Mihinkä he minut haudannevat? Tahtoisin valmistaa hautani, tahtoisin
itse sen kukittaa, ennenkuin mullaksi murenen. Tahtoisin elää ja kuolla
yhtaikaa, että näkisin, kiertävätkö linnut hautakumpuani ja kuka
kukkaset kuihduttaisi.
Omassa kaukaisessa Pohjolassani soisin luitteni lahoavan ja hautani
olevan jokiahteella. Siihen kuuluisi virran veisuu ja muuttolintujen
siipien suhina. Siihen näkisin tulvan nousevan ja jäiden röykkiöinä
puskevan rantatörmälle.
Siihen kalmistoni etelärinteelle, josta lumi keväisin ensiksi sulaa ja
josta kauas näkyvät pitkä petäjä ja voimakas kuusi, hautani kaivaisin
ja valmistaisin. Omalla laillani sen sisustaisin ja omaan malliini
istuttaisin puita sen ympärille. Koivu, joka pääni puolessa kasvaisi,
olisi valkoinen morsiameni, jota eläessäni turhaan etsin. Pitkä petäjä
olisi isänmaani ja voimakas kuusi vankka turvani. Mutta pihlaja
jalkaini juuressa olisi kuva omasta lyhyestä ja pettyneestä elämästäni.
Olihan kerran urpu puhjennut minunkin toivoissani, oli lehteen käynyt
lyhyt onneni, ja yhden illan näin valkoisia kukkia eloni tyhjällä ja
santaisella polulla...
Siihen he minut upottaisivat, loisivat multaa arkulle ja silittäisivät
sijan jaloillaan...
Mutta puuni he jättäisivät rauhaan ja unohtaisivat pian, missä alaston,
ruohoton hautani on.
Voi, eivät aavistaisi, että tiesin hautaani, kuinka vaihteli siellä
päällä kesä ja talvi. Kuinka kuulin lintujen keväällä tulevan ja
laulavan haudallani omissa puissani, kuinka näin koivun urvun
puhkeavan, tulvan nousevan joessa ja jäiden puskevan törmän päälle...
kuinka se ruohottui, tuo santainen hautani, koivu vesoittui ja pihlaja
kävi kukkaan...
Ja kuinka kului kesä, ja päivä aamuisin heitteli kultiaan orvolle,
ruohottuneelle haudalleni... kuinka siitä kulki väkeä ohi suurina
juhlapyhinä, Perttulina ja Mikon sunnuntaina... ja silmäsivät koivua ja
pihlajan punaisia marjoja ja kuloksi kuivettunutta ruohoa... eivätkä
enää muistaneet, että siinä on rauhallinen, ahdas ja pimeä kotini...
Mutta talven tullen tekivät siitä jänikset vasiten polkunsa, kun
kirkkoaidan takaa metsästä tullen taloja lähestyivät. Ne kulkivat siitä
kahakäteen talviaamuina ja palasivat illan hämärässä. Haudallani
viivähtivät tullen mennen... kuuntelivat hetkisen ja tuuppivat kuusien
juuritse suuren salon vapauteen. Ja polkivat tiensä auki keväimeen asti
ja poistuivat vasta kun yöt kävivät valoisiksi.