Orpona kuljin, orpona elin, orpo ja koditon olin. Laulelin
metsätielläni talviaamuina ja keväillä kaihoni sinertävälle taivaalle.
Aina oli mieleni raskas ja olentoni vapisevan valju.
Kuuntelivat ikävääni totiset kuuset ja taivaan sini suli sieluuni.
Mutta kanteloni ääni oli kaipaavan surullinen ja murhetta se tiesi
kertoa. Ei kukaan tiennyt laulujani eikä kukaan kanteloni äänestä
arvannut, että soittoni oli suruista tehty, murehista muovaeltu.
Lempeänikö etsin?
Häntä etsin ja haaveksin. Hain sinua kultakutrista, jonka unissani näin
hyvin kaukana etelän usvain takana. Sepitin tarinan lemmestäni ja
kaiken kaihoni kerroin -- sinua varten.
Mutta yhtä kaukana kuin oli kesäisen taivaan keveä poutapilvi, yhtä
kaukana sinäkin leijailit, loitompana etelän usvia, kauempana kapenevaa
kaukaisuutta. Et itkevää ikävääni tiennyt etkä tuntenut laulujeni
lämpöä.
Etsin sinua kaikkialta, odotin ja arvaelin.
Kesäisin luulin sinun tulevan kuin laululinnutkin. Luulin kuulevani
äänesi... ja sydänparkani vavahteli ja pitkä suruni lieveni. Mutta et
ollut sinä, ja suruissani näin päivien taas lyhenevän ja pimeän yhä
pitenevän. -- Talvi-illoin sinua muistelin, kun veistelin sauvointa
vesille lähteäkseni. Sillä vetten takana olet ja odotat noutajaasi ja
hänen purtensa purjeita siintävältä selältä etsit. Minä tulen heti, kun
vuolas virta luo jäiset kahleensa, lasken meren suulle, josta aukeaa
avara ulappa... sieltä näkyy kaukainen maan ranta, jonka kuusien latvat
tänne häämöittävät. Valkoiset purjeet purteeni panen ja sen keulaan
onneni lipun.
Uskon sinun rannalla seisovan ja odottavan... luulen hennon vartesi
näkeväni, varron huivisi huisketta... Mutta kaukaisen maan ranta on
karu ja kallioinen ja kuusikko vieras mieronkulkijalle. Et ole
rannalla, et näe purteni valkopurjeita etkä onneni lippua sen
keulassa...
Siirryn pois muille vesille ja kuljen kunne tuuli ajelee. Samahan mistä
sinua etsin, ja samahan missä ilottomat päiväni kuluvat...
Mutta joudunpa vielä mantereelle, jonka toisessa laidassa kuului olevan
herttainen maailma ja laulujen ikuinen koti. Sen mantereen poikki minun
täytyy vielä pyrkiä, sillä sinne haluni tekee ja siellä odottanet
minua. Vaikea on kulkuni, kuoppainen on maa ja metsä outo ja
usahteleva. Iltaisin on sakea usva ja aamuisin päivänpaiste niin oudon
ikävä.
Kuluu kesä, tulee talvi ja uusi kevät ennenkuin ehdin niille paikoin,
missä laulujen maailman pitäisi alkaa. Mutta laulujen kotia ei näy, ei
helkä kannel eivätkä kotoiset tuulet puhalla. Aukenee eteeni avara
meri, jossa kevään usva puskee ilmojen halki... niin rento ja mahtava
meri... Ei kukaan täälläkään tiedä sinusta kertoa...
Mutta vielä minulla on päiviä kulkea ja vielä on kaihoni yhtä raskas,
ja yhtä minulle, missä ilottomat päiväni päättyvät...
Kulkiessani joudun vielä kerran tutulle koskelle, jossa ärjyvien
aaltojen näen kilvan kiitävän, ja kuohujen partaalla laulelen orvon
elämäni laulua. Laulaisinko ilmoille syvän suruni ja hyräilisin mustan
mieleni kivikkorannoille vai muistelisinko hetkiä, joina sinut
löytäväni luulin?
Korkealla on taivaan vaalea sini, nurmi voimakkaan vihreänä vierelläni,
ja kaikki ilmat seisovat tyyninä. Ohitseni kiitää vuolas, vaahtoinen
voima, joka houkuttelee ja viehättää.
Oi jospa tähän vierelleni istahtaisit! Kuuntelisin äänesi liverrystä ja
nauttisin silmiesi loistetta. Sinun surusi olisi kaihoni sisko ja
sielusi tuntisi sen pitkän, kolkon tarinan ilottomasta elämästäni,
jonka sinulle kertoisin. Meidän sielumme sulaisivat yhteen, sillä sinun
surusi olisi minun onneni, ja meidän kummankin sydämeen uppoisi tieto
siitä, että pitkä, iloton taipaleemme on loppunut... Mutta koski jyskää
ja pauhaa ja virta vie ja viettelee... ja tuudittaa kuin uneen haaveeni
ja unelmani...
Ei lievene suruni, ei routa rinnasta lähde eikä sydänraukkani ikäväänsä
heitä. Et tullut luokseni, en kotiasi löytänyt, en polkua tiennyt, joka
olisi luoksesi vienyt. Eivät ainaiset ajatukseni löytäneet tietä
luoksesi eikä kanteleeni ääni korviasi tavannut. Ei kulkenut ilmojen
halki kaihoni etkä milloinkaan aavista, missä kuljen ja mistä sinua
etsin. -- Sillä sinä et tunne minua etkä tiedä missä kuljen. Ja siksi
jää lempeni aina orvoksi, orpona saan kulkea ja koditonna laulella.
Orvon haudan löytänet ja yksinäisen koivun sen pohjoispäästä.
Muistanetko silloin minua!