Sateinen ja harmaa oli syksy ollut, ja pitkä ja ikävä.
Kääntyi tuuli viimein pohjoiseen ja tuiskutti lunta lauantai-illasta
sunnuntaiaamuun asti. Ja mainio oli rekikeli, kun kehräspuuhun lumi
ulottui.
Pörhölän Matti heräsi ja silmäsi ulos, niin näki talven tulleen. Hän
ihastui ja sai kuin uutta elämää jäseniinsä. Pukeusi nopeasti ja veti
kengät vain lopalta jalkaansa. Ja riensi ulos naurussa suin.
Piika Maija vinttasi kaivolla vettä ja lauleli. Renki Heikki oli
kahdella sangolla vedenviennissä talliin ja kintut sipsuttivat yhteen,
raskas kun oli paino molemmissa käsissä. Navetan räystäällä tirskuivat
hottiset ja silmäilivät heinänkulmuihin, joita Maija oli nakellut
navetan edustalle.
Matti riensi juoksujalassa talliin ja puheli naurussa suin Heikille:
"Jopahan, kärpänen vieköön, tekikin talven. Jo minä ajattelinkin, kun
koko eilisen päivän hampaita paleli, että säänmuutos tästä tulee."
"Ja tulikin rekikeli heti, ettei routa vastaa", arveli Heikki.
"Joo."
Matti oli kuin eri mies, hommaili ja liehui, aikoi lähteä juoksijalla
ajamaan ja käski Heikin tarkoin siistiä Hurran.
"Tästä jo Rantalan Kustaa ajoi sivu Lennolla, että utukka nousi",
ilmoitti Heikki.
"Elä helkkarissa! Oikeinko talvitamineissa?"
"No tiu'ut, kulkuset soivat ja Lento mennä vilisti, että vilkkui."
Se lisäsi Matin intoa, ja semmoinen tuli halu ajelemaan, että
juoksujalassa piti kulkea. Ei se kumma ollutkaan semmoisessa
innokkaassa hevosmiehessä kuin Pörhölän Matissa. Kuuluisa hän oli
hevosmies ja varsain kasvattaja, ja aina ajeli juoksijalla. Mutta nyt
kun syksy oli ollut niin turkasen märkä ja likainen, tie kuoppainen ja
rapakkoinen, ei hän ollut viikkokausiin päässyt oikeata vauhtia
saamaan. Ei huvittanut ajeleminen ja ikävää oli. Hurra sai seistä
tallissa ja isäntä makaili alakuloisena pirtissä, odotti talvea ja
toivoi pääsevänsä laskettelemaan murakalle, että jää laulaisi.
Ja nyt teki mainion rekikelin, tuuli pysyi pohjoisessa ja päivän vinkka
etelässä. Siitä oli toivo pakkasesta ja varmasta talvesta.
Mutta hommatessaan sipikkaa ja talviajoneuvoja reilaan, Matti kuuli
vinkeää aisatiu'un kilkutusta tieltä...
"Kuka hemmetti siellä niin laskettaa?"
"Lukkari näkyy ajavan... niinkuin talvella ainakin... Kirkkoon menee."
Siitä lukkari löysäsi viimana ohi, ja surkeasti huiskui tiuku aisassa
ja vanha ruuna väänsi parasta raviansa, ja lukkari kuului
hauskemmakseen väliin kiljaisevan ja hihkaisevan.
"Olisin ehtinyt perään, niin olisin näyttänyt... olisin vilahtaen
porhaltanut ohitse", arveli Matti ja sai taas uutta ajointoa.
"Päästä kaikki hevoset pihalle jaloittelemaan", komensi hän Heikkiä ja
alkoi olla valmis lähtemään. Hurralle he nyt kaksin miehin kiinnittivät
aisaremmejä ja olivat innoissaan, ja kovasti hevonen näyttikin olevan
menomielellä ja virmalla päällä.
"Etkö sinä syö aamiaista ja minne sinä lähdet?" tiedusteli emäntä
Matilta, kuistin ovella seisoessaan.
