"Kas, Taustanmökin Annastiinako se?"
"Niin, eipähän ollut tunteakaan."
"Eihän tuota, kun olette niin muuttunut. Sitä kuuluttiin jo naimisissa
oltavan."
"Johan sitä kappaleen kolmatta vuotta, siinä kekrin seutuun kun näet
vietiin."
"Ja onnellisia ollaan?"
"Ka, mitenkäs muuten, onnellisiapa vainenkin, mikäs siinä."
"Sattuuhan joskus onnettomastikin käymään."
"Sattuupa vainenkin, vaan eipä se, kun järkevästi pelaat, kun miehen
mieliteko kerta lie, niin katsot eteesi, minkä otat, et nyt aivan
kunnotonta toki, ja sitten kun et heittäydy heti miehen hartioille,
vaan teet itsekin työtä, minkä aika myöten antaa ja kynnelle kykenet,
etkä riitoja rakentele, niin mikäs auttaa, mistäpä hänkään toraisi."
"Mitenkäs se Annastiina yhtyi siihen hyväänsä?"
"Yhtyyhän sitä aina, kun siinä mökilläkin isävanhan vielä vaimottua
piti -- hänkin vanhoillaan vielä vain, olisi tuon jo tuoltaan uskonut,
vaan eipäs vain -- ja kun veljelläkin tuntui olevan ne kauppansa
käymässä, niin ajattelin, että kiertyy tässä yhteen mökkipahaan liian
monta vaimoista ihmistä -- ja mikä niiden vieraiden kanssa sitten -- ja
eihän sitä työtäkään riitä. No, mitäs, otin heitä kihloja kolmetkunta
minäkin, ja kun tään karvarin sanoivat työtätekeväksi ja siivoksi, niin
ajattelin, että tottahan tuo yhden vaimon itsellään elättänee, ja
silloin sitä pappiloihin, eikähän se odottamalla parane, kun ottaa,
niin ottaa."
"Mutta jos olisi ne toiset olleet parempia?"
"Mikäpä heidät tiesi, kun takakyliltä olivat. Mies on mies tämäkin, ja
oli tällä rahojakin koko joukon neljättä sataa. Tarkka ja hiljainen
mies. Hyvä kaikki, kun jaksat vain siellä verstaassa apuna olla, sen se
tuntuu tahtovan, kun on siinä sitä työnkin puolta niin, ettei kun tekee
kuin mitähän. Sitten katsot lapsiasi siinä välillä ja kohennat,
mitäpähän vähän kohennat, etkä tyhjästä äyskäröi, niin eipähän toinen
ihminen toiselta mistä enempää voine vaatia."
"Taitaakin se Holopainen liikoja vaimoltaan vaatia. Pitää sitä toki
miehisen miehen jaksaa vaimo itsellään elättää. Ja onhan sitä työtä
lapsissa ja askareissakin."
"Onpahan sitä, onpahan sitä työtä niissäkin. Vaanpa on se leipäkin
siinä elinaikuinen, ja kun huonoksi tulet, niin hoitaa."
"Olisihan se Annastiinakin, niin rivakka kun on, elänyt sillä
työnteollaan aivan rempseesti ilman miehelle menemättä."
"Eipä sitä lähde kylän töissä kiertelemään, parempi se on omalle
miehelleen."
"Olisipa huolettomampi naimatonna."
"Ainapahan sitä huolettomampi. Mutta on se niinkin tämän talonpoikaisen
kansan, että naimisissa sitä olla pitää. Kun ei ole meillä niitä
muitakaan hempeyksiä niinkuin herrasväkilöillä, niin kyllä sen miehen
edes pitää. Se on niin aina parempi, sitä on kuin turvansa takana ja
pitääpähän huolen lapsistaan."
"Mutta jos ei ollenkaan rakasta ja menee naimisiin --"
"E-he-he-hee", Annastiinaa nauratti, se tuntui hänestä niin
hullunkuriselta. "Rakasta, ehee, eihän me koulunkäymättömät ihmiset
niistä lirkutuksista. Mennään vain, jos on meno työnä. Se on tämän
raakasen kansan laita niin, että jos rupeisit siinä vielä rakastelemaan
ja vitkastelemaan, niin menepäs tiedä, miten vielä kävisi. Se on
toista, kun ollaan hienompata lajia alunperin, ja on aikaa, niin mikäs,
lystihän se on sitä venytellä."
Mutta sitten koetti hän vähän niinkuin korjaella sanojaan ja jatkoi:
"Vaan kyllähän sitä sitten ajanpitkään, kun muilta töiltään joutaa,
rakastaa minkäpä rakastaa, jos mies ei ole hyvin jörökki."
"Vai niin. No, minkäslainen se Holopainen?"
"Mikäs, hyvä mieshän se Holopainen. Kyllä sen kanssa toimeen tulet.
Eikä tuo viero minua eikä lapsiakaan."
"Vai ei lapsiakaan, montakos niitä Annastiinalla on?"
"Kaksihan niitä kerkesi jo olemaan, mutta se toinen haudattiin jo tässä
kolmannella viikolla."
"Vai niin, mihinkä tuo kuoli?"
"No, kahtensa kun olivat siellä tuvanpuolella, niin miten lie saattanut
tulta vaatteisiinsa, raukka, ja minä olin Holopaisen luona verstaassa,
ja siitä kun paloi niin tönköksi, että oli kuin tuo yksi karstainen
puupökäle, eikä jaksanut siitä enää elämään virota, kyllä se piti
olla."
"Lapsiparka, olipa se surkeata, kun näet kuolema noinkin sattuu! Eikö
teistä ollut hirveän ikävä?"
"Ikäväpä vainenkin. Vaan minkäs sille teit. Mikä on sallittu, se on
sallittu. Niin hyväjuoninen lapsi vielä sattui olemaan, istua nyyhkötti
nurkassa juonimatta, kun vain vähän vitsalla peloitteli. Holopainen
itsekin sanoi, että olisi sen pitänyt, sen lapsen."
"Ja Holopainen, suriko tuo hyvin?"
"Mitä lienee tehnyt. Tottahan tuo, omansa kun oli. Vaan eihän se tämä
työkansa jouda paljon suremaan, vaan itkuksi se minulle pani. Kyllä se
niin repäisee sydänalaa, kun menepäs sellainen kaunis ja veres ihmisen
alku ihankuin tuo yksi karstainen puupölkky mustaksi ja tönkäksi vain.
Kyllä se pitää käydä, kun sitä äidin mielellä vielä katselee. Niin
sanoi itse ja kieloitteli minua, että älä tuota niin sure, tullut on
tulleilleen, ja tallellapahan siellä tyttöriepu lienee, niin sanoi, ja
iltasella, kun minulle muistui vielä mieleen se lapsi ja tuntui niin
oudolta sydänalassa. Niin sanoi, että kyllä tässä vielä lapsista
tarpeesi saat, jos monta tulee, niin mikä niitä kaikkia elättääkään.
Vaan ikävähän minusta siltä oli, kun se on oma lapsi kuitenkin aina oma
lapsi, niin olisi hänet pitänytkin, kun kerta oli, vaikka hoitamistahan
niissä on, se on tietty, etenkin kun sitä muun työsi lomassa teet."
"Oikein se onkin Annastiina laihtunut ja kuihtunut. Näkee, että on työn
äärellä käyty."
"Laihtuuhan sitä lasten kanssa ja kuihtuu, kun on jo se hempein aika
ohitse. Ja kun se on tämän ihmisen elostus alusta loppuun sellaista,
että riehkaise vain, jos ajatus niinkuin pystyssä pysyä. Ja jaksaahan
tämä pitää taivaltaa tämä matkansa niin yhden kuin toisenkin. Niin, ja
mikäpäs on jaksaissa, eihän tämä mikä niin mutkikas, tyhjää se on
heittäytyä jaksamattomaksi nuorten ihmisten, käypihän se vielä kuin
ikään tanssissa, kun on terveyttä. Kun se loppuu, minkäs teet. Kun et
jaksa, niin et jaksa, aika aikaa kutakin. Ja loppuuhan se kerta aikakin
ja loppuun jaksamiset. Ja jospa tuota olisi silloin niinkuin kevennystä
mielelle, kun olisit tehnyt, minkäpä olisit kohdaltasi voinut, ettei
tuosta edes jäisi karvastelua mieleesi, ettei tullut ajallaan
koetetuksi sopiutua täällä, eikä olluksi niinkuin rauhaan sopii. Se on
sitten näet ollutta ja mennyttä koko ihminen."
"Niinpähän se lienee."
"Niin, niinpähän se lienee. No, hyvästi sitten. Se Holopainen jos mitä
nyt, kun minä vain pikimmältään asialle pistäysin."
"Hyvästi, hyvästi!"
Ja Annastiina läksi mennä kapristamaan mökille päin, niin että kannat
vain vilahtelivat lonksavista lipposista.