Tuomas Härkönen oli kouluajallaan reilua poikaa.
Hänet salvattiin karsseriin jostakin vähäpätöisestä syystä, mutta
Tuomas iski karsserin akkunat säpäleiksi ja tahtoi vapauteen. Ja
vapauteen hän pääsikin, muuttaen kauas maalle, jossa peri isänsä talon
ja rupesi työmieheksi.
Mutta viimeisenä iltana, juuri sinä, jona hän oli karsserin akkunat
rikkonut, hän piti aika kemut luokkatovereilleen. Sillä nyt hän oli
heistä iäksi eroava, he kulkisivat opin tietä, hän palaisi maalle ja
aikoi kehittää itseään maanviljelijäksi. Niissä kemuissa juotiin paljon
ja vannottiin pyhiä valoja. Sillä välin kun rehtori valmisteli
erottajaispuhetta Tuomas Härköstä varten, juotiin ja laulettiin Tuomaan
kamarissa ja luvattiin toveruutta ikipäiviksi. Ja kun aamupuoleen yötä
erottiin, puhui Tuomas vielä niille kolmelle tovereistaan, jotka
pystyivät kuuntelemaan hänen puhettaan:
"Se on siis päätetty. Te kolme, Kinnas, Plösö ja Lalli, lupaatte siis,
että ylioppilaaksi tultuanne tulette sinne maalle minun luokseni kesää
viettämään..."
"Me vannomme! Meidän toveruutemme ei lopu tähän! Terve! ja onnea
matkallesi ja menestystä toimissasi! Terve vielä, kunnon toveri!"
Rehtorin erottajaispuhe, jonka hän oli päättänyt pitää koko koulun
kuullen, jäi pitämättä, sillä hänelle ilmoitettiin, että Tuomas
Härkönen oli poistunut kaupungista ja tietämätöntä oli mihin päin.
Tuomas Härkösen hyväksi ei ole sittemmin mitään puhetta valmistettu.
Työ ja aika kypsentävät miehen. Tuomas Härkösenkin mieli tasaantui,
ruumis varttui, vaikka sielu välisti sairastikin. Hän tunsi hyvin
yksinäisinä iltoina, kun työstä palattuaan joutui silmäilemään
sanomalehteä ja näki entisten toveriensa edistyvän, että oli
hurjuudellaan menettänyt sen elämänsä uran, jolla hänellä olisi voinut
olla niin loistava tulevaisuus. Joskus se kirveli mieltä, mutta hän oli
kerran päätöksensä tehnyt, eikä sitä käynyt enää katuminen eikä
muuttaminen. Kaiken kuntonsa hän käyttikin työhön ja edistyi
jättiläisaskelin alallaan, tehden talostaan paikkakuntansa
mallikelpoisen.
Vuodet vierivät nopeasti. Entiset toverit olivat tulleet ylioppilaiksi
ja jatkoivat lukujaan Helsingissä. Ei ollut kummaltakaan puolelta
lähestytty. Toverit eivät olleet riviäkään lähettäneet Tuomaalle, eikä
ollut Tuomaskaan puolestaan mitään virkkanut.
Mutta kerran kesällä ajaa karautti kolme valkolakkista herraa Tuomas
Härkösen pihalle.
Ne olivat Kinnas, Plösö ja Lalli.
Siitä tuli hauska kesä heille kaikille. Iltaisin, kun he puutarhan
huvihuoneessa asettuivat totia juomaan, he muistelivat ollutta
kouluaikaa ja poikavuosien elämää.
"Jos sinä Tuomas sentään olisit Helsinkiin asti päässyt... sitten sinä
vasta olisit nähnyt... Mutta se on kulkenut ympäri koko maan tuo sinun
viimeinen urotyösi... kuinka sinä iskit karsserin akkunat säpäleiksi ja
hyppäsit vapauteesi... Ja onnen poika sinä olet! Terve, veikko!"
Ja Lalli, joka aikoi papiksi, piti yön tullessa kauniin puheen
isännälle. Ja he innostuivat kaikki, joivat maljoja menneille
muistoille ja pitivät puheita.
He viipyivät syksyyn asti talossa ja mellastivat mielensä mukaan,
hakkailivat talon piikoja, hätyyttelivät kylän neitosia, tekivät
häiriötä niityllä, ja Tuomaan täytyi uhrata monta kirkasta poutapäivää,
pitääkseen seuraa vierailleen.
Kun he syksyllä lähtivät, evästi Tuomas heitä rahalla ja eväskontilla.
Ja he lupasivat aina muistaa ja toivoivat Tuomaan tulevan heitä
tapaamaan, kun hekin saavat oman kodin.
Ja niin erottiin hauskana syyskuun päivänä.
Mutta heidän olonsa Tuomaan luona oli tullut perin kalliiksi. Ei sillä
hyvä, että isännän oli täytynyt ottaa sijaansa mies, vaan lisäksi oli
muita kuluja ja kosolta mieliharmia. Olihan hänen täytynyt heitä
rahoillakin varustaa, eikä niistäkään kuulunut penniäkään takaisin.
Eivät edes kirjeessä kiittäneet olostaan. -- --
Kuluipa taas vuosia.
Tuomas Härkönen oli tarkannut toveriensa kehitystä ja ylennyksiä
virkauralla. Kinnas oli heittänyt lukunsa sikseen ja perinyt isänsä
suuren kauppaliikkeen. Plösö oli pastorina samassa kaupungissa, ja
Lalli, joka aikoi papiksi, oli muuttanut mielipiteitään ja eleli
asianajana. Ja he olivat kaikki kolme entisessä koulukaupungissa,
jossa heillä oli niin monta hauskaa ja hullunkurista muistoa
poikavuosiltaan...
Tuomaan alkoi tehdä mieli kerran vielä käydä uudistamassa vanhaa
ystävyyttä. Ja olihan hänellä kutsut... Hän valmistautui matkaan ja
päätti käydä katselemassa sitä paikkaa, josta oli karkumatkalle
lähtenyt, sillä hän ei ollut sen koommin jälkiään kerrannut, pian
pariinkymmeneen vuoteen...
Oli siellä vielä jäljellä entistä, mutta paljon oli uusittu...
Entisellä paikalla vielä oli sekin karsserin akkuna, jonka Tuomas särki
ja josta vapauteensa hyppäsi...
-- Minä olen katunut sitä hyppäystä ja taas sitä siunannutkin...
ja ehkä on parasta näin kuin on, -- ajatteli hän ja napitti
lammasturkkinsa kiinni kävellessään entisen koulun ohi.
Hän kävi ensiksi Kintaan puheilla. Kintaalla hän oli kuullut olevan
ison liikkeen, ja perityn rikkauden sanottiin yhä lisääntyvän.
Päältäpäinkin jo näkyi, että talo oli vaurastumassa. Katupuoli oli
rakennettu uudestaan ja entistä paljon isommaksi.
Tuomas meni puotiin ja kysyi:
"Onko patruuna kotona?"
"Konsuliako tarkoitatte?"
"Juuri niin. Konsulia."
"Hän on ruokalevolla eikä..."
"Herättäkää ja sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo puhutella."
"Ei häntä saa häiritä... ruokalevolla..."
"Mitä se maksaa, että keskellä päivää nukkua töhertää", sanoi Tuomas
vähän loukkaantuneena ja läksi pois.
Saatuaan tietää, missä pastori asui, astui hän rohkeasti eteiseen ja
soitti kelloa, että seinät tärisivät.
"Mikä maailma täällä niin jyryää..."
Sieltä tuli Plösö itse avaamaan. Tuomas tunsi hänet heti, vaikka hän
oli parroittunut ja laihtunut ja muuttunut semmoiseksi honteloksi
saikaraksi.
"Etkö sinä minua tunne?" kysyi Tuomas ja alkoi kätellä.
Tunsihan pastori viimein ja käski istumaan.
"Vai niin. Onpa hauska tavata. Sinulla on tietysti asioita kaupungissa.
Koska oletkaan viimeksi käynyt?" puheli Plösö.
"No etkö sinä sitä muista, etten ole sitten käynyt kun hyppäsin
karsserista", vastasi Tuomas, ja häntä alkoi vähän harmittaa Plösön
välinpitämättömyys.
"Aivan oikein... aivan oikein. Siitähän on pitkät ajat."
"Onhan siitä. Siitäkin on jo toistakymmentä vuotta, kun te kolmisin
kesää maalla vietitte."
Pastori ei tuntunut tahtovan sitä muistella. Olihan siellä tapahtunut
yhtä ja toista, mitä ei olisi ollut pastorin hauska muistella.
He istuivat kauan äänettöminä. Tuomas toivoi, että Plösö tarjoaa
tupakkaa, mutta kun ei kuulunut, otti hän esille oman kukkaronsa ja
pani piippuun.
"Niin, suo anteeksi. Minä kun en itse tupakoitse, niin ei tule
hankituksi vieraillekaan", selitti pastori.
Tuomaasta näytti, että eipä tainnut liietä tupakkaan. Köyhältä näytti
kaikki, ja kovin laiha oli isäntäkin.
"Jaha. Jaa... Koska aiot lähteä kotiinpäin?"
"Lähteäkö? Vastahan minä tänä aamuna tulin."
Tuomasta suututti tuommoinen kysymys. Eihän hän täällä kerjäisi, jos
viipyisi enemmänkin aikaa. Hän teki liikkeen lähteäkseen, eikä pastori
näyttänyt tahtovan estää.
"No nytkö jo lähdet! Olisit nyt istahtanut, että olisit juonut
kahvikupin. Sattui minulle nyt kirjoituksia, etten oikein ehtisi...
Mutta me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."
Ja juuri kun Tuomas teki lähtöä, näki hän toisen huoneen ovenraossa
laihan naisen kasvot ja kuuli sanottavan:
"Kuka kumma täällä polttelee niin pahanhajuista tupakkaa, että ihan
koko huoneet haisevat..."
Tuomas astui vihaisesti ulos portista ja noitui itsekseen. Eipä tuolla
viheliäisellä ollut edes ryypyn varaa, ajatteli hän ja käveli
vihaisesti katua pitkin.
Hän poikkesi ravintolaan syömään, mutta pahalla tuulella hän oli.
Juotuaan kelpolailla olutta hän päätti vielä käydä Lalliakin
tapaamassa.
"Nyt ei ole vastaanottotunti", sanottiin hänelle. "Eikä herrassöötinki
suvaitse, että muulloin lasketaan sisälle."
"Sepä on h----tin kumma! Sanokaa, että Tuomas Härkönen tahtoo
puhutella. Minä en lähde ennen pois, uskokaa jos tahdotte."
Käytiin ilmoittamassa, ja herrassöötinki tuli itse Tuomasta keittiöstä
hakemaan.
Lalli oli sentään vähän entistä miestä. Tarjosi kumminkin tupakkaa,
mutta kiire hänelläkin muka oli, ettei tällä kertaa joutuisi pitkiin
puheisiin. Ja samalla kysäisi:
"Koska aiot lähteä?"
"Sitte kun kerkiän. Lempojako te siitä tahdotte? Tiedän kai minä
lähteä, kun olen tiennyt tullakin. Samaa tiedusteli Plösökin."
"No en minä sillä mitään, vaikka kysyin", pyyteli Lalli anteeksi ja
hyvästellessä virkkoi:
"Me tavataan vielä, ennenkuin lähdet kaupungista."
Tuomas ei voinut kyllin kummastella noita herroja. Vanhoja veikkoja
ollaan ja niin pitkästä kotvasta tavataan eikä ryypyn varaa
kummallakaan, vaikka siinä on puoti vieressä...
Hän meni majataloonsa ja kirjoitti kolme kirjettä, yhden Kintaalle,
toisen Plösölle ja kolmannen Lallille. Hän kutsui heidät illalliselle
kaupungin parhaaseen ravintolaan ja päätti kestitä vielä kerran,
hävittömiä...
Ja he saapuivatkin kaikki, Plösökin, vaikka oli pappi.
"Minä en missään tapauksessa olisi tullut. Mutta kun käsky tuli
mieheltä, jota koko elinaikani olen kunnioittanut ja jonka toverihenki
on meillä kaikilla niin elävässä muistissa, pidin suoraan sanoen
velvollisuutenani", alkoi pastori imarrella.
Ja kiitollisia olivat tietenkin Kinnas ja Lallikin.
Mutta sen he kaikki huomasivat, että Tuomas joi tavattoman paljon ja
että hänessä vieläkin näytti kiehuvan sama hurja veri kuin ennen
poikanakin, kun hän hyppäsi karsserin akkunasta.
Tuomas kävi yhä rajummaksi. Muut vieraat katselivat pitkään noita
kolmea, jotka alentuivat juomaan tavallisen talonpojan kanssa. Pastoria
alkoi hävettää, ja hän virkkoi:
"Ellet sinä, Tuomas, tyynny rauhallisesti istumaan, täytyy minun jättää
tämä seura."
Siitä Tuomas sai tulta tappuroihin ja alkoi puhua vieraillensa jotenkin
peittelemättä.
Plösölle hän virkkoi:
"Mene, veikkonen, kun mielesi tekee! Olen minä jo sinua juottanutkin
sen verran kuin sinäkin minua... Mutta lähetä sille pojallesi sinne
meidän kylälle vähän kymmenyksistäsi..."
Siitä loukkaantuivat Kinnas ja Lallikin, ja pastori luikki tiehensä
minkä ennätti. Mutta Tuomas oli vielä kerran innostunut ja tunsi, että
hänessä vielä kiehui entinen, poikavuosien tulinen veri ja mieltä
jännitti yhtä joustava vauhti. Ja sen saivat Kinnas ja Lalli pian
tuntea. Hän iski kaikki lasit pöydältä silpuksi ja potkaisi pöydän
loukkoon.
Akkunasta hän ei hypännyt, mutta herrat hän ajoi ulos kaikki ja maksoi
suuret sovinnot melskeestään. Ja yöllä hän lähti kaupungista.
Eikä hän suinkaan enää koskaan käy uudistamassa vanhaa ystävyyttä.