Mutta Matti ei sanonut joutavansa syömään. Hän istahti juhlallisena
sipikkaan, suu tyytyväisessä vihellyksessä. Hurra kapaisi kujasta
tielle, että vilahti, mutta asettui kuitenkin pian, kun Matin taidokas
käsi oli ohjissa.
Hyvin hauskalta tuntui. Naapurissakin oli hevoset päästetty
pehtelemään, ja ne kirmasivat, häntä sulkana perässä, pitkin pihaa ja
pihasta pelloille. Kirkkoväkeä oli liikkeellä, ja tiukuja ja kelloja
helisi edessä ja takana, että nauratti.
Olipa Viinikan Juhokin kirkolle menossa, ajeli rennosti komealla
oriillaan ja saavutti Matin Reikälän kohdalla, kun Matti juhlallisesti
vihelteli Hurralleen ja koetti sitä tyynnyttää kävelemään.
"Pois alta!" huusi Viinikan Juho leikillään Matille.
"No mahtuu tänne!" sanoi Matti vuorostaan, mutta hyvillään ja
nauruissaan olivat molemmat ensi kelin vuoksi.
"Ja kun tämmöisen kelin teki!" huusi Matti Juholle.
"No sanos muuta. Oli tuo jo aikakin, ja tämä lumi pysyy maassa... ei
tule enää rospuuttoa... Kuuluuko mitään erinomaista?" huusi Juho
Matille.
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän kiinnitti hiljalleen ohjia, massautti
hienosti huuliaan, ja Hurra alkoi sotkea sakeammin...
Tiellä oli liikettä niin, että vastaantulijoita oli aina vähän väliä,
useimmat vain huvikseen ajelemassa. Vastaantullessa hihkaistiin ja
kiinnitettiin ohjia.
Kirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan
ajelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat
kumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli
kuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt
Ville oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.
Ja heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja
tunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja
kuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti
taukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:
"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran
on aisoissa ollut... Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa..."
Ja siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin
käymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen
varsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.
"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä
rekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme", innostui
Matti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.
"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit
saamme", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.
Villen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti
hoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi
perässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:
"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?"
Siihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan
pohjalla, vastasi hartaasti:
"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten
ole paremmissa ohjissa koskaan ollut."
Ja se tuntui Villestä hyvältä.
Komeasti ajelivat kylän läpi. Porvarin kujalla kimmastui Villen varsa
laukkaamaan ja vihkaisi vauhdilla, niin että tierat olivat Matilta
silmät puhkoa...
"Senkin puuhevonen ja tallajalka", noitui Matti, kun sai pysähtymään,
mutta Villelle hän huusi:
"Vähän huuliani, pöllö, menin massauttamaan, niin heti löi laukan.
Tällä pitää olla siivo ajo ja hellät ohjat... näin henkivireällä
hevosella."
Se taas tuntui Villestä hyvältä, ja Matti muisteli Villen nassakkaa.
Talojen kohdalla huudettiin heille:
"Hei, hevosmiehiäkin on jo ajossa... Näkyy olevan Pörhölän Hurra ja
Heiskasen juoksijavarsa... ja sipikalla ajavat."
Kun päästiin Heiskaselle, niin Matti alkoi siinä emännän ja renkien
kuullen kehua:
"On siinä Villellä sellainen varsa, ettei ole tällä perällä ennen ollut
semmoista. Mutta sen minä sanon, että älä sinä anna, Ville, tyhmien
sitä ajaa, sillä se on niin henkivireä, että pian on pilalla...
Turkanen, kun sillä on juoksijan jalatkin... Se hevonen tuo vielä
tuhansia kuin munavoita."
Ville kuunteli naurussa suin Matin kehumista, ja hyvillään oli
emäntäkin. Rengit kyllä näyttivät epäillen kuuntelevan Matin puhetta.
Mutta sisälle, peräkamariin, Ville käski Matin. Tarjosi ensin sikaarin
ja kaivoi sängyn pohjalta nassakan. "Otetaan tästä kylmiltään ensin...
kahvikin tulee heti... Näin ensi kelin kunniaksi."
Ja lopulta kävi niin, että he joivat Villen nassakan tyhjäksi ja Matti
vasta pimeän tullen palasi kotiin aikalailla humalassa ja rentona ja
hauskana miehenä.