Tämmöiset pitkät keväimet, kuten nytkin, ovat meille maamiehille sangen
ikäviä. On rehun puute, pohjoinen puhaltaa, ja jäät toljottavat
liikkumatta.
"Kääntäisi tuulen etelään päin..."
"Siinäpä se onkin... mutta ei käänny... Juhannuksesta kukaties."
"Ei kannata sitten kylvää."
"No ei."
Mutta siihen tulee vielä muitakin miehiä, kylän vanhempia
"merkkimiehiä". Sanotaan heillekin, että eipä näy kesäksi kääntyvän.
"Huomenna kääntää etelään... ruuna näkyi haukottelevan", tiesi
Juurrus-Antti, ilmanennustaja ja merkkimies.
"Ilmanmuutos tulee... vesisade jo huomenna. Kivi näkyy meidän kujalla
itkevän", laskee Viialan ukko, kauas kuuluisa merkkimies.
"Nöyrä sää tästä vielä tulee... meillä piehtaroi rakki, että karvat
pölisivät", oli Möttösen Laakus merkinnyt.
Kuunneltiin ja uskottiin. Sitten tuli Herralan Kustaa, suurviljelijä ja
muutenkin kuuluisa. Virnisteli pilkallisesti, arveli:
"Semmoiset merkit... vanha ruuna, kivi ja kissa... yhtä kuin tyhjä!
Mutta minulla on ilmantietäjä, joka ei valehtele ja tietää täsmälleen.
Mutta ei sitä olekaan joka miehen seinällä."
"Taitaa olla sellainen pyöreä kello kuin pappilassakin."
"Joo. Mutta tämä minun on paljoa parempi. Sen kenkkäsi Sitorovi. Minä
kun ostan siltä niin paljon."
Mutta nyt alettiin kiivaasti väitellä vastaan ja sanottiin Herralan
Kustaalle, että tietää huutia... eikä rupea valehtelijoiksi tekemään
maankuulujen merkkimiesten hyviksi tunnettuja merkkejä. Lopulta meni
joku Kustaankin puolelle, ja siinä nousi kina, ettei vertaa.
Joukossa oli Heiskasen Villekin, ja hän puolestaan koki selitellä omia
merkkejään, kiivaasti vastustaen Herralan Kustaan ilmantietäjää. Sanoa
öksäytti:
"Sade tästä tulee... mulla ajettuvat ikenet ja nokan päähän nousee
vesinoppa."
Se oli hyvin hauska kuulla, ja alkoi kuulua kova naurun räminä. Mutta
kesken kaiken huusi Herralan Kustaa:
"Lähdemme miehissä meille. Minä lyön vetoakin, ettei sada huomenna eikä
vielä ylihuomennakaan."
Lähdettiin siitä Herralaan, koska aikaa oli kyllin sunnuntai-iltana ja
jäät joessa liikkumatta toljottivat ja vihainen viima pohjoisesta
vinkui. Tahdottiin nähdä silmästä silmään sitä merkillistä
taikakapinetta, joka oli kaiken ilman tietäjä: tunsi, koska pouta
tulee, aavisti pilvisäät ja sateista oli aivan varma.
Kustaa itse toi sen pirttiin nähtäväksemme. Sen vakinainen paikka oli
tuvan seinällä kahden "potretin" keskellä. Se oli pyöreä kuin kello
viisareineen, mutta taulu oli outo, ja lasin läpi paistoi monenlaisia
vietereitä ja lankoja.
"Onpa se..."
"Onpa kyllä... nuo ne ovat sen aivot, nuo vieterit, jotka kimeltävät
kullalta."
"Jopa niin, mutta mikäs se tuo on?"
"No, no... ei siihen saa koskea eikä sormiaan tukkia. Muutoin se pitää
uskoa."
"Vielä särkyy."
"Mitähän ilmaa se nyt tietää?"
"Niin, ilmaako? Poutaa tietää. Ei sadetta ainakaan viikkoon vielä.
Vetoa lyön." Herralan Kustaa oli kovana.
Mutta Viialan ukko, joka oli kuuluisin ilmantietäjä näillä mailla,
kiivastuu, sylkee kouraansa ja tarjoo kämmentä Kustaalle.
"Tuoss' on... pannaan vetoa. Ellei tiistaina jo sada, olen minä
tapannut."
"Paljonko pannaan?"
"Kymmenen markkaa", esittelivät muut.
He lyövät vetoa. Ja kumpikin on varma voitostaan.
Ja me muut jakaannumme kahteen puolueeseen, toiset Kustaan, toiset
Viialan ukon.
Ja aika melu siinä käy.
"Kovin minun ikeniäni särkee... kyllä Herralan Kustaa menettää",
vakuutti Heiskasen Ville.
"Eikä ole Viialan kujakivi vielä milloinkaan tyhjään itkenyt",
arvelivat jotkut.
Ja Möttösen Laakus selittää:
"Meillä on niin varma merkki siinä rakkikoirassa, ettei paremmasta
apua. Se kun pelehtelee, niin jo, heinäaikanakin, saat alkaa kiireesti
luokoilla, tai sadekuuro kastelee heinäsi."
"Mutta onhan se teidän rakkinne jo umpisokea."
"Vaikka."
"Entäs meillä ruuna... ei varmempaa merkkiä mitään", uskoo
Juurrus-Antti.
Siitä sitten erkaannutaan. Jäät toljottavat joessa ja vihainen tuuli
puhaltaa pohjoisesta. Ja väitellään ja puhellaan, että saisi nähdä...
jahka jaksaisi tiistaihin elää.
Tulee maanantai ja vitkalleen kuin vasiten viivytellen vihdoinkin
tiistai.
"Etelälle näkyy liennettä kasvattavan, mutta tuulen henki on
pohjoisessa."
"Elä joutavia!"
Odotetaan tiistai-iltaan. Ei tule sadetta, ei poutaakaan, on nuoskea
pohjatuuli, joka tuntuu kulkevan itään päin.
"Huomenna sataa."
"Mutta sehän oli määrä, että tiistaina."
Ja tuomittiin asia miehissä niin, ettei kumpikaan vedonlyöjistä
tapannut.
Mutta kun keskiviikko-aamuna herättiin, oli tuuli kääntynyt etelään ja
sataa tihutteli.
"Ei ole Herralan Kustaan 'pruuvarista'. Viikoksi poutia tiesi, nyt jo
sataa."
"Koska on Viialan kujakivi turhaan itkenyt?"
"Koska on Juurrus-Antin ruuna turhaan haukotellut?"
"Ja koska on Möttösen Laakuksen vanha rakki ilman aikojaan pelehtinyt?"
"Niin ja... ei minun ikeneni ajetu kuin sateen edellä", sanoi Heiskasen
Villekin hyvillään.