Berta syöksähti sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät paloivat.
"Antakaa lasi viiniä", kähisi hän. "Antakaa pian!"
"Johan", sanoi Anna Maria miehellensä, "hae!"
Johan toi viinikarahvin ja juomalasin, johon kaatoi.
Berta joi, kaatoi itse uudelleen, joi senkin ja painui sohvaan
istumaan.
Toiset katsoivat äänettöminä.
Punaiset pilkut olivat kohonneet Bertan kalpeille kasvoille, suupielet
olivat vääntyneet katkeroiksi, mutta silmien hurja välke himmeni
hiukan.
"Olin tukehtua", sopersi hän.
Toiset eivät saaneet sanaakaan suustansa.
Sitten kysyi Anna Maria arasti:
"Mikä sinulle tuli?"
"Mikäkö tuli! Onni, mies tietysti, ha-ha-ha-haa", hänen naurunsa särki
korvia, vihloi sydäntä.
Pitkät, laihat sormet tarttuivat uudelleen viinikarahviin, lasi
täyttyi.
"Juo, kun janottaa. No, maljani, vaikkapa hautajaismaljakin. -- Noo,
rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki."
Hän joi.
Sitten ponnisti hän toisella kädellään sohvan selkänojaan ja koetti
nousta ylös, mutta putosi takaisin istualleen.
"Ette moiti. Ei sovikaan. Miksi moittia. Kuka täällä ei osta ja myy?
Sanokaa. Ja kuka kerskaa, että sai mitä ikänsä odotti? Saiko Johan,
saiko? -- Et sano. Ei sovikaan. Ei saanut, kun ei ollut. -- _Kun ei
ollut_. -- Mutta kun mies on sellainen ja kun on mentävä, niin,
rakkaat, tulkaa, _onnitelkaahan_ toki!"
Hänen harrottavat silmänsä pysähtyivät vuorotellen molempiin, joita
kammotti se katse.
"No, ettekö tule, ette tahdo, ettekö suo muille? Te, te, te kaksi
samanikäistä, onnellista. Te rakastitte -- hellästikinkö, kuten
kirjoissa rakastetaan -- suutelitte toisianne silmille, ja kaikkea
sitä, sitä hellää, _saatanallista valhetta_. Oo, Anna Maria, Anna
Maria, te olitte onnellisia, älkää kieltäkö sitä. Sitähän minäkin olen
etsinyt ja kaivannut. Eipä tullut, ei tarttunut, karkeata oli, matalaa
-- Ennen oli, ennen, olin lapsi, oh-hoh-hoo", ei erottanut, oliko se
naurua vai itkua.
"Lapsi, lapsi olin minäkin, lapsi. Ja tiedätkö, _kuinka se viaton voi
rakastaa, tiedätkö sitä, Johan, sinä Johan, Johan, tiedätkö sitä_ --"
Hän huusi ja väänsi käsiänsä. Sitten raukeni ruumis
suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen, itkuun ilman kyyneliä.
Hän ei jaksanut enää pidättää. Ruumis nytki vain. Hän itki nyt, itki
niin, että olisi luullut sydämen halkeavan.
Mutta se ei haljennut.
Anna Maria oli unohtunut paikoilleen, seisoi siinä kädet ristissä,
tuska väsyneillä, lautumaisilla kasvoillansa.
Mutta Johan istui allapäin, pää nyrkkien välin puristuneena.
Olihan se Berta, jota hän ennen itsellensä ajatteli, ennen, ennenkuin
toinen sattui.
Olihan se Berta, Berta, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu,
Berta, _hänen oma, rakas Bertansa_!