He olivat jo väsyneet. Oliivia oli heittäytynyt lepotuoliinsa. Kädet
olivat ristissä pään takana. Vartalo lepäsi sujavana. Toinen jalka
ojentui keveästi toisen päällä.
"Kuinka sinä olet paikallasi siinä, Oliivia, silmät noin, ja tukassa
taas noituutta."
"Vai niin", sanoi Oliivia välinpitämättömästi.
"Muuten sinussa on jotakin, jotakin, odota -- antiikkia ehkä."
"Antiikkia, eipä se sovi."
"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja
iho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän
sitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään
olisi ollut."
"Mikäs olisin ollut?"
"Mikäkö! -- Hetaira tietysti!"
Oliivia liikahti:
"Mistä päättäen?"
"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin
silloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt."
"Hetaira! Ehkä olet oikeassa. Ja oletkin. Saat anteeksi!"
"Tietysti."
"Ja saat mennä!"
"Niinkuin vaadit."
"En -- ajattelen, kun olet jo väsynyt."
"Kuten ajattelet." Hän painui Oliivian puoleen.
"Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä." Oliivia ei nostanut katsettaan.
"Ja kiitos tästäkin illasta!"
Oliivia hymähti. Voi lähteä niin helposti hänen luotansa, voi jättää
hänet, nyt, kun hän haluaisi pitää häntä! Eikö tuntenut sitä? Harvoin
hän sitä niin halusikaan.
"Antaisit minun olla vielä luonasi?"
"Miksi, sinuahan väsyttää", vastusteli Oliivia.
"Minä tahtoisin, sinun noituutesi --"
"Oo!"
"Saanhan -- anna, hetkinen edes. Minä jään luoksesi", hän katseli
Oliivian kasvoja, jotka näyttivät liikkumattomilta, katseli
alaspainettuja silmäripsiä, joiden takana elämä näytti asuvan.
"Jää, jää", Olivian ääni tuli yhtäkkiä monivärisenä kuin sateenkaari,
kätkien hänen salaiset, moniväriset halunsa.
"Jää", kuiskasi Oliivia vielä, "jää".
"Etkö sinä rasitu?"
"En."
He lämpenivät taas. Oliivia tunsi, kuinka toisen sydän alkoi uudelleen
sykkiä, kuinka kevyesti hän nosti hänet, kantoi häntä. Oliivia kuiskasi
hänen korvaansa. Hänen hyväilynsä tulivat ohuina, viattomina kapeiden
huulien välistä. Katse vaihteli kevyenä ja hellänä, mutta oli aina
jonkin verran pidätettynä, niin että sen olisi voinut ikuistaa millä
hetkellä tahansa, eikä siinä olisi ollut koskaan liioittelevan
vastenmielistä.
Hän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot
toisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä
kirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää
kyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos
parempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän
siitä nautinnosta yksin välittänyt.
Vai välittikö?
Välitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi
muuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin
välttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä.
Hän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita
toista ja sitten viskata hänet pois!
Aikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi
kyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet,
mutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa
eikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi
hänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni
itseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi
elävällä hengellä.
Ja sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka
tyhjää elämä ilman häntä.
Silloin tietää toinen, että on arvoa hänelläkin.
Ja huutaa häntä.
Mutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi
uusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.
Niin koko elämänsä!
Oo, hetaira!
Miksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen,
melkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt
kaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja
kulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua --.
Ilme oli vaihdellut Oliivian kasvoilla. Hän hymähti taas ajatuksilleen.
"Oliko katkerakin ajatus?"
"Oli jokseenkin, mutta älä sitä kysy, en sano kuitenkaan", vastasi
Oliivia.
"Sinä olet suora."
"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan
valhetta yhtä paljon", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän
keveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.
"Sinä olet kokonainen kuitenkin."
Oliivia vaikeni.
"Sinä olet ainoa laatuasi, minun kun olet!" Hän tarttui Oliivian
käteen.
"Oh!" Oliiviasta tuntui vastenmieliseltä.
"Oliivia!"
Tyhmä -- jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki
olivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän.
Miksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä
perille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina
vain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen
vaihtaa.
"Oliivia!"
"Oh, en välitä", sanoi hän terävästi ja jatkoi lujasti:
"Sinäkin annat pettää itseäsi."
"En ymmärrä --"
"Et!"
Oliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen
katsettaan ja hillitäkseen itseään.
"Sinä olet omituinen, Oliivia. Ei sinusta aina saa selkoa."
"Ei saa. Ei ole tarkoituskaan. Pitäisikö sinun selkoa saada?"
"Minun, sitä sinä kysyt", toisen katse välähti jo. "Tiedäthän sinä,
mitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja
sinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne
milloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?"
Oliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes
suuttua. Turhaanhan hänkin -- mitä se auttaa -- hän katui jo --
"Mitä sinä huomaat", sanoi hän pehmeästi. -- "Ei", hän ojensi kätensä,
"ei olla pikkumaisia enää, eihän olla --"
Toinen ei päässyt tasapainoon vielä.
"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua." Oliivian
äänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin
kömpelön totiset.
"Mutta rakas ystävä", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta
se voitti.
"Oliivia!"
"Niin, sinä paha!"
Oliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta
toisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa,
itsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.
"Anna anteeksi!"
"Kuka pyytää, en tunne", sanoi Oliivia.
Hän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta
puhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota
toinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.
"En näe. Kuka se on?"
"Oma lapsesi."
"Onko?"
"On, oma."
"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista
välitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon,
että silti voi pitää siitä."
"Pitää, pitää", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän
nähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.
"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo." Oliivia silitteli
hiljaa hänen hiuksiansa.
"Ei tahdo!"
"Muita maailman ihmisiä, joista voisi enemmän pitää." Ja hän kuiskasi
vielä kapeiden huuliensa välistä:
"Ja sanokoon, että rakastaa sitä paljon", silmät sulkeutuivat taas,
"paljon, yli kaiken muun maailmassa."
"Paljon, paljon!"
Ja nostaen Oliiviaa riemuitsi hän:
"Yli kaiken, yli kaiken!"
"Vähä aikaa."
"Ikuisesti -- jumalani!"