Kaiken viikkoa oli tuiskunnut lunta ja tuullut idästä ja etelästä. Tiet
peittyivät kylän raitillakin puoliväkisten, ja metsätie meni aivan
umpeen. Ja liike näytti asettuvan. Ei olisi kukaan ensiksi tahtonut
kahlata tietä auki, ja senvuoksi kuljettiin monta päivää pyryn perästä
kylän raittia suksilla, eikä tiellä näkynyt kuin pyörevä pulkanjälki,
kun joku poromies oli kylästä uskaltanut loitommaksi.
Mutta viimein ilmestyi hevosmiehiäkin, rahdista palaajia ja
heinämiehiä, ja vähitellen maantie jäljittyi ja kovettui entiselleen.
Mutta metsään ei kukaan uskaltanut. Moniailla olisi jo ollut kipeä
tarvekin metsään, kun puut kävivät vähiin ja olisi tarvinnut käydä
heinäänkin metsäniitylle, mutta kukin odotteli ja odotteli, että jahka
tulee jälki metsään, niin kyllä sitten... aivan umpea sinne ei
lempokaan lähde yksin kahlaamaan, hevostaan rääkätäkseen.
Ja sitä odotettiin, milloin tie puhkaistaan metsään, ja kukin toivoi,
että sen ja sen talon täytyisi ensiksi... siinä ovat puut olleet
vähissä ennen pyryä... mikäs auttaa!
Niin varrottiin viikon päivät.
Kylän yhteinen metsätie näkyi joka taloon. Se nousi kylän takaa ylös
aukeaa mäkeä, että jälki kyllä näkyisi... Joka aamu kävi joka talon
mies kujalla tähtäämässä, että eikö näkyisi... mutta ei näkynyt...
Sileänä pohotti vain lumen valkoinen pinta ison männyn luona, mistä tie
kääntyi metsään.
Niin oli odotettu viikon päivät ja puun tarve ja heinäin puute uhkaili.
Välimaan vanha vaari, joka oli kylän vanhimpia, kertoi nuoruutensa
aikana olleen tapana, että pitkällisten pyryjen perästä aina koko kylä
lähti yksimielisesti tietä puhkaisemaan. Ei silloin odotettu, että joku
yksin puhkaisisi, vaan kaikki lähtivät yhtaikaa ja milloin oli minkin
talon hevonen eellimmäisenä, vuorotellen.
Mutta mitä auttoivat vaarin muistelemiset, nykyisen polven miehet eivät
olleet niin yksimielisiä. Eikä vaarin puheista kukaan ollut
millänsäkään.
Mutta eräänä aamuna, kun tosihätä jo hätyytteli muutamissa taloissa,
näkyi kauas syvä hevosen ja reen jälki kylän kaikkiin taloihin. Se
pohotti sievänä kaarena mäkeä ylös ja painui metsään entistä tien
pohjaa myöten. Ja kukin tuli hyvilleen ja alkoi valjastaa hevostaan
metsään lähteäkseen.
Herralan Kustaa, joka vasta oli palannut kilpa-ajomarkkinoilta ja
tuonut kolme vankkaa kauppahevosta, valjasti kaikki kolme ja niin
renkineen hommasi metsään. Ja isolla männyllä satuttiin yhteen
roikkaan, kymmenkunta kylän hevosta, alastomat reet kullakin perässä.
"Jopa on jälki metsään", lausui kukin toiselleen, niinkuin ei ennen
olisi havainnutkaan eikä kujalla kurkistellut.
"Mutta olipa se koko säätä, kun vatsaan asti on lunta entiselläkin
tiellä."
"Oli se."
Kukin oli hyvillään, kun oli ollut edes yksi niin rohkea, että uskalsi
tien puhkaista. Nyt oli paljon rennompaa kulkea...
"Kukahan täällä on käynyt?"
"Kuka lie. Mutta olisihan tänne päässyt kuka hyvänsä, jolla on
hevonen", kehui Herralan Kustaa.
Syrjälän Jooseppi oli maankuululla mustallaan eellimmäisenä ja huusi
Kustaalle:
"Liekö nuo sinunkin uudet hevosesi lumihevosia?"
"Tässä on sellainen lumiaura, että häpeään ajaa kaikki muut", kehui
Kustaa isoa Liinakkoaan, jonka reessä itse istui.
"Mutta eipä osaa askelta noudattaa se lumiaurasi", väitti Jooseppi, kun
näki Liinakon kahlaustavan.
"Mitäs, kun ne teidän ryykköhevosenne astuvat niin lyhyeen, ettei tämä
saata niin tiputtamalla kävellä."
Niin väiteltiin, ja puolet miehistä menivät Syrjälän Joosepin Mustan
puolelle, puolet taas kehuivat Herralan Kustaan Liinakkoa.
Ja niin väitellen noustiin harjulle, josta tie lähti kulkemaan näreikön
halki. Ja hyvillään oltiin ja kukin oli ihmeissään, että kuka oli ollut
niin rohkea, että yksin läksi metsään, ja jäljistä näkyi, että hän jo
oli palannutkin.
Mutta kun oli taivallettu näreikön poikki, josta alkoi leveä jänkkä,
tuli kummat eteen. Siinä näet loppuikin jälki, ja selvästi näkyi, että
yksityinen metsässä kävijä oli siitä kääntynyt takaisin.
"Jo tuli, pojat, kummat! Jälki loppui, umpi tuli eteen. Tästä se on
kääntynyt takaisin. Tulkaa katsomaan!" huusi Syrjälän Jooseppi, joka
ajoi etumaisena.
Perässä tulijat ottivat reestä suksensa, ja niin hiihdettiin
kummastellen katsomaan. Mutta mitäpä se parani "syynäämällä", siitä oli
todellakin palannut.
"Narrasi meidät vain metsään, lurjus", arveli joku.
"Niin teki. Käännytäänkö takaisin?"
"En lähde minä... minulla on värkissä varaa", huusi Herralan Kustaa
vimmastuneena ja äkäisenä. -- Muutkin murjottivat, kun asia alkoi
selvitä, että joku konna oli saanut heidät liikkeelle.
"No anna mennä sitten!" huudettiin Herralan Kustaalle.
"Niin, annappa nyt lumiaurasi koettaa", huusi Syrjälän Jooseppi.
"Pois alta!" karjaisi Kustaa ja koetti ajaa tiepuoleen päästäkseen
toisten edelle. Mutta muutkin innostuivat ja Joosepille huudettiin:
"Elä päästä lumiauraa edellesi... eipä se sillä, näemmä, pääsekään."
Mutta paksua oli lumi, niin että hevosen selkärangan yli kuohui, kun
Herralan Kustaa pyrki eellimmäiseksi. Hän tempoi ohjista, noitui ja
huusi ja vimmastui lopulta, kun "lumiaura" ei ottanutkaan mennäkseen.
Kun muut nauroivat ja tiedustelivat, paljonko vuota maksaa, raivostui
Kustaa niin, että hyppeli vihasta.
"Eipä lumiaura liikukaan. Jopa sai Herralan rikas tallivarsan
hevoskaupassa", huudettiin.
Mutta kun Kustaa vaivoin pääsi lähemmäksi Syrjälän Jooseppia ja huusi,
että pois alta, niin Jooseppikin läimäytti maankuulua Mustaansa
lautaselle ja huusi vuorostaan:
"Kyllä tietä tulee... tulkaa perässä."
Ja Joosepin Musta, joka oli tottunut paksussa lumessa kulkemaan, asteli
nytkin, entistä tietä tarkoin noudattaen, ja jätti muut pian jälkeensä.
"Eihän se sinun lumiaurasi jaksa valmistakaan tietä perässä tulla",
huusi Jooseppi vimmastuneelle Kustaalle.
"Tenimys ja pahantapainen koko värkki, kun häntäänsä huiskuttaa kuin
luutaa", naurettiin Kustaan kuullen.
Tappelematta sentään kukin omaan palstaansa kahlasi, ja kuorman
saatuaan he tulivat takaisin, mikä pikemmin, mikä kauemman aikaa
kuormaa pannessa viipyen.
Illalla sitten levisi kylälle tieto, että aamulla näkynyt jälki olikin
loppunut jo näreikön päässä. Selvästi oli näkynyt, että tarkoitus oli
vain narrata kyläläisiä umpitielle. Ja varmaankin se lurjus oli
luullut, että miehet häätyvät palaamaan, -- ettei ole rohkeutta ummelle
mennä.
"Mutta kuka osasi olla semmoinen vintiö? Selkäänsä tarvitsisi saada."
"Kuka sen tietää, mutta tämän kyläläisiä se on."
Siitä puhuttiin monessa pirtissä sinä iltana ja kerrottiin
rovastillekin, joka hymyili makeasti, ja lukkari nauroi ihan
katketakseen.
Välimaan pirtissä sitä kummeksittiin myös. Mutta Arviiti renki, kun
asian kuuli, virkkoi vaariin päin kääntyen:
"Missä vaari lie varsallaan käynyt mennä yönä, kun sillä aamulla vielä
oli tierat takakoivissa."
Virkkoi ja iski vaarille silmää.
Vaari veisteli kirvesvartta, kohotti harmaata päätään, ja siitä näkyi
kaksi veitikkamaista silmää, kun hän vastasi Arviitille:
"Kai sillä on riiailemassa käyty."
Mutta ukko hymyili partaansa, kun oli hoksannut keinon, jolla sai
kyläläiset metsätietä puhkaisemaan.
Ja nyt kuulutaan kiusattavan Herralan Kustaata ja muita, että jopa
annoitte Välimaan vaarin itseänne narrata.