Suutele vielä kerran hipiääni, kevään tuuli, hyväile polttavaa otsaani,
keveä hengetär, ennenkuin nuoruuteni minut jättää! Kierrä kerran vielä
raukka rintani ja pehmoiset hyvästit suo sydämelleni!
Sillä nuoruuteni jättää minut... jäähtyy tulinen, hehkuva henkeni,
tylsyy sydänparkani ja mieleni jäykistyy. Jättäisitkö, kevään hyvä
hengetär, minut hyvästittä, kun parhaat voimani sinulle uhrasin ja
nuoruuteni unelmat vaalealle taivaallesi uskoin.
Sillä kevättä toivoin eloni tiellä ja siksi sille parhaat lauluni
säästin ja rennoimmat nuoruuteni voimat annoin. Jätänkö kaiholla
nuoruuteni? Olenko ilolla siirtyvä uuteen, tuntemattomaan aikaan?
Mikä on nuoruuteni ilo ja mikä oli taistelujeni, toivojeni, unelmaini
palkka?
Iloton ja pettävä olit, nuoruuteni. Voimani, toivoni, työni ja tarmoni
annoin. Sain särjetyn sydämen palkakseni, mustan mieleni ja tiedon
siitä, että nuoruuteni oli hukkaan kulunut.
Et suonut, nuoruuteni, minulle onnen päivää. En nähnyt häntä, jota
lupailit ja jota etsin. Lemmetön olit, nuoruuteni, niin jäisen kylmä ja
jäisen jäykkä. En kuisketta kullaltani kuullut, eikä sydämeni koskaan
lemmen aamulaulua laulanut. Aavistit, nuoruuteni, kaipaavan ikäväni,
tiesit sydämeni tuskan, mutta aina kiersit hänet, jonka toivoin tuovan
päivänpaistetta rintaani. Välisti veit lähelle ja uskottelit jo olevani
ihanteeni vieressä, kiusasit sydänparkaani ja härnäsit herääviä
toiveitani. Sillä ne eivät olleet oikeita kuvia nuoruuteni pyhästä
ihanteesta. Ne olivat kimaltelevia, pahoja perhosia, jotka yöksi
kuolevat ja aamuisin heräävät...
Nuoruuteni! Kun näin päälläni kaukaisen siintävän taivaan ja edessäni
avaran maailman, muistatko, mitä toivoin ja mitä lupasit? Niin
korkealle kuin käskit, panin toiveeni, ja niin kauas kuin maailman
ääriä oli, unelmani uletutin. Se oli teräksenkovaa voimaa, rautaista
tahtoa ja haaveilevaa toivetta ikuisesta lemmestä ja elämänonnesta.
Missä olet nyt, nuoruuteni, missä olette, toiveeni ja suuret unelmani?
Teräksinen voima kului kovassa taistelussa, ja rautainen tahto pehmeni
pettymysten aallokossa. Erämaa jäi sydämeeni, ja kuloksi kuivuivat
sydämeni kukkaset.
Miehuutta uhkui mieleni, paisuvaa voimaa suonissani tunsin ja sinne
pyrin, kunne unelmani vetivät. Mutta aina oli taloton taival edessäni
ja kupeillani kuumat asteet. Aina kallio siinä, jossa luulin lammen
silmän päilyvän, aina vastale siinä, missä piti olla vuolas virta, ja
kivi siinä, jossa pehmoista helmaa toivoin...
Kallio mursi voimani, vastaleessa nuoruuteni parhaat päivät hupenivat,
ja kivellä illoin itkin, kun kaivaten kultani pehmoista helmaa
odotin...
Miksen nyt ilolla jättäisi nuoruuttani, joka paljon lupasi ja katkeran
muiston jätti jälkeensä! Miksen iloiten luovu kiipeämästä vastaletta ja
kapuamasta kaljua kalliota?
Sanon sinulle hyvästi, nuoruuteni, lemmetön ja kylmä. Hellitän
joustavan mieleni toiveista ja unelmista ja viskaan hyistä hyhmää
haaveilleni...
Mutta vielä on tylsyneen sydämeni kammioissa aavisteleva, tuskallinen
kaipuu. Se ei ole raju eikä rauhaton, ei vimmaa täysi eikä salamoiva.
Se on kuin tumma, tähdetön talvinen taivas, joka kertoo valoa
tuntemattomista maailmoista...
Valoa vartoo aavisteleva kaipuuni, onnea kärsivä sydän ikävöi. Tuletko
koskaan?
Tule hetkeksi ja anna minun kerran tuntea tuulahdus elämän suuresta
onnesta... anna aavistus ihmiselämän onnen päivistä...!
Minä olen sinua varten säästänyt kaiken hellyyteni ja parhaat sydämeni
tunteet. Tahdon verhota sinut kaihoni vaipalla ja rakastaa sinua niin,
että saat tuntea nuoruuteni voimia... Nyt minä sinua enimmin kaipaan,
kun pettyneenä kivelle pääni kallistan. Tule, salli minun kertoa
kuluneen nuoruuteni päivät, lupaa itkeä ja ikävöidä...
Olen sinut nähnyt, olen ohitsesi kulkenut. Silmiesi syvällisessä
loistossa luulen nähneeni sen maailman, jota ikävöin. Luulen sinun
säälivän ja surkuttelevan... Olet unieni suloinen enkeli, pimeiden
öiden valo ja päivieni elinvoima. Olet hyvien henkien lähettämä sitä
vartoomaan, kun nuoruuteni menetän ja puhallan haaveeni pois.
Voiko sydämesi koskaan aavistaa, mitä nuoruuteni vei ja mitä vielä
toivoin?