät liikkumasta vapaasti. Sitten oli teillä rakkautenne. Etsin sitä

kerran hammasta purren, luulin siinä onnen piilevän, ja näin, ettei

rakkaus ollut mitään, ei mitään."

"Helga!"

"Niin, ei mitään, se oli ihmispienuutta vain, ihminen painuu mieluummin

mukavuuteen ja lämpöön, tiedän itsestäni, sillä elämä suurena ei

lämmintä suinkaan ole. Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa

ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi,

olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole

näkemään ja tuntemaan totuutta oikein. Tarvitaan niin paljon kaikkea

pientä, niin monia uskoja elämästä, monia uskoja elämään. Ja niitä on

tämäkin sinun uskosi ja rakkautesi siihen ja sen kehitykseen. Se on

niin kaunista, mutta minulle vierasta, se tuntuu niin korkealta ja

pingoitetulta, mutta kenties minulle vain siksi, kun olen saanut katsoa

elämää sinänsä kasvoista kasvoihin."

"Et käsitä sitä tunnetta, Helga. Se tulee joskus vielä sinullekin."

"Minulle? Ei koskaan!"

"Miksi ei voisi. Jos tulet äidiksi. Jokainen ajatteleva äiti rakastaa

lapsessaan tulevaisuutta. Jokainen äiti rakastaa."

"En usko, että jokainen. Ellei muutenkaan rakkautta ole, ei sitä ole

lapseenkaan."

"Täytyy olla, Helga, se on luonnon laki!"

"Mutta jos ihminen on niin kaukana luonnosta, että siinäkin suhteessa

on sen laki rikkoutunut."

"Ei voi, se on mahdotonta. Et osaa sitä vain ajatella, kun et ole ollut

äiti."

"Oletko sinä!"

"Olen kuvitellut."

"Mutta minä tiedän sen, sillä _minä olen ollut äiti_."

"Sinä -- Helga."

"Niin, _minä_, minä olen ollut äiti."

"Helga, minä en --."

Hän ei löytänyt sanoja. Että hän oli tahtomattaan pakottanut ilmi

toisen salaisuuden!

"Ei tee mitään, rakas lapsi, ei mitään, en minä siitä, olen saanut

tottua kaikkeen."

Ääni oli särkynyt.

"Mutta lapsi?"

"Niin, on siellä, maailmalla."

"Hyvä Jumala, sinä voit jättää lapsesi, Helga, oman elävän lapsesi."

Sanat vihloivat terävinä.

"Voin jättää, minä voin jättää. Enhän minä voi lakata itse elämästä

hänen tähtensä. Minulla on elämäni, maailmani, enhän minä voi astua

sinne hänen kanssansa, en voi jättää kaikkea. Älä itke, Essi, sillä on

hyvä siellä, parempi kuin tällaisen äidin luona. Siitä tulee ihminen

siellä, vaatimaton, joka alkaa elämänsä taistelun alusta. Eihän minulla

olisi kuitenkaan mitään annettavaa hänelle, kun olen niin köyhä, niin

köyhä, kun olen tullut sellaiseksi, kun elämä on kuluttanut, ettei

mitään enää voi tuntea, ei rakkautta, ei edes pienelle, pienelle

lapsellekaan."

Ääni värisi repaleisena.

"Rakas Helga, olet kärsinyt ja kadottanut paljon elämässä."

"Kenties en mitään. Eikö se liene yhtä kylmää ja tyhjää itsessään

aina."

"Helga, anna se lapsi minulle tänne. Minä rakastaisin, koettaisin --"

"Ei -- ei!"

Hän kirkaisi, kuin olisi häntä puukolla pistetty.

Kuului vain nyyhkytystä.

He itkivät molemmat, sylitysten.

He itkivät kauan.

Pimeä oli tullut sillä välin, sankka ja musta, mutta he eivät tienneet

siitä mitään, he katsoivat vain oman sielunsa synkkään syvyyteen,

tunsivat sen pohjattomuuden, mittaamattomuuden.

Eivätkä he huomanneet, kuinka tähdet syttyivät taivaalla, kuinka

pimeälläkin oli oma valonsa